Keväällä 1918 Suomi virui sisällissodan kourissa. Kun toukokuussa kiväärit jäähtyivät, alkoivat jälleenrakennustoimet. Tai kostotoimet, riippuen vähän siitä, minkälaista historiankirjaa sattuu pitelemään käsissään.
Hävinneiden punaisten teloitukset ja työläisistä täyttyneet vankileirit ovat tuttua menneisyyttämme. Vähemmän tunnettua on kenties se, että sodan jälkeisinä vuosina työläiskodeista huostaanotettiin lapsia ja sijoitettiin sopivammaksi koettuihin valkoisiin koteihin tai valtion laitoksiin.
Yksi huostaanotetuista oli Lyyli Öfverström, joka sijoitettiin yksinhuoltajaäitinsä luota Karjalohjalta Lohjalle lastenkotiin.
Pari vuokymmentä myöhemmin, 1940-luvun puolivälissä, Lyyli kasvatti yksinhuoltajana omaa tytärtään Helsingin työläiskaupunginosassa Kalliossa.
Sittemmin tämä tytär, vuonna 1943 syntynyt Tarja, on noussut sukunsa ensimmäiseksi ylioppilaaksi, ensimmäiseksi Suomen Ammattiliittojen Keskusjärjestön SAK:n naispuoliseksi juristiksi, ensimmäiseksi naisulkoministeriksi ja vielä Suomen ensimmäiseksi naispresidentiksi.
Siihen, miten tämä kaikki oli mahdollista, antaa vastauksia tänään 12.10. julkaistava Katri Merikallion teos Tarja Halonen – Erään aktivistin tarina. (Into, 2020)
Nimestään huolimatta se ei ole Halosen elämänkerta – sellaiseen presidentti ei nimittäin missään nimessä ole suostunut – vaan kertomus suomalaisesta kansalaisyhteiskunnasta, joka rakensi maailman onnellisimman hyvinvointivaltion sisällissodan raunioista.
Kirjan julkaisua edeltävällä viikolla presidentti Tarja Halonen istuu Hakaniemessä sijaitsevan toimistonsa neuvotteluhuoneessa.
Virkavuosista on kulunut jo lähes vuosikymmen, mutta Halonen on yhä kiireinen. Vaikka moni asia on maailmassa muuttunut, pitkälti samat kysymykset työllistävät häntä edelleen. Niihin lukeutuu esimerkiksi sellaisia jättimäisiä teemoja kuin ihmisoikeudet, yhteiskunnan eriarvoisuus ja kestävä kehitys.
”Eivät mitkään asiat ole kertaheitolla kunnossa. Se on vähän niin kuin ihmiselämässä yleensäkin, niitä pitää pitää kunnossa. Ei niistä eroon pääse. Meillä on jopa maailmanlaajuisesti kuilu rikkaiden ja köyhien välillä vain kasvanut”, hän sanoo.
Vaikka edistystä on Halosen mukaan nähty, juuri nyt häntä huolettaa, että suunta saattaa olla taaksepäin.
Osaltaan tähän synkkään kuvaan on vaikuttanut pandemia, mutta taustalla vaikuttavat myös maailmanpolitiikan virtaukset.
Ja vaikka puhe kestävästä kehityksestä on muuttunut arkipäiväisemmäksi, ”sääntöpohjaisen kansainvälisen politiikan puolustaminen on joutunut ihan erilaiseen asemaan kuin se oli vielä 2000-luvun alkupuolella.”
Epäkohtien ratkaiseminen kysyy ennen muuta yhtä ominaisuutta: kärsivällisyyttä.
Tarkempia asiakysymyksiä tai kiireellisemmin ratkaistavia vääryyksiä Halonen ei nimeä. Hän kieltäytyy tekemästä epäkohdista ”top-ten-listoja”.
Selitys seuraa perässä. Halosen mukaan kestävä kehitys on kuin iso talo, jossa on 17 ovea. Siis yhtä monta kuin Agenda 2030 -ohjelmassa on kehitystavoitteita.
”Eri ihmisillä ja kansakunnilla on aina niiden lemppariovia, niitä, jotka ovat niiden mielestä kaikkein tärkeimpiä.”
Siinä ei vielä sinänsä ole hänen mukaansa mitään kovinkaan ongelmallista. Mutta samalla olisi hyvä muistaa, että ne johtavat kaikki samaan tilaan.
”Sanoisin, että vääryydet ovat hyvin linkittyneitä toinen toisiinsa. Kestävän kehityksen puutteet aiheuttavat eri ihmisryhmille ilmastonmuutoksen ja vaikkapa pandemian yhteydessä erilaisen vaikutuksen. Kestävään kehitykseen liittyviä epäkohtia pitää samanaikaisesti ja vuorovaikutteisesti pystyä ratkaisemaan.”
Epäkohtien ratkaiseminen taas kysyy ennen muuta yhtä ominaisuutta: kärsivällisyyttä.
Sitä Tarja Haloselta on uutuuskirjan perusteella löytynyt. Jos jokin yksi yhteenveto kirjan sivuista olisi tehtävä, se voisi olla juurikin se, että Halosen rooli on ollut merkittävä mitä moninaisempien ihmisoikeus- ja yhdenvertaisuuskysymysten puolestapuhujana sekä Suomessa että maailmalla.
Halonen on uransa aikana ollut mukana kymmenien suomalaisyhdistysten ja -järjestöjen toiminnassa. Ja aina siitä ei ole ollut hänen julkisuuskuvalleen tai poliitikonuralleen hyötyä. Joskus vaikutus on ollut suorastaan päinvastainen.
Niin on ollut esimerkiksi silloin, kun Halonen toimi seksuaalivähemmistöjen oikeuksia ajavan Setan puheenjohtajana (1980-81) tai ajoi näkyvästi romanien asioita Suomessa.
Näiden kysymyksien edistäminen on ollut paitsi hidasta, myös aikanaan äärimmäisen epäsuosittua ja johtanut toimittaja Katri Merikallion mukaan ”kovakouraiseen kohteluun mediassa”.
Osana tätä Haloseen niitattiin Merikallion sanoin ”(seta)lesbo-leima”. Epäluulo toimittajia kohtaan porautui syvälle Halosen mieleen.
Vihjailu presidentin seksuaalisuudesta jatkuu keskustelupalstojen hämärissä yhä, mikä vuoden 2020 kontekstista käsin tuntuu yllättävältä ja tunkkaiselta.
Ajat olivat kuitenkin toiset vain ihan pieni hetki sitten.
Vaietun häpeän ja vääryyttä sisältävän sukutarinan keskellä kasvoi siten ehkäpä ihminen, joka oli päättänyt jo varhain, että hänen ylitseen ei kävellä.
Ja tästä päästään siihen, miksi tämä juttu, aivan kuten Merikallion kirjakin lähtee liikkeelle Karjalohjalta: myös vuosisata on verrattain lyhyt aika yhden suvun historiassa. Merikallio itse kertoo vaikuttuneensa kirjan teossa eniten siitä, miten suuri merkitys sisällissodan tapahtumilla on ollut Halosen maailmaankuvaan ja koko persoonaan.
”Asia nousi esiin yhä uudestaan. Tämä on nyt minun tulkintaani, mutta koen, että hänellä on syvällä se epäoikeudenmukaisuuden kokemus, että ihmisiä on kohdeltu väärin. Josta sitten nousee tämä hänen ajattelunsa, että sitten pitää toimia, jotta asiat menisivät paremmin”, Merikallio sanoo.
Vaietun häpeän ja vääryyttä sisältävän sukutarinan keskellä kasvoi siten ehkäpä ihminen, joka oli päättänyt jo varhain, että hänen ylitseen ei kävellä.
Tätä Merikallion tulkintaa ovat vahvistaneet monet kirjaa varten haastatellut politiikan aikalaiset.
”Silloin kun kyse on vähemmistöistä tai syystä tai toisesta kaltoinkohdelluista ihmisistä, Tarja Halonen on tavattoman vahva ja solidaarinen ja kestävä. Sillä tavalla, että hän ei ad hoc vain ilmesty hoitamaan jotain asiaa. Hän sitoutuu, ja vaikka kuinka tulee lunta tupaan, hän vain jatkaa!” Merikallio sanoo.
”Jacob Söderman sanoi kirjassa, että ’ei Kalliosta nousta ensimmäiseksi naispresidentiksi, jos ollaan kauhean kilttejä.’ Tämä on todella hyvä oivallus Södermanilta. Mutta on hän todella kiltti, jos tarvitaan kiltteyttä.”
Maailmaa ei kuitenkaan muuteta somessa peukuttamalla eikä siten, että mobiililaitteet suljetaan heti, kun maailman meno alkaa kyllästyttää.
Lokakuussa 2020, sen tärkeimmän oppitunnin, jonka someajan nuorten maailmanparantajien kannattaisi oppia Tarja Halosen matkasta, heille opettaa kuitenkin Merikallion kirjaa todennäköisemmin käynnissä oleva pandemia.
Tai no, ennen muuta Halosen mukaan pandemia on antanut ihmiskunnalle tärkeän oppitunnin planeetan rajoista sekä siitä, kuinka riippuvaisia olemme toinen toisistamme.
