Miltä tuntuisi istua autossa, joka jatkuvasti kiihdyttäisi vauhtiaan? Aluksi ihan luontevalta. Kun lähdetään liikkeelle, vauhdin on tarkoituskin kasvaa. Perusteltua on kiihdyttää myös, kun siirrytään pihakadulta isommalle tielle ja siltä edelleen moottoritielle.
Mutta viimeistään siinä vaiheessa, kun nopeusmittari lähestyy 120:tä, tuntuisi mukavalta, jos kuski vähitellen nostaisi jalkaansa kaasupolkimelta. Mikäli vauhti edelleen kasvaa, olo voi tuntua jo aika turvattomalta. 130, 140, 150… Hei, hidastahan jo!
Olemme olleet tämän vertauskuvallisen auton kyydissä 70 viime vuotta. Autona on erikoisvarusteltu yhteiskunta- ja talousjärjestelmä. Kuskina olemme me kaikki, ihmiskunta kollektiivisesti.
Muutos on ollut nopea, yhden ihmisiän mittainen.
Toisen maailmansodan jälkeiset vuosikymmenet ovat olleet niin sanotun suuren kiihdytyksen aikaa. Lukuisat talouden ja yhteiskunnan toimintaa kuvaavat kehityskäyrät singahtivat pian sodan jälkeen rajuun nousuun.
Kaasu pohjassa on vauhditettu monenlaista ihmiskunnan pikku puuhastelua, kuten teollisuustuotantoa, energiankulutusta, lannoitteiden käyttöä, viestintää, liikennettä ja kansainvälistä matkailua. Siinä sivussa myös puuhastelijoiden joukko on kasvanut. Vuonna 1950 maailmassa oli vasta 2,5 miljardia ihmistä, nyt meitä on 7,7 miljardia.
Kiihdytys on tuottanut vaurautta ja kohentanut terveyttä. Lapsikuolleisuus, aliravitsemus ja äärimmäinen köyhyys ovat vähentyneet, koulutustaso taas noussut. Kehitysoptimistin silmälasien läpi tarkasteltuna suuren kiihdytyksen aika on ollut ihmiskunnan hyvinvoinnin menestystarina.
Mutta sitten on se toinen puoli: kehityksen kylkiäisenä olemme saaneet monet ympäristön tilaa kuvaavat indikaattorit välkkymään punaisena. Ekosysteemin elinvoimaisuutta kuvataan planetaaristen rajojen käsitteellä. Näistä mittareista ilmastonmuutos, luonnon monimuotoisuuden heikentyminen, maankäytön muutokset sekä typen ja fosforin kiertokulku ovat jo ylittäneet planeettamme kantokyvyn turvalliset raja-arvot.
Muutos on ollut nopea, yhden ihmisiän mittainen. Ihmiskunnan historiassa se on ohikiitävä hetki. Nykyisten eläkeläisten syntymän aikoihin maapallo oli merkittävästi erilainen paikka, eikä ihminen vielä ollut nykyisen kaltainen luonnonvoima.
Ekologisen kriisin voi nähdä kysymyksenä kadotetusta kohtuuden tajusta. Ruoantuotanto, matkustaminen, rakentaminen ja miltei kaikki inhimillisen toiminnan muodot ovat lyhyessä ajassa kasvaneet kohtuuttomiin mittoihin. Samalla niistä on tullut luonteeltaan teollista toimintaa.
Vielä hetki sitten olisi ollut käsittämätön ajatus, että suomalaisen lautaselle päätyvä liha olisi ensin kasvanut Brasiliassa ja sen jälkeen rahdattu valtameren poikki Eurooppaan. Tai että kala olisi elänyt koko elämänsä kasvatusaltaassa Norjan rannikolla ja kuljetettu sitten Thaimaahan fileoitavaksi. Käsittämätöntä se on vieläkin, vaikka olemme ehkä turtuneet siihen.
1990-luvulla alkanut halpalentoyhtiöiden nousu on muuttanut suhdettamme ulkomaanmatkailuun. Vielä äskettäin se oli luksusta, mutta nykyään on arkista, että suomalainen lentää ulkomaille useita kertoja vuodessa.
Ekologisen kriisin voi nähdä kysymyksenä kadotetusta kohtuuden tajusta.
Ilmastonmuutos on luonteeltaan eksistentiaalinen uhka. Se tarkoittaa, että se voi pahimmillaan uhata koko inhimillisen sivilisaation olemassaoloa.
Ihmiskunnalla on kyllä aiempaa näyttöä äärimmäisen vakavien uhkien onnistuneesta torjunnasta. Otsonikerