”Museot eivät ole neutraaleja. Ne eivät toimi erillään valtarakenteista, sosiaalisesta kontekstista tai yhteisöjen pyrkimyksistä. Jos näyttää siltä, että ne ovat tästä kaikesta irrallaan olevia instansseja, kyse on vaikenemisesta, eikä vaikeneminen ole neutraaliutta vaan valinta – väärä valinta.”
Viikko sen jälkeen kun George Floyd kuoli valkoisen poliisin käsissä Minneapoliksessa USAssa, Kansainvälinen museojärjestö ICOM julkaisi yllättävän ja kantaaottavan tiedotteen. Oli kesäkuun alku, koronakriisi ravisteli maailmaa, ja Floydin murhan laukaisemat mielenosoitukset levisivät useaan Euroopan maahan, joissa mustiin kohdistuva syrjintä ja väkivalta ovat aivan yhtä totta kuin USAssakin.
Mutta mitä tekemistä museoilla on poliisiväkivallan kanssa?
”Kyse on samasta asiasta”, sanoo Dan Hicks, englantilaisen Pitt-Rivers -museon kuraattori.
Pitt Rivers oli 1800-luvulla elänyt brittikenraali, etnologi ja arkeologi, joka keräsi eri kulttuurien esineitä. Hänen kokoelmistaan alkanut museo on nykyisin osa Oxfordin yliopistoa, jossa Hicks toimii myös opettajana.
”Pitt-Riversin kaltaiset etnografiset museot ovat elävä todiste siirtomaa-ajalta peritystä väkivallasta, Hicks jatkaa. Ne perustuvat ajatukselle valkoisesta ylivallasta ja muiden kulttuurien alistamisesta. Pelkkä museon olemassaolo on osa väkivallan jatkumoa.”
”En minä tätä yhteyttä ole luomassa, vaan mielenosoittajat”, Hicks huomauttaa.
Tottahan se on. Kesäkuun kuudentena päivänä Jean-Baptiste Colbert’n patsas Pariisissa saa päälleen punaista maalia. Colbert oli Ludwig XIV:n ministeri ja orjia koskeneen Code noir -lainsäädännön luoja. Samana viikonloppuna orjakauppias Edward Colstonin patsas heitetään jokeen Bristolissa, Englannissa. Seuraavana maanantaina orjuuden kumoamista vastustaneen Henry Dundasin patsas peittyy graffiteihin Edinburghissa Skotlannissa.
Tiistaina Belgian kuninkaan Leopold II:n patsas revitään alas puistossa Antwerpenissa. Kuningas muistetaan Kongon siirtomaan hirmuhallinnosta. Samana päivänä Lontoon pormestari Sadiq Khan päättää poistaa orjakauppias Robert Milliganin patsaan ja Oxfordissa mielenosoittajat vaativat siirtomaaministeri Cecil Rhodesin patsaan poistoa. Lauantaina viisi miestä tarttuu pariisilaisen Quai Branlyn museossa tsadilaiseen hautapylvääseen ja kantaa sitä ulos huutaen: ”Tämä varastettiin meiltä siirtomaa-ajalla! Viemme sen takaisin kotiin!”
Vajaassa viikossa Euroopan ja Afrikan yhteinen, orjakaupasta ja siirtomaavallasta tehty historia nousee näkyväksi. Se on väkivaltainen tarina, josta suurimmaksi osaksi vaietaan. Minulle se on tuttu, koska olen käynyt kouluni Senegalissa. Se tarkoittaa esimerkiksi sitä, että opettelin ulkoa ranskalaisia vastaan taistelleiden afrikkalaishallitsijoiden nimet ja valtakaudet.
Ranskassa syntyneet lapseni oppivat koulussa aivan toisen tarinan, jossa satojen vuosien sorto tiivistyy muutamaan sivuun. Vastarintaa ei juuri esiinny, ja siirtomaalogiikkaa avataan taloudellisen analyysin kautta. Läksyjä kuulustellessani en voi olla ajattelematta: tämä on niin valkoinen tarina.
”Ymmärsin, että se väkivalta ja sorto, josta patsaat ulkona kertovat, on läsnä myös museoiden sisällä.”
