Miksi huolehtia vainajista, kun eläviäkin autettavia on niin paljon?

”Kysymys siitä, miksi kuolleita kuuluu kunnioittaa, on ihmisyyden peruskysymyksiä”, toimittaja Taina Tervonen sanoo.

Hän päätyi pohtimaan aihetta kerätessään materiaalia juuri ilmestyneeseen teokseensa Hukkuneet (S&S, 2019) jonka Tervonen on tehnyt yhdessä valokuvaaja Anna Aution kanssa. Siinä vainajien kunnioitus konkretisoituu niihin kuolleisiin, joiden kohtaloksi koitui aikamme suurin joukkohauta – Välimeri.

Tervosen kirjassa oikeuslääkäri, rannikkovartija, hautausmaan työntekijä, paikallistoimittaja ja moni muu ammattilainen Kreikasta, Italiasta ja Espanjasta kertoo, miten Välimeren tragedia heille näyttäytyy.

”Näillä tapaamillani ihmisillä oli hyvin selkeitä näkemyksiä siitä, että nimettömien vainajien kunnioittaminen on tärkeää, sillä siten kunnioitetaan myös heidän läheisiään ja niitä, jotka ovat jääneet eloon.”

Tervosen mieleen jäivät erityisen vahvasti erään sisilialaisen palomiehen sanat. Mies kertoi toimivansa hukkuneiden muiston vartijana.

”Minulle tuli olo, että koska ei ollut ketään omaista, joka hukkuneita surisi, nämä ihmiset ottivat kantaakseen sen surun, joka jokaiseen kuolemaan liittyy. Kaikkein vaikeinta heille oli nähdä lasten ruumiita. Lapset eivät ole olleet minkäänlaisessa vastuussa omasta kohtalostaan.”

Tervonen on seurannut maahanmuuttokysymyksiä koko parikymmenvuotisen toimittajanuransa ajan. Vuonna 2015 hän kirjoitti lyhyen uutisjutun Välimerellä tapahtuneesta haaksirikosta. Vastaavia onnettomuuksia sattui noihin aikoihin paljon, sillä vuosi jäi historiaan ennennäkemättömän siirtolaismääränsä vuoksi. Kun media kertoi niistä, jutuissa hukkuneista puhuttiin numeroilla.

”Se on toki ymmärrettävää. Aloin kuitenkin miettiä, tehdäänkö Euroopassa mitään sen eteen, että nämä kuolleet saadaan tunnistettua”, Tervonen kertoo.

Tätä kysymystä myös Tervosen kirjan haastateltavat käyvät läpi. Vainajien tunnistaminen on kuitenkin erittäin vaikeaa, sillä vaikka heistä otettaisiin dna-näytteitä, niistä ei ole hyötyä, ellei ole mitään, mihin näytettä voisi verrata. Myös käytännöt siitä, minne näytteet tallennetaan ja kuka niihin pääsee käsiksi, vaihtelevat maasta toiseen.

”Kyynisesti voisi sanoa, että kuollut turvapaikanhakija on poliitikoille paras turvapaikanhakija. Hänen kohdallaan ongelma on jo ratkaistu.”

Välimeren rannoilla elävien ihmisten taas on mahdoton olla välinpitämättömiä. Tervosen haastattelemille ihmisille ruumiiden löytyminen kotirannoilta ei ollut poliittinen vaan äärimmäisen käytännöllinen kysymys: Miten uudet vainajat saadaan mahtumaan ruumishuoneelle? Mistä budjettilinjasta kunnanjohtaja ottaa rahat hautaamiseen? Kuinka saaren ainoa oikeuslääkäri jaksaa tehdä ruumiinavauksen kymmenille tai sadoille hukkuneille?

Etenkin Kreikassa Lesboksen saarella tilanne myös turhautti. Vaikka saarelle on paikallisten mukaan tullut aina ihmisiä meren yli, vuoden 2015 mittakaava oli uusi: päivän aikana siirtolaisia saattoi saapua jopa 6 000. Silti ihmiset, jotka olivat ammattinsa puolesta tekemissä vainajien kanssa, surivat hukkuneita.

”Eräs kalastaja kertoi tilanteesta, jossa joutui pelastamaan haaksirikkoutuneita. Hänelle eivät jääneet mieleen ne 10 ihmistä, jotka hän pelasti veneeseensä, vaan ne 10, jotka sillä välin hukkuivat.”

Kirjan tekovuosien 2016–2018 aikana Euroopan maahanmuuttopolitiikka kiristyi kohti entistä suljetumpia rajoja ja suunnitelmia ulkoistaa turvapaikanhakujärjestelmä kolmansiin maihin. Tervonen sanoo ymmärtäneensä viimeistään kirjaprojektin myötä, että Välimereen hukkuneet ovat meidän, eurooppalaisten, kuolleita.

”Jos ruumis löytyy kreikkalaiselta rannalta, siitä vastaavat kreikkalaiset, eivät syyrialaisviranomaiset. Nämä kuolemat ovat EU:n poliittisten päätösten seurausta.”  

Euroopassa olisi hyvä tiedostaa myös se, että meren toisella puolella meille tuntemattomilla vainajilla on nimi ja omaisia, jotka odottavat kuulevansa heistä. Tervonen on tavannut Senegalissa perheitä, joiden jäseniä oli lähtenyt Eurooppaan mutta kadonnut matkalla.

”Eivät ihmiset lähtömaissa unohda näitä ihmisiä, mutta kuoleman hyväksyminen edellyttää, että kuolemasta on varma tieto. Epätietoisuus siitä, mitä kadonneelle läheiselle on tapahtunut, on hirvittävää.”

Tervosen mielestä ruumiiden käsittelystä tulisi sopia yhteisen säännöstön mukaisesti. Vainajien haudat tulisi merkitä. Näin ruumis voitaisiin myöhemmin siirtää kotimaahansa, jos omaiset joskus löytyvät.

Sen sijaan lähtijöiden syyllistäminen omasta kohtalostaan pitäisi lopettaa.

”Mielestäni kenelläkään ei ole oikeutta sanoa toiselle, että sinun ei pitäisi lähteä. Omat vanhempani muuttivat 1970-luvulla Kainuusta unelmansa perässä Afrikkaan. Minä päätin muuttaa Ranskaan opiskelemaan ja jäin tänne. Ei siinä ole kyse kovin erilaisista asioista kuin Välimeren siirtolaisten kohdalla. Mutta toisin kuin me, he joutuvat laittamaan henkensä pantiksi etsiessään parempaa elämää.”

Lue myös Taina Tervosen Maailman Kuvalehdelle kirjoittama siirtolaisaiheinen juttu, joka palkittiin Edit-kilpailussa vuoden 2018 parhaana featurejuttuna.