On heinäkuun toinen sunnuntai, ja Alexandria Thomas katselee Manhattanin eteläkärjessä sijaitsevan kaupungintalon viereisellä aukiolla ympärilleen häkeltyneenä siitä, mitä on saanut aikaan. 

22-vuotissyntymäpäiväänsä kaksi päivää aiemmin juhlineen naisen vastuulla on taiteilijoiden protesti, BLM Music festival. Tapahtuma tarjoaa areenan mustille taiteilijoille, oli kyseessä sitten musiikki, tanssi tai drag-performanssi.

Kaiuttimista puskeva musiikki peittää alleen vähäisen liikenteen äänet, kun autot yksi kerrallaan kiihdyttävät kohti Brooklyniin vievää siltaa.

Helteinen ilma täyttyy rytmikkäästi toistuvasta fuck the police -hokemasta, ja aukiolle kokoontuneet mielenosoittajat alkavat hytkyä sen tahtiin. 

Vielä vajaa kaksi kuukautta aiemmin, toukokuun lopulla, Thomas ei ollut koskaan osallistunut mielenosoitukseen. Niiden puhkeamisen Minneapolisissa ja ripeän leviämisen muun muassa Los Angelesiin Thomas oli noteerannut sosiaalisessa mediassa. Sen, että mielenosoitukset olivat alkaneet New Yorkissakin, Thomas kuuli ystävältään.

”Olin nähnyt videoita poliisien pippurisumuttamista mielenosoittajista, ja yhtäkkiä se kaikki tapahtui silmieni edessä.”

 
Päätös olla historian oikealla puolella – kuten Thomas itse sanoo – syntyi nopeasti. Hän oli muuttanut Miamista New Yorkiin loppukeväästä eikä tuntenut kaupungista juuri ketään. Piti löytää rohkeutta lähteä kadulle yksin.  

”Ajattelin, että mukaan on mentävä, sillä nämä marssit jäävät vielä historiaan.” 

Thomas pakkasi reppunsa ja viipyi ensimmäisessä mielenosoituksessaan liki yhdeksän tuntia. ”Menin yksin, mutta en tuntenut olevani yksin. En kertaakaan.”

Ensimmäinen mielenosoitus vei Thomasin Brooklynista Manhattanille. Päivän päätteeksi mielenosoittajat tekivät lähes saman kahdeksan kilometrin matkan takaisin Brooklyniin, jossa tilanne poliisien kanssa lopulta kärjistyi.

”Olin nähnyt videoita poliisien pippurisumuttamista mielenosoittajista, ja yhtäkkiä se kaikki tapahtui silmieni edessä”, Thomas kuvailee.

Hän sanoo pelänneensä hetkittäin, mutta paluuta kotisohvalle ei enää ollut. ”Halusin vain lähteä takaisin ulos.”

Mielenosoitukset Yhdysvalloissa saivat sytykkeensä, kun valkoihoinen poliisi tappoi afro-amerikkalaisen George Floydin pitäessään polvea tämän kaulalla kahdeksan minuutin ajan. Floyd, 46, kuoli pienen ruokakaupan ulkopuolella Minnesotan Minneapolisissa maanantaina toukokuun 25. päivä. 

Seuraavana päivänä Minneapolisin kadut ja sosiaalinen media olivat täynnä Floydin viimeiseksi jäänyttä lausetta ”en voi hengittää”. 

New Yorkissa mielenosoittajat olivat kadulla kolme päivää myöhemmin. Sen jälkeen mielenosoitukset jatkuivat viikkojen ajan päivittäin.

Osallistuttuaan ensimmäiseen mielenosoitukseensa perjantaina 31. toukokuuta  myös Alexandria Thomas oli kaduilla liki joka päivä.

Päätös lähteä marssimaan kadulle on muuttanut Thomasin elämää. Katkennut suhde afro-amerikkalaiseen isään on mielenosoitusten myötä löytynyt uudelleen. 

”Emme olleet puhuneet toisillemme kolmeen, neljään vuoteen. Joskus on niin, että ikävistä asioista syntyy mahdollisuuksia. Tapahtumat vaikuttavat meihin molempiin – häneen mustana miehenä ja minuun mustana naisena, hänen tyttärenään.”
 
Lähtölaukauksestaan huolimatta se, että mielenosoituksia on mediassa kutsuttu George Floyd -protesteiksi on historioitsija Keisha Blainin mukaan yksi uutisointiin liittyvistä virheistä.

Todellinen ongelma, rakenteellinen rasismi, on Blainin mukaan asia, josta kukaan ei halua puhua.

 

”Toki voimme sanoa, että tämä oli tapaus, joka katkaisi kamelin selän, mutta siinä, että mielenosoituksia kutsutaan tällä nimellä, on se vaara, että itse ongelma minimoidaan ja puhutaan vain poliisien harjoittamasta väkivallasta”, Blain sanoi kesällä sanomalehti The Washington Postissa. 

Todellinen ongelma, rakenteellinen rasismi, on Blainin mukaan asia, josta kukaan ei halua puhua. 

Ennen tämän kesän mielenosoitusten alkua, rodusta ei puhuttu myöskään Alexandria Thomasin kotona Floridan Miamissa. Ei siksi, etteikö sille olisi ollut tarvetta, vaan siksi, ettei Thomasin valkoinen äiti osannut.

Kun Thomas sinisilmäisten ja vaaleahiuksisten serkkujensa keskellä tunsi olonsa vääränlaiseksi, äiti lohdutti ja sanoi rakastavansa tyttärensä tummaa ihoa ja kiharia hiuksia. Se ei kuitenkaan riittänyt. 

”Äidillä ei ollut kykyä kytkeä sitä kontekstiin kertomalla, miksi minun pitää rakastaa ihoani ja hiuksiani.”

Samalla kun suhde afroamerikkalaiseen isään on vahvistunut, Thomas on käynyt valkoisen äitinsä kanssa kipeitäkin keskusteluita. ”Olen kysynyt, mitä hän tekee muuttaakseen nykytilannetta, eikä se ole helppoa. Kuten moni valkoinen, myös hän on niin vahvasti puolustuskannalla.”
 
Kun mielenosoitukset New Yorkissa alkoivat, kahden nuoren pojan äiti Damasa Doyle oli huolissaan. Esikoispoika Justice tiesi haluavansa osallistua protesteihin, ja vaikka Damasa piti mielenosoituksia tärkeinä, on hän afroamerikkalaisena äitinä tottunut pelkäämään poikiensa puolesta.

”Alkukesän aikana huolen voitti ylpeys siitä, että oma poika on löytänyt äänensä ja voimansa.”

Hän muistelee esikoisensa olleen kolmannella luokalla, kun he kävivät suorasanaisen keskustelun siitä, että mustan äidin ja irlantilaisen isän poikana ihmiset tulevat todennäköisesti näkemään Justicen ensisijaisesti mustana.

”Jo satojen vuosien ajan olemme joutuneet kertomaan lapsillemme väkivallasta ja siitä, miten pysyä turvassa kodin ulkopuolella. Se, että joutuu käymään tällaisia keskusteluita yhdeksänvuotiaansa kanssa, on trauma jo itsessään.” Ensimmäiseen mielenosoitukseen äiti ja poika menivät yhdessä. Helppoa pelosta irti päästäminen ei silti ollut. Alkukesän aikana huolen voitti ylpeys siitä, että oma poika on löytänyt äänensä ja voimansa.

Sosiaalisen median perusteella piirtyy herkästi kuva liberaalin, valkoisen Amerikan yhtäkkisestä kollektiivisesta heräämisestä siihen, että epäoikeudenmukaiset rakenteet todella yhä vaikuttavat afroamerikkalaisten elämään. Myös myydyimpien kirjojen listalla kärkisijoja ovat loppukeväästä lähtien pitäneet rasismia käsittelevät teokset.

Vaikkei kukaan Doylen perheestä usko ennakkoluulojen täydelliseen murtumiseen, pitävät he kuluneen kesän mielenosoituksia tärkeinä. 

”Asiat eivät muutu, jos ei niitä tehdä näkyviksi”, Justice sanoo. ”Mutta samojen keskusteluiden käyminen uudelleen ja uudelleen on turhauttavaa.” 

Pikkuveli Phoenix myöntää hänkin olevansa välillä turhautunut – ja äkäinen. ”Toisaalta tämä on asia, johon olemme tottuneet”, Phoenix sanoo viitaten rasismiin ja siitä käytävään keskusteluun. 

Se, että George Floydin surma tallentui videolle koko maailman nähtäväksi, on hänen mielestään hyvä asia, jos se saa muutkin kuin värilliset ihmiset kiinnittämään huomiota maan epäoikeudenmukaisuuteen. 

Äiti Damasa pitää tärkeänä sitä, että on voinut marssia yhdessä poikiensa kanssa. 

”Olit nuori tai vanha, riippumatta siitä, kuinka pitkään olet ollut tässä maassa, mielenosoittaminen on tapa näyttää, ettei nykytila ole hyväksyttävä ja että me haluamme muutosta.”