Mutta samalla pandemiasta opitaan turnauskestävyyttä.
”Olen viime aikoina joutunut eräille toimittajillekin vastaamaan, kun ne vertaavat tätä pandemiaa sotavuosiin tai vuoden 1918 tapahtumiin, että kyllä tässä nyt on pikkuisen eri luokan asiasta kyse”, Halonen sanoo.
Vaikka uusien globaalien pandemioiden uhka ei koronavirusrokotteeseen lopu, pandemiat ovat suhteellisen lyhyitä jaksoja.
”Jos ajattelen esimerkiksi omia vanhempiani – tätä aikakautta, jossa osa oli ensin sisällissodassa, sitten oli nämä 1930-luvun ongelmat, sitten tuli kaksi sotaa ja sitten tuli jälleenrakennus ja siinä se nuoruus sitten menikin. Ei siinä keskeinen kysymys ollut, pääsenkö tänä syksynä diskoon vai en”, Halonen sanoo.
Hän kiiruhtaa kuitenkin lisäämään, että kuuli kyllä aikoinaan äidiltään juttuja ”sukkatansseista”, joita järjestettiin, kun sota-aikana tanssit oli kielletty. Oltiin sitä nuoria ennenkin.
Maailmaa ei kuitenkaan muuteta somessa peukuttamalla eikä siten, että mobiililaitteet suljetaan heti, kun maailman meno alkaa kyllästyttää. Tästä ovat Halonen ja ulkomaantoimittajana esimerkiksi Arabikevättä seurannut Merikallio yhtä mieltä.
”Sanoin monta kertaa Katrillekin, että epäoikeudenmukaisuuden ja epäkohtien kohdalla saakin olla kärsimätön, ei pidä sietää. Mutta sen sijaan tulosten aikaansaamisen suhteen pitää olla aika kärsivällinen”, Halonen sanoo.
Nämä kaksi puolta voi olla vaikea sovittaa yhteen.
”Yleensä ihmiset pelästyvät tai pettyvät, kun kerron, että joidenkin tällä hetkellä tärkeinä pidettyjen asioiden muuttaminen on vienyt puoli vuosisataa. Jos otetaan vaikka seksuaalivähemmistöt, niin ei se ihan vaan nappia painamalla käynyt”, Halonen sanoo.
Toki yksittäiset asiat voivat ovat lyhyempiä projekteja, ja välituloksista saa iloita. Mutta isot muutokset, sellaiset kuin Suomen nousu vauraaksi hyvinvointiyhteiskunnaksi, ovat sinnikkyyttä vaativia prosesseja.
”Ei me nyt ennenkään aina olla kauhean pitkäjänteisiä kaikki oltu. Mutta kyllä se kehitys näkyy kansakuntana, ei näitä viidenkympin hiihtäjiä enää ihan kauheasti ole.”
Toisaalta se voi olla hyväkin, sillä nyky-yhteiskunnassa vaaditaan Halosen mukaan pikemminkin koripalloilijoita, taktiikkaa osaavia tiimipelaajia.
”Enää ei riitä, että yksinään vetää viisikymppiä mustikkakeitot rinnuksilla. Sekin on ihan hyvä saavutus, mutta tämä yhteiskunta on toisenlainen nyt.”
Yhtäkkiä, kesken tulevaisuuspuheen, presidenttiä alkaa kamalasti naurattaa.
Siihen millainen se tarkalleen on, liittyy presidentin mukaan myös muutamia huolenaiheita.
Ensimmäisenä hän nimeää sen, että markkinatalous on hyvä hevonen ja huono isäntä.
”En käytä renki-sanaa, kun sitä ei kukaan nykyään osaa. Hevonen sillä tavalla, että sitä pitää osata ohjata.”
Huolien joukossa keskusteluun nousevat populistiset liikkeet, sellaiset, joissa Halosen määritelmän mukaan annetaan ”yliyksinkertaisia ratkaisuja monimutkaisiin kysymyksiin”. Tosin hänen mukaansa Suomessa populistiset liikkeet pääasiassa mahtuvat poliittisen järjestelmän sisään.
”Meillä ei kai kukaan uskaltaisi sanoa ennen vaaleja, että me hyväksymme vaalituloksen oikeaksi vain, jos me voitamme. Onhan se uskomaton lausahdus”, Halonen sanoo ja viittaa parhaillaan huipentuviin Yhdysvaltain vaalikamppailuihin.
Niitä Halonen kertoo seuraavansa – ”niin kuin kaikki muutkin”. Lopputulosta tai sen seurauksia hän ei kuitenkaan lähde spekuloimaan, kuten ei tällä hetkellä uskalla tehdä juuri kukaan muukaan.
