Kesän aikana sosiaalinen media on täyttynyt videoista, joissa joko poliisivoimien edustajat tai tavalliset kansalaiset murhaavat ja pahoinpitelevät mustia amerikkalaisia. Ihmiset ympäri maailmaa ovat heränneet rakenteellisen rasismin olemassaoloon, sanoutuneet siitä irti ja lupautuneet omalla toiminnallaan muuttamaan tilannetta. Black Lives Matter -liikkeen nimissä on Suomessakin järjestetty protesteja, julkaistu mustia neliöitä ja pohdittu omien organisaatioiden roolia rakenteiden ylläpitäjänä.
Liike ei kuitenkaan ole uusi ilmiö ja sen esille nostamilta ongelmilta ei ole voinut välttyä, ellei tietoisesti ole sulkenut silmiään maailmalta. Niille meistä, jotka eivät voi valita olla katsomatta, tämä on surullinen muistutus siitä, että musta ihminen pitää murhata viraalivideolla, jotta hänen elämällään on merkitystä. Se, että asioista nyt keskustellaan, ei ole saavutus, jota juhlistaa. Se on vähintä, mitä me odotamme.
Mustiin kehoihin kohdistuvan kärsimyksen jatkuva läsnäolo on traumatisoivaa. Kipua ei lievitä tieto siitä, että monesti filtteröimätöntä väkivaltaa sisältäviä videoita ja kuvia jakavat hyvää tarkoittavat ihmiset. ”Black Joy”, eli musta ilo -liike, on alun perin syntynyt vastapainoksi niille negatiivisille asioille, joille mustat ihmiset altistuvat arjessaan. Se muistuttaa, että kärsimyksenkin keskellä ja siitä huolimatta meidän tulee muistaa huolehtia hyvinvoinnistamme. Se vaalii kuvastoa, joka juhlistaa mustaa elämää, rakkautta ja nautintoa. Se julistaa, että me voimme ja meidän täytyy unelmoida.
Musta ilo on vastarintaa. Mustaa elämää ja kehoa on säännelty, riistetty ja vähätelty valkoisten valtarakenteiden alla kolonialismin alkuajoista lähtien. Musta ilo antaa mustille luvan olla kaikkea sitä, mikä on ollut kiellettyä tai mitä on pidetty epäsoveliaana: nauttia omasta kehostaan, olla vapaa ilmaisemaan itseään, olla äänekäs, kuvitella itsensä ja omat mahdollisuutensa valkoisuuden asettamien raamien ulkopuolella. Samoin kuin kaduilla marssiminen ja muutoksen vaatiminen, musta ilo on yksi vastarinnan muoto.
Musta ilo on kysymys. Se haastaa ihmiset pohtimaan omaa suhdettaan mustuuteen. Miksi, etenkin journalismin parissa, mustiin kehoihin kohdistuva kärsimys on niin usein valjastettu viihteeksi niille, joita se ei henkilökohtaisesti kosketa? Kuinka usein tämän kärsimyksen esittämisestä ovat vastuussa valkoiset kuvaajat ja toimittajat, joilla ei ole kosketuspintaa esittämäänsä todellisuuteen – ja jotka ovat omien ennakkoluulojensa sokaisemia? Millä tavoin tämä vaikuttaa siihen, miten me hahmotamme mustuutta ja kohtaamme mustia ihmisiä arjessamme? Miksi musta kärsimys on normi ja musta ilo on poikkeus? Miksi valkoinen ilo vain on, mutta musta ilo pitää perustella?
Musta ilo on kesäisen sadekuuron mukanaan tuoma vapautumisen tunne. Se hetki, kun kaikki ympärillä unohtavat itsensä. Musta ilo on ilmoitus. Musta ilo on. Miksi edes koittaa määritellä jotain, joka on kaikkea ja samalla ei mitään? Musta ilo on aivan yhtä arkinen osa elämäämme, kuin se kipu, jota kohtaamme elämämme aikana.
Uwa Iduozee on Helsingissä kasvanut, nykyään New Yorkissa asuva valokuvaaja ja dokumentaristi. Iduozeelle on tärkeää, että ihmiset suhtautuvat kriittisesti niihin tapoihin, joilla mustia ihmisiä usein esitetään journalismissa.
”Mustan ilon kuvaaminen oli kuin terapiaa”, Iduozee sanoo. ”Se antoi mahdollisuuden kulkea ympäri kaupunkia ja keskittää huomio ainoastaan positiivisiin asioihin. Kun sitä varta vasten lähtee etsimään, iloa on yllättävissäkin paikoissa.”