Kun niistän, räkäni on kuvottavan tummanharmaata, lähes mustaa. Hengittäminen tuntuu vaikealta. Olen saanut kaverikseni kuivan yskän. Taksissa ruuhkissa istuessa iskee migreeni. Kathmandun laaksoa reunustavat vuoret, jotka vielä syksyllä näkyivät kirkkaasti, ovat nyt hukkuneet tomupilvien taakse.
Tähän on tultu: sovittelen kasvoilleni mustaa kaasunaamaria. Tai siis hengityssuojainta. Mutta epäilyttävästi kaasunaamaria valtava maski muistuttaa: se peittää kasvoni nenästä leuan alle, ja sivuilla on kaksi venttiiliä, joiden pitäisi suodattaa vaarallisimmat mikrohiukkaset.
Nepalissa on meneillään kuiva talvikausi, ja sen tuntee myös ilmanlaadussa. Koko maa on puristuksissa Kiinan ja Intian, maailman suurimpien saastuttajien, välissä. Pääkaupunki Kathmandu sijaitsee laaksossa, jossa asuu sen kantokyvylle aivan liikaa ihmisiä autoineen ja moottoripyörineen.
Suurimman ongelman aiheuttaa kuitenkin roskien poltto, jota tehdään kaikkialla – myös oman kotitalomme naapuripihassa. Siellä palavat niin vesipullot kuin vaarallinen jätekin.
Suomalaiselle hengityssuojaimen käyttö kadulla kävellessä kuulostaa dystopialta, tulevaisuuden kauhukuvalta. Kathmandussa se on arkipäivää. Samoin Pekingissä, Delhissä ja Kampalassa – ja aika monessa muussa maailman suurkaupungissa.
Tätä juttua kirjoittaessani ilmanlaatua mittaavat pienhiukkaslukemat ovat kivunneet parin vuorokauden sisällä Kathmandussa yli 250:een. Joulukuussa lukemat huitelivat järkyttävästi yli 400:ssa, joka katsotaan ihmiselle jo hyvin epäterveelliseksi tasoksi.
Toisaalta Pekingissä ollaan koettu yli 500:n lukemia. Suomessa taas liikutaan yleensä parinkymmenen tienoilla.
Lillutan katukaupasta ostamiani tomaatteja tumman teen värisessä jodiliuoksessa. Tämä on monen Nepalissa asuvan länsimaalaisen kodissa viikoittainen traditio, sillä raakoja vihanneksia ei täällä suositella syötävän ilman erityiskäsittelyä. Muutoin iskee paha vatsatauti.
Hanavettä ei luonnollisestikaan voi juoda. Suihkussa suu on pidettävä visusti kiinni, hampaat pestään pullovedellä. Tosin osa ei luota siihenkään: monilta löytyy kotoa oma vesifiltteri. Ja huoneen nurkassa huristaa sisäilmanpuhdistin.
Ystäväni käy työmatkalla Bangladeshissa. Siellä hän ei uskalla syödä lainkaan hedelmiä, koska niissä käytetään vaarallisia hyönteismyrkkyjä. Nepalissa taas moni ei uskalla syödä lainkaan kalaa. Hurjimmat tarinat kertovat, että ne käsitellään palsamointikemikaalien kaltaisessa litkussa. Uskoo, ken tahtoo.
Silti en voi olla ajattelematta: ovatko nämä maailmanlopun merkkejä? Järkihän tässä lähtee. Pahimmassa epätoivon alhossa kysyn ääneen: mitä kukaan tekee näille asioille?
”Sen takia sinun järjestösi kasvattaa puita. Ja me emme syö lihaa”, kuuluu totuus aviomieheni suusta.
Pieniä, suuria konkreettisia asioita, joilla on oikeasti merkitystä. Maailmassa on valtavasti ihmisiä, järjestöjä, yrityksiä ja valtioita, jotka todella tekevät asioille jotain. Siihen on pakko luottaa.
Ja voin taas hengittää.