Dan Hicks muistaa hetken, jolloin hän ymmärsi, mitä valkoisuus tarkoittaa. Oli marraskuu 2015. Kapkaupungissa oli alkuvuodesta syntynyt Rhodes Must Fall -liike, joka vaati entisen siirtomaaherran patsaiden poistamista. Pian liike rantautui myös Englantiin. Twitteriin ilmestyi viesti, jossa luki: ”Pitt-Rivers -museo on yksi Oxfordin väkivaltaisimmista paikoista”.
Hicks hätkähti. Miten näin saatettiin sanoa?
”Ensimmäistä kertaa ymmärsin, että se väkivalta ja sorto, josta patsaat ulkona kertovat, on läsnä myös museoiden sisällä”, Hicks muistaa. ”Kuin olisin katsonut silmiin asiaa, jonka olin nähnyt vain vilahtavan silmäkulmassa.”
Hicks on valkoinen britti, joka ei ole koskaan joutunut kohtaamaan sen enempää siirtomaa- kuin poliisiväkivaltaakaan. Tviitin jälkeen hän alkoi pohtia omaa työtään uudelleen.
Kun etnografisia museoita alettiin perustaa Eurooppaan 1800-luvun loppupuolella, elettiin siirtomaa-ajan kultavuosia. Euroopan maat kilpailivat keskenään tantereista Afrikassa ja Aasiassa, ja museot olivat suurelle yleisölle suunnattuja, imperiumin valtaa esitteleviä vitriinejä, jotka täyttyivät valloitetuista maista ryöstetyistä sotasaaliista.
Eurooppalaisissa museoissa on edelleen runsaasti siirtomaa-aikana varastettuja esineitä.
”Usein puhutaan primitivismistä, mutta oikeasti museoissa on kyse valkoisuuden luomisesta. Siitä, että valkoiset ovat muita vahvempia, muita ’rotuja’ ylempiarvoisia”, Hicks sanoo.
Samaa tarinaa museot kertovat edelleen.
”Ei riitä, että vitriineistä on poistettu kallot ja muut ihmisjäännökset, joilla rotuajattelua luotiin. Kulttuuriset esineet kertovat ihan samaa tarinaa.”
Esimerkiksi Hicks ottaa niin sanotut Beninin pronssit. Vuonna 1897 brittijoukot tuhosivat nykyisen Nigerian alueella sijaitsevan Benin Cityn hallitsijan palatsin ja veivät sieltä satoja pronssiesineitä, joista osa päätyi British Museumiin. Nykyisin esineitä on Hicksin mukaan 159 museossa ja galleriassa, joista vain 11 sijaitsee Afrikassa.
”Jokainen näistä Euroopassa esillä olevista esineistä on todiste elävän kulttuurin tuhosta. Miksi niin moni museo haluaa edelleen kertoa tämän tarinan?”
On heinäkuun loppu, Floydin murhasta on kulunut pari kuukautta. Bordeaux’ssa on paahtava helle.
”Toisin kuin usein ajatellaan, orjat olivat arvokkaita. Heistä saatettiin maksaa suuria summia.”
Ranskalaisen museo-oppaan sanat kaikuvat hämyisessä salissa, jota halkoo rivistö purjelaivojen pienoismalleja. 1600-luvun lopulta aina 1800-luvun alkuun tuollaiset laivat seilasivat pitkin Atlanttia, ensin täältä Lounais-Ranskasta Länsi-Afrikan rannikolle, sieltä kohti Amerikkaa, ja Amerikoista takaisin Ranskaan. Kaupungin varustajien toimesta arviolta 120 000 – 150 000 afrikkalaista myytiin orjina Antilleille, etenkin San Domingon eli nykyisen Haitin alueelle. Nämä Musée d’Aquitainen kolme salia kertovat tuosta kaupungin vauraimmasta aikakaudesta.
”Jopa 80 prosenttia plantaasien omistajien omaisuudesta koostui orjista”, opas jatkaa.
Neljätoista nuorta aikuista istuu penkillä ja kuuntelee hiljaa, pari päätä alkaa nuokkua hämärässä salissa. Sitten Zoul, 20, nostaa kätensä.
”Miten voitte puhua orjan arvosta? Miten ihmiselle voidaan asettaa arvo?”