Hyvältä Trumpin voitto ei silti Halosen toiveiden mukaisen kansainvälisen politiikan kannalta näyttäisi. Mutta eipä se näyttäisi niin huonoltakaan, että Halonen menettäisi kokonaan optimisminsa tulevaisuuden suhteen.
”Aina se pitää optimistinen olla! Eihän tässä muuten kannattaisi maailmaa muuttaa”, hän sanoo ja virnistää.
”Mutta toisaalta, kun suomalaiset saavat vieraita ulkomailta, niin sitten, kun ne ovat olleet vähän aikaa Suomessa, ne ovat vähän niin kuin hämmentyneitä, että ’ai teillä on täällä tämmöisiä ongelmia!’ Ja sitten sanon, että joo, ne ovat tämmöisiä ongelmia sitten, kun pääsette eroon niistä ongelmista, jotka teillä on nyt. Että eihän tulevaisuus ole ongelmatonta, ne ovat vaan sitten toivottavasti erilaisia ongelmia.”
Sitten yhtäkkiä, kesken tulevaisuuspuheen, presidenttiä alkaa kamalasti naurattaa.
”Mun on pakko sanoa nyt, ettet sitten lopulta kauheasti hämmenny. Kun kysyit, että millaisena näen maailman vuonna 2050, niin meinasin vastata siihen, että miltä se nyt pilvenreunalta näyttää. Olen nimittäin silloin todennäköisesti kuollut!” Halonen nauraa pitkään, ja keskustelun alussa neuvotteluhuoneessa vallinnut tiukka asiallisuus on sulanut jonnekin.
”Olen nimittäin joskus aikaisemminkin tuohon joutunut vastaamaan, ja nuoriso katsoo sen näköisenä, että tuo aikoo livistää. En minä mitään livistä, olisin silloin pitkälti yli satavuotias.”
Sitten hän vakavoituu hieman ja alkaa kuitenkin raottaa visioitaan.
Tulevaisuudessa ihmisillä on yhtä aikaa sekä globaaleja että lokaaleja identiteettejä – ja tasapainoilu voi aika ajoin olla vaikeaa. Tulevaisuudessa erot vaikkapa ihonvärin tai sukupuolten välillä saattavat liudentua.
Alleviivatakseen tätä kehitystä Halonen esittelee valokuvan, jossa hän seisoo eturivissä siististi pukeutuneessa ihmisjoukossa. On vuosi 2000, ja vastavalittu tasavallan presidentti on YK:n vuosituhattavoite-kokouksen puheenjohtaja.
”Kun tästä ottaa sellaisen kuvan, jossa näkyy vain jalat, niin olen ainoa, jolla on sukkahousut. Se on hauskaa, mutta se kuva on muuttunut ja se tulee muuttumaan.”
Myös se tiedetään tulevaisuuden ”isoista linjoista”, että jos emme saa kestävää kehitystä toimimaan, ilmastokatastrofin mahdollisuus kasvaa huomattavasti.
”Ja me tiedämme myöskin sen, että siinä voi tulla sellaisia tilanteita, joita ei voi kovin helpolla palauttaa edes niin hyväksi, kuin ne ovat tänään.”
Ilmastokriisi voidaan sekin presidentin mukaan kuitenkin ratkaista. Kun ei kerran muutakaan voida.
”Voin sanoa tässä tunnuslauseeni. Minulta on kysytty usein, että olenko joka päivä optimistinen. Sanon, että kyllä mä suunnilleen joka aamu olen! Illalla on vähän vaikeampaa. Siinä mielessä sellainen perusluterilainen maailmankuva on hyvä, että joka aamu armo uus, kyllä tämä tästä taas menee. Ja sitten illalla on taas, että voi ei.”
Sitten häntä alkaa uudestaan naurattaa ajatus hänestä itsestään vuonna 2050.
Järjestöistä siinä kaikkein isoimmassa, YK:ssa, Halonen on ollut vähintään yhtä sinnikäs aktivisti kuin kotimaisissa yhdistyksissäkin. Hän on ollut kolmen pääsihteerin aikana mukana ”kaikissa näissä globaalijutuissa”, kuten hän erilaisia huippukokouksia ja kestävän kehityksen kokouksia nyt nimittää.
”Kyllä mulla on jonkinlainen velvollisuus viedä näitä asioita vielä sinne 2030 asti. Että näin paljon on tehty, nyt se on teidän. Mutta siitä on vielä sinne vuoteen 2050 kaksikymmentä vuotta.”
Vuonna 2030 joku muu joutuu jatkamaan.