Helsingin hovioikeus tuomitsi maaliskuussa 2020 piispa Teemu Laajasalon sakkoihin tuottamuksellisesta kirjanpitorikoksesta yritystoiminnassaan.
HS:n haastattelussa 24.10. Laajasalo katsoo monien menettäneen suhteellisuudentajunsa arvioidessaan hänen tuomioon johtaneita syntejään, ja kertoo olevansa huolestunut vallitsevasta keskustelukulttuurista.
Piispa toivoo itselleen armoa. Arvostelijalleen hän kuitenkin toivoo tuomiota.
Nimittäin muutamaa päivää ennen HS:n haastattelua Suomen Kuvalehti paljasti Laajasalon pyytäneen poliisia tutkimaan, oliko Helsingin hiippakuntaneuvoston entinen puheenjohtaja Johanna Korhonen syyllistynyt vainoamiseen kritisoidessaan piispan toimia.
Korhonen on nostanut julkisuuteen epäselvyyksiä sekä Laajasalon yritystoiminnassa että piispanviran hoidossa ja hiippakunnan hallinnossa.
Poliisi ei nostanut syytteitä Korhosta vastaan, koska katsoi kritiikin esittämisen kuuluneen luottamustoimen hoitoon.
Jos asiat Helsingissä menisivät kuin Kitgumissa, ‘huolestuneet luterilaiset‘ alkaisivat pian järjestää erillismessuja.
Monet Helsingin hiippakunnan konfliktin käänteet muistuttavat Kitgumin anglikaanisen hiippakunnan riitaa sodasta toipuvassa Pohjois-Ugandassa, jossa kirkkopolitiikkaan viitataan acholinkielisellä ilmauksella ’anyobanyoba i kanica’ – ‘hämmennys kirkossa’.
Kirkolliset piirit molemmissa maissa puhuvat monista samankaltaisista syytöksistä: kirkon johdon lepsusta rahankäytöstä, omien porukoiden suosimisesta, erimielisten vaientamisesta ja puoluepoliittisesta sitoutuneisuudesta.
Jos asiat Helsingissä menisivät kuin Kitgumissa, ‘huolestuneet luterilaiset‘ alkaisivat pian järjestää erillismessuja.
Riidan kiristyessä piispa lukittaisiin sakastiin, mistä hän vapautuisi vasta poliisin avustuksella. Monia vuosia, vetoomuksia ja oikeusprosesseja myöhemmin piispa pakotettaisiin virasta.
Sillä välin, kun kirkollinen ja poliittinen eliitti riitelisivät piispalle määrätyn sijaisen kelvollisuudesta, riviseurakuntalaisille järjestettäisiin keskinäinen sovintoprosessi.
Piispantalon pihalla nähtyjen mustien jättikäärmeiden katsottaisiin todistavan, että piispa on vehkeillyt pahojen voimien kanssa.
Sinnikkään epäkohtien esilläpidon kautta kirkon toivotaan muuttuvan enemmän ihanteen kaltaiseksi.
Helsingissä asiat tuskin menevät kuin Kitgumissa. Kuitenkin sekä Ugandassa että Suomessa ‘hämmennys kirkossa’ kertoo siitä, mitä ihmiset ajattelevat ja toivovat instituutioilta.
Suomalaisissa istuu syvässä käsitys, että instituutiomme ovat korruptoitumattomia. Ugandalaisissa istuu syvässä käsitys, että heidän instituutionsa ovat korruptoituneita.
Sekä Suomessa että Ugandassa seurakunta-aktiiveille on tavanomaista toivoa, että kirkot erottautuisivat arvoiltaan muita instituutioita paremmiksi.
Kirkko on kuitenkin läpeensä inhimillinen instituutio. Sen työntekijät käyttävät valtaa ja rahaa omia kavereitaan suosien, virheitä tehden ja jälkiään huonon julkisuuden pelossa peitellen.
Ihanteen ja todellisuuden välisen ristiriidan ratkaisemiseen on kaksi vaihtoehtoa.
Sinnikkään epäkohtien esilläpidon kautta kirkon toivotaan muuttuvan enemmän ihanteen kaltaiseksi.
Sinnikkään kirkon puolustamisen taas toivotaan palauttavan ihanteen, jonka rikkoutuminen luetaan arvostelijoiden syyksi.
Pohjois-Ugandassa eniten arvovaltaa sodanjälkeisessä yhteiskunnallisessa keskustelussa nauttivat ne kirkolliset johtajat, joilla ei ole puoluepoliittisia kytköksiä ja jotka eivät riitele julkisesti poliitikkojen tai seurakuntalaisten kanssa.
Heidän toiveensa rauhasta tai paremmasta keskustelukulttuurista osuvat hedelmälliseen maaperään, kun heidän oman toimintansa nähdään edistävän heidän julkilausuttuja toiveitaan muille.