”Puhun tässä kaupallisesta arvosta”, opas vastaa. ”Esimerkiksi jos laivaan voitiin lastata 300 orjaa, sen oli lähdettävä Ranskasta kyydissään tavaraa 300 orjan arvon edestä.”
Zoul jatkaa: ”Ymmärrän, mutta tarkoitan sitä, ettei ihmisen arvoa voi mitata tavaralla, ei edes timanteilla.”
”Totta, näin ajatellaan nyt. Mutta orjakauppa perustui siihen, että tiettyjen ihmisten arvo määriteltiin pelkästään näiden työpanoksella.”
Tunnelma salissa on kireä, vaikkei kukaan sano mitään. Oppaan kertomukset orjakaupasta ovat oudolla tavalla etäisiä ja kliinisen analyyttisiä, ikään kuin ihmisarvon riisto voisi kiteytyä kaupalliseksi laskelmaksi, koska niin silloin ajateltiin. Lounastauolla Zoul palaa tilanteeseen.
”Se opas ei ymmärtänyt yhtään, mitä tarkoitin. Jos ihmiselämälle on asetettava arvo, ei sitä voi noin laskea.”
Miltä esitys orjien arvosta saattaa tuntua. Mihin kohtaan se voi osua, ja kuinka monta kertaa siihen samaan kohtaan on joku muu aiemmin osunut?
Nuoret ovat tulleet Bordeaux’hon tutustumaan kaupungin siirtomaahistoriaan. He asuvat Pariisin pohjoispuolella ja pääkaupunkia ympäröivissä lähiöissä – paikoissa, jotka monen ranskalaisen mielestä ovat pahamaineisten maineessa. Monet heistä ovat tottuneet siihen, että poliisi voi pysäyttää missä ja milloin vain. Kahta lukuunottamatta kaikki ovat mustia.
Mietin Zoulin kysymystä ja sitä, oliko valkoinen opas tullut koskaan pohtineeksi, miltä esitys orjien arvosta saattaa tuntua. Mihin kohtaan se voi osua, ja kuinka monta kertaa siihen samaan kohtaan on joku muu aiemmin osunut?
”Teemme virheitä, olemme kömpelöitä, möläyttelemme.”
Musée d’Aquitainen apulaisjohtaja Katia Kukawka tunnustaa, ettei museoita muuteta noin vain, vaikka tahtoa siihen olisikin. Kesäkuun alussa, mielenosoitusten levitessä Eurooppaan, museo tviittasi: ”Meidän on välitettävä tietoa orjuuden historiasta, etenkin täällä Bordeaux’ssa. Jatketaan yhdessä museoidemme dekolonisaatiota.”
Dekolonisaatiolla Kukawka tarkoittaa olemassaolevien käytäntöjen kyseenalaistamista rodullistettujen henkilöiden näkökulmasta.
”Meidän täytyy miettiä uusiksi museosalien tekstit ja sanat, joita käytämme. Tunnistettava asiat, jotka ovat loukkaavia – mutta helppoa se ei ole. Työntekijämme ovat kaikki valkoisia, ja rekrytointi tapahtuu virkamieskilpailun kautta. Lopputulos on se, että edustamme samaa sosiaaliluokkaa: sitä, jossa vanhemmilla on varaa kustantaa lapsilleen korkeakoulutus. Ja väkivaltaa on vaikea nähdä, kun se ei osu itseen.”
Kukakwa itse sanoo ymmärtäneensä siirtomaahistorian ja rasismin painolastin asuessaan useita vuosia Ranskan Guyanassa ja Kap Verdellä. Sen jälkeen hän katsoi myös kotimaan todellisuutta toisella tavalla. Ihonväriin viittaaminen tasa-arvoa, veljeyttä ja vapautta kuuluttavassa tasavaltalaisessa Ranskassa on yhä hankala asia. Todellisuus on ehkä lähempänä tätä silloin tällöin kuultua lausetta: ”Kaikki ovat tasa-arvoisia, mutta jotkut ovat tasa-arvoisempia kuin toiset.”
Ehkä juuri siksi vain aniharva ranskalaismuseo otti kantaa Black Lives Matter -liikkeeseen. Myös Bordeaux’ssa sanojen asettelemista mietittiin pitkään.
