Pohjoiskolumbialaisessa Aracatacan kylässä lämpötila hipoo kolmeakymmentä astetta. On tiistai aamupäivä, ja paikallinen koulu on saanut vierailijoita toiselta puolelta maata, Manizalesin viileältä vuoristoseudulta.
Satakunta 15–19-vuotiasta nuorta odottaa pihakatoksen varjossa esitystä alkavaksi. Tiedossa on ainoastaan, että tuskissaan hikoilevat vierailijat edustavat järjestöä nimeltä Hablando por los niños ”Puhutaan lasten puolesta”. Yleisön joukossa kuuluu supinaa, että jotenkin tämä sessio kai liittyy lasten oikeuksiin.
Niin kuin liittyykin. Aviopari Luz Nancy Rodríguezin ja Luis Sánchezin perustama järjestö tekee terapeuttisia teatteriesityksiä, joiden ideana on lisätä tietoisuutta erilaisista yhteiskunnan kipukohdista. Tänne Aracatacaan tuotu esitys on nimeltään Murmullos Invisibles (Näkymättömät kuiskaukset) ja se käsittelee lasten ja nuorten seksuaalista hyväksikäyttöä, teiniraskauksia, perheväkivaltaa.
Psykologin koulutuksen saanut Rodríguez astuu esiin kilpikonnaksi pukeutuneena. Moninaisten eläinhahmojen ja itse kirjoittamiensa modernien faabeleiden välityksellä hän marssittaa nuorten eteen tilanteita, jotka he tunnistavat arjestaan: koskettelu, seksuaalisviritteiset vihjailut, vallankäyttö, väkivalta, perheiden päihdeongelmat.
Taitavasti, askel askeleelta, Rodríquez poistaa teineiltä suojaukset ja koulumaailmaa varten rakennetut panssarit ja roolit. Teinien maneerit ovat universaaleja defenssejä, toki paikallisin maustein.
Alun tirskahtelut, vastustelut, kapinointi ja ylimieliset kommentit karisevat matkan varrella kokonaan.
Rodriquez kiertää nuorten joukossa, pysähtyy kohdalle, katsoo silmiin ja kysyy samat kysymykset: ”Onko sinulle tehty joskus jotain, joka satutti sinua?” ”Onko sinua loukattu?” ”Onko sinut joskus hylätty?”
Osa nuorista itkee jo tässä vaiheessa.
Ei ole tavatonta, että jopa 10-vuotias saa lapsen.
Rodriguézin hikoillessa roolihahmoja ja -asuja vaihdellen, Sánchez tekee työtä kulisseissa ääniteknikkona. Hän on eläkkeellä oleva poliisi ja tekee nyt tätä tärkeää työtä vaimonsa rinnalla. Pari kiertää ahkerasti ympäri Kolumbiaa, sillä työmaata riittää: tuhannet lapset ja nuoret elävät arkea, jossa heidän koskemattomuuttaan loukataan. Pedagoginen ote on tärkeä: itsemääräämisoikeuden ja rajojen tunnistamisen opettaminen.
Kolumbiassa on korkeat perheväkivaltatilastot. Tyttöihin kohdistuu paljon väkivaltaa: ei ole tavatonta, että jopa kymmenvuotias saa lapsen. Kolumbiassa on tälläkin hetkellä 200 000 tyttöä, joilla on kaksi lasta, ennen kuin he täyttävät 18 vuotta.
On liian tavallista, että miehet vain häipyvät perheistään ja jättävät naiset yksin. 49 miljoonan asukkaan Kolumbiassa naisia on vähän yli puolet, reilut 25 miljoonaa. Yli puolet kolumbialaisista naisista on puolestaan yksinhuoltajia, 56 prosenttia.
Kolumbiassa on siis 14 miljoonaa yksinhuoltajaäitiä. Lähes kolmen Suomen väkiluvun verran naisia, jotka huolehtivat yksin perheestään, ilman perusturvan takaavaa sosiaaliturvajärjestelmää.
Muun muassa teiniraskauksien ehkäisyyn tähtäävän Murmullos invisibles -esityksen on nähnyt jo yli 84 000 kolumbialaista lasta ja nuorta. Vuonna 2013 perustetulla järjestöllä on lisäksi repertuaarissaan kymmenisen muuta esitystä. Niiden tavoitteena on paitsi ongelmien nimeäminen ja tunnistaminen myös konkreettisten ratkaisujen, selviytymiskeinojen ja tuen antaminen nuorille.
