1) Onko vammaisten seksuaalisuus yhteiskunnassamme 
tabu?

Siitä on viime vuosina alettu puhua enemmän mediassa ja muutenkin. Paljon on yhä kuitenkin vanhakantaista ajattelua ja puhumattomuutta. 

2) Toimit seksuaalikasvattajana. Mitä työhösi kuuluu?

Jaan vammaisille, heidän avustajilleen ja alan opiskelijoille tietoa seksuaalisuudesta. Annan neuvontaa myös yksityishenkilöille ja pariskunnille. Toimin kokemusasiantuntijana eli käytän omaa elämääni esimerkkinä. Pidän tärkeänä, että asioista puhutaan niiden oikeilla nimillä.

3) Vammaiset tarvitsevat usein apua seksiin. Onko sitä saatavilla?

Jokaisesta asumisyksiköstä löytyy varmasti työntekijä, joka haluaa auttaa. Moni ymmärtää, että samassa tilanteessa kaipaisi itsekin apua. Seksuaalisuus on kuitenkin henkilökohtainen asia, eikä siitä ole helppo puhua. Olisi ihanteellista, jos sosiaalityöntekijä ottaisi asian esille ja kirjaisi sen tarvittaessa asiakkaan palvelusuunnitelmaan.

On tärkeää löytää avustaja, jonka kanssa henkilökemiat kohtaavat ja sopia etukäteen, miten hän seksissä auttaa. Avustaja voi esimerkiksi auttaa pariskunnan sopivaan asentoon tai ojentaa apuvälineen sooloseksissä.

4) Kuinka suuri osa vammaisista pääsee toteuttamaan seksuaalisuuttaan?

Opiskellessani seksuaalikasvattajaksi vuonna 2015, Kynnys ry. teki vaikeavammaisille kyselyn seksuaalisuudesta. Analysoin vastaukset lopputyössäni ja noin 50 prosenttia vastaajista kertoi, ettei pysty pyytämään apua seksin harrastamiseen. Moni vammaisista ei edes tiedä, että seksi kuuluu myös heille. Kynnys toteuttaa kyselyn taas tänä vuonna – toivon että tulokset ovat jo positiivisempia. 

5) Minkälaisia seksin apuvälineitä vammaiset voivat käyttää? 

Ei ole erityisiä vammaisille suunnattuja seksin apuvälineitä. Olen ollut mukana tekemässä kuvastoa välineistä, jotka ovat helppokäyttöisiä ja kevyitä. Lääkäriltä voi saada maksusitoumuksen seksivälineen tuunaamiseen. Välineeseen voidaan lisätä esimerkiksi kahva tai seinäteline. Moni ei kuitenkaan tiedä tästä palvelusta, saati uskalla puhua asiasta lääkärille.

Seksin harrastamisessa vain mielikuvitus on rajana. Meillä on mieheni kanssa sähkökäyttöinen sänky ja nostolaite, joiden avulla voi hakea sopivia asentoja.

”Monessa Keski-Euroopan maassa vammaisten asiat ovat paremmin kuin meillä.”

6) Puhutaanko henkilökohtaisten avustajien koulutuksessa vammaisten seksuaalisuudesta?

Aiemmin ei ole puhuttu, mutta asia on nyt tietääkseni kirjattu uuteen opetussuunnitelmaan. Minun ohellani pari muuta toimijaa käy kouluttamassa alan opiskelijoita.

7) Saavatko vammaiset lapset ja nuoret peruskoulussa vastaavaa seksuaalikasvatusta kuin muutkin? 

Kasvatuksen määrä ja laatu riippuu paljon koulusta. Tilanne on parantunut omista kouluajoistani. Seksuaalikasvatus on tärkeää myös nuoren turvallisuuden vuoksi. Onneksi nykyään puhutaan myös nautinnosta, ei pelkästään pelotella sukupuolitaudeilla tai raskaaksi tulemisella. Nuoret ovat nykyään rohkeampia ottamaan itsekin asioista selvää. Saan vammaisilta nuorilta kyselyitä kuukausittain. 

8) Monissa vammaisten palvelutaloissa työskentelee seksuaalikasvattaja tai -neuvoja. Onko palveluille kysyntää? 

Vammaisten asumispalveluyksiköissä on kova tarve seksuaalineuvojille. Hän on sekä asukkaiden että työntekijöiden tukena. Ilahduttavasti myös kaksi vammaista miestä opiskelee tällä hetkellä seksuaalikasvattajaksi.

Palvelutaloissa työntekijöillä saattaa olla niin kiire, että vain perustarpeista ehditään huolehtia. Aikaa ei välttämättä jää esimerkiksi meikkaamiseen, hiusten laittamiseen tai seksissä avustamiseen. 

9) Löytyykö maailmalta maata, jossa vammaisten seksuaalioikeudet otettaisiin erityisen hyvin huomioon?

Tsekin tasavallassa vammainen saa valitsemiaan seksipalveluita yksitoista tuntia vuodessa. Myös monessa Keski-Euroopan maassa vammaisten asiat ovat paremmin kuin meillä.

10) Mitä voitaisiin tehdä vammaisten seksuaalioikeuksien parantamiseksi?

Toivoisin sex coach -palveluiden yleistyvän. Tutustuminen omaan kehoon on vaikeaa, jos ei pysty koskettamaan itseään. Ensimmäiset avusteisen seksin ohjaajat on koulutettu Suomessa, mutta heidän yhdistämisensä apua tarvitseviin on vaikeaa. Suomen lainsäädännön silmissä tämä valitettavasti saatetaan nähdä parituksena.

Asioista pitäisi puhua avoimesti, sillä vain siten ne muuttuvat parempaan suuntaan.