”Emme halunneet olla moralisoivia. Poliisiväkivalta on totta myös Ranskassa, mutta emme olleet koskaan museona ottaneet sosiaalisessa mediassa kantaa asiaan.”
Miksi siis nyt?
”Kyse oli maailmanlaajuisesta liikkeestä, ja asia oli meille tärkeä. Olimme aikaisemmin järjestäneet keskustelutilaisuuden La Vérité pour Adama -liikkeen kanssa.”
Adama Traoré oli 24-vuotias musta ranskalaismies, joka kuoli heinäkuussa 2016 pidätyksen yhteydessä. Siitä asti hänen perheensä on vaatinut poliiseja vastuuseen.
Kukawka muistelee, että keskustelutilaisuus käytiin täpötäydessä salissa, jossa oli tutkijoita, aktivisteja ja tavallisia kaupunkilaisia – sekä tiivis, koskettava tunnelma. Sellaista moniäänisyyttä hän toivoisi museoon lisää, vaikkei se helppoa aina olekaan.
”Joskus minua pelottaa se, miten vahvoja reaktioita nämä aiheet voivat herättää.”
Pöydällä on nahkakansiin kääritty käsin kirjoitettu luettelo, joka on avattu sivulle ”Orjat”. Luetteloon on kirjattu plantaasin omistajan omaisuus, josta on tehty inventaario. Myyntihinnan määrittämiseksi jokaiselle orjalle on ilmoitettu rahallinen arvo.
”Nämä luettelot on kirjoitettu 1800-luvun alussa”, aloittaa Bordeaux’n kaupunginarkistojen opas. ”Siksi täällä käytetään sanoja, jotka nykyisin ovat solvauksia, sellaisia kuin ’neekeri’, tai ’neekerin poikanen’. Niiden kuuleminen saattaa tuntua pahalta. Käytän näitä sanoja, kun siteeraan tätä asiakirjaa, koska kyse on historiantutkimuksesta. Se ei tarkoita, että hyväksyisin niiden käytön missään muussa yhteydessä.”
Varoituksen sanat luovat tilaan välittömästi lämpimän ja vapautuneen tunnelman. Pöydän ympärille kokoontuneet Zoul, Ahmed, Aminatou ja Sarah tutkivat luettelon yksityiskohtia, tavaavat koukeroisia kaunokirjaimia kahdensadan vuoden takaa. Jälkeenpäin he puhuvat vierailusta innostuneina. Jotain tapahtui: heidät nähtiin.
Monimuotoisuuden huomioiminen voi tulevaisuudessa olla museoiden elinehto.
”Onneksi meillä on nuoret!”
Hollantilainen Nanette Snoep vastaa puhelimeen Kölnissä, jossa hän johtaa Rautenstrauch Joest Museum – Kulturen der Welt -museota. Aiemmin hän on työskennellyt useassa museossa Ranskassa ja Saksassa, muun muassa pariisilaisessa Quai Branlyn museossa.
Snoep on puhunut jo vuosikausia sen puolesta, että siirtomaa-aikana ryöstetyt esineet palautettaisiin. Black Lives Matter -mielenosoittajien vaatimukset saavat hänet innostumaan heti.
”Nuorten painostus on upea juttu! Voin sanoa päättäjille, että jos haluatte, että museoissa on kävijöitä kymmenen vuoden kuluttua, näitä ihmisiä on kuunneltava.”
Snoep kokee, että hänen tehtävänsä on avata museon ovet mahdollisimman monelle.
Moniäänisyys tarkoittaa myös sitä, että rekrytoinnissa annetaan etusija hakijoille, jotka sitä museoon tuovat.
”Tässähän on kyse vallasta ja siitä luopumisesta. Se ei käy koskaan kivuttomasti. Tiedän, että tuon museoon myös riitoja ja väärinkäsityksiä.”
Silti Snoep on vakuuttunut, että tämä on suunta, jota kohti on mentävä. Samoin hän ajattelee esineiden palautuksista. Hänen mielestään periaatteesta ei pitäisi edes keskustella.
”Niissä keskusteluissa on usein kyse puhtaasta rasismista. Esimerkiksi kun epäillään, osaavatkohan afrikkalaiset huolehtia esineistä. Millä oikeudella me menemme sanelemaan ehtojamme?” Snoep puuskahtaa.