Terapeuttisen teatterin menetelmiä hyödyntäen Rodríquez pyrkii vahvistamaan nuorten itsetuntoa, löytämään uusia tavoitteita, opettaa ottamaan vastuuta omasta elämästä ja omista rajoista, opettaa arvostamaan omaa kehoa.
Rodríquez laittaa itsensä likoon koko persoonallaan. Hän kertoo itse haaveilleensa nuorena Hollywood-näyttelijän ammatista. ”Nyt pystyn yhdistämään näyttelijän työn psykologin ammattiini! Unelmat voivat toteutua!”
Lampaan asussa Rodríquez kertoo tarinaa nuoresta, joka ei viihdy kotona, koska isä on kännissä ja lyö äitiä. Siksi lammashahmoisen on helppo altistua houkutuksille, jota naapurin setä auliisti tarjoilee: huomiota, turvaa, kauniita vaatteita.
Katson nuoria yleisössä ja on selvää, että tämäkin asetelma on liian monelle tuttu.
”Kehosi on temppelisi. Sinun on rakastettava ja kunnioitettava itseäsi. Aikuiset eivät voi koskaan käskeä sinun riisuutua”, Rodríquez sanoo.
Rodríguez pyytää nuoria sulkemaan silmänsä ja kysyy, kenen isä on hylännyt heidät. Monia käsiä nousee, lähes neljäosa. Jotkut itkevät.
”Isä hylkäsi minut, vaikka sairastin epilepsiaa vauvasta 12-vuotiaaksi. Hän asuu nykyisin Yhdysvalloissa, minä ja veljeni olemme äidin kanssa, 16-vuotias Laura sanoo. ”En ole pystynyt antamaan isälle vieläkään anteeksi. ”
Yhden teeman Rodríquez nostaa vahvasti esille: vanhempien kunnioituksen. Vaikka miten tekisi mieli kapinoida, olisi tärkeä ymmärtää, miten paljon vanhemmat tekevät työtä lastensa eteen. Mahdollistavat lastensa koulunkäynnin pienistä tuloistaan. Onko sitä ponnistelua oikein ylenkatsoa?
Hän korostaa, miten tärkeitä terveet perhesuhteet ovat elämän kokonaisuudessa. Vaikka teininä kaverit ovat tärkeitä, ystävyys on silti ohimenevämpää, perhe on ja pysyy.
Rodríquez pyytää nuoria kuuntelemaan vanhempiensa ohjeita.
”Älkää ihmeessä hankkiutuko tässä vaiheessa raskaaksi. Kannattaa kuunnella, mitä varsinkin äidit teille sanovat. He usein tietävät, mistä puhuvat”, hän sanoo.
Rodríquez kysyy nuorilta, tahtoisiko joku juuri nyt pyytää omaa kapinointiaan anteeksi äidiltään. Hubert-niminen poika yleisön joukosta viittaa. Yhdessä he yrittävät saada äidin puhelimella kiinni, mutta äiti ei nyt vastaa.
Rodriquez ehdottaa, että poika soittaisikin isälleen. Puhelimessa kesken työkiireiden vastaa mies, jolle kerrotaan, että Hubertilla on hänelle asiaa. Puhelin on kaiuttimella.
Hubert pyytää isältä anteeksi huonoa käytöstään, johon isä vastaa kauniisti: ”Tietenkin annan sinulle anteeksi. Olet koko elämäni.”
Yleisössä ei ole enää yhtään kuivaa silmää.
Tunteita ravistellut, katharsiksen tarjonnut kasvatustuokio on tulossa päätökseensä. Eturivissä sylikkäin istuvat Laura ja Jimer, 16, sanovat esityksen koskettaneen heitä syvästi: se sai heidät ymmärtämään, kuinka tärkeä on arvostaa omaa kehoaan ja olla kiitollinen äitien hyväätarkoittavista sanoista, ponnisteluista ja rakkaudesta.
Myös Camilo kertoo äidistään, joka kuoli kolme vuotta sitten. ”Ikävöin häntä yhä joka ikinen päivä. Tekisin mitä vain, että saisin hänet takaisin.”