”Tällaiset asiat saavat minut raivon valtaan – no, kuulethan sinä sen äänestäkin!”
Niin kuulen. En tiedä, miltä Snoep näyttää juuri nyt, mutta hän kuulostaa siltä, että on valmis naulaaman katseellaan seinään sen, joka keksii väittää, etteivät afrikkalaiset tienneet tekevänsä taidetta veistellessään puisia naamiota, joista Picasso inspiroitui.
”Olen nähnyt, miten esineitä on piilotettu, kun paikalle tulee afrikkalainen delegaatio – ettei kukaan vain keksisi vaatia mitään takaisin!”
Keskustelua käydään nyt Euroopassa monessa maassa. Saksa on luonut instanssin, jonka tehtävänä on helpottaa neuvotteluja palautusta pyytävän valtion ja museoiden välillä. Ranskassa puolestaan presidentti Emmanuel Macron on ilmoittanut kannattavansa palautuksia. Vuonna 2018 ilmestyneessä raportissaan ranskalainen taidehistorioitsija Bénédicte Savoy ja senegalilainen taloustieteilijä Felwine Sarr suosittelevat siirtomaa-armeijan ja etnografien viemien esineiden palauttamista.
Snoep sanoo, että esineiden omistajuus on ajateltava uusiksi.
”Museo on vain paikka, jossa esineistä pidetään huolta siihen asti, kunnes joku maa tai kansa pyytää niitä itselleen. Esineiden pitäisi pystyä liikkumaan vapaasti, samoin ihmisten.”
Tällä hetkellä Snoep valmistelee palautuksia Kambodzaan, Uuteen Seelantiin, Tansaniaan ja Namibiaan.
Kysyn Snoepilta, miten hän, valkoinen hollantilainen, on päätynyt ajattelemaan asioista näin. Snoep miettii hetken.
”Kiinnostuin hyvin varhain orjuuden historiasta. Ehkä minulla oli juutalaisten vanhempien lapsena tarve lähestyä näitä asioita jonkun muun kontekstin kuin holokaustin kautta. Pariisissa opiskellessani monet ystävistäni olivat togolaisia. Näin, mitä rasismi tarkoittaa. Ne jatkuvat pienet nöyryytykset ja kiusanteko… Sama jatkui museomaailmassa. Olen esimerkiksi nähnyt, miten esineitä on piilotettu, kun paikalle tulee afrikkalainen delegaatio – ettei kukaan vain keksisi vaatia mitään takaisin!”
Viikko Bordeaux’ssa alkaa olla lopuillaan. Ahmed, Sevin ja Bamba viimeistelevät käsikirjoitustaan ranskalaiskenraali Henri Gadenista, joka palveli siirtomaa-armeijassa Länsi-Afrikassa.
59-vuotiaana Gaden päätti asettua Saint-Louis’n kaupunkiin senegalilaisen vaimonsa kanssa, opetteli pulaarin kielen ja alkoi kääntää paikallisia eepoksia ranskaksi. Gaden harrasti valokuvausta ja otti satoja kuvia, joista osa on nykyisin Bordeaux’n kaupungin arkistoissa. Kuvissa on jokapäiväistä elämää, nauravia kasvoja, maisemia. Kuvattavien eleistä ja ilmeistä voi aistia läheisyyttä kuvaajan kanssa. Se on yllättävää, kun ajattelee, että muutamia vuosia aikaisemmin sama kuvaaja on armeijan joukoissa johtanut taistelua paikallisia hallitsijoita vastaan.
Ahmed, 20, on tutkinut kuvia tarkkaan. Hän pohtii, miksi ja milloin Gadenin katse muuttui.
”En ole löytänyt arkistoista selkeää vastausta. Ehkei sellaista olekaan. Mutta kun luen Gadenin kirjeitä ensimmäisiltä Afrikan-vuosilta ja katson näitä myöhempiä kuvia, on selvää, että jotain hänelle tapahtui. Hän ei enää katso mustia samalla tavalla.”
Ehkä juuri siitä tässäkin tarinassa on kyse: katsomisesta ja näkemisestä. Ehkä sillä hetkellä kun ymmärrämme, mitä oikeastaan katsomme, jokin voi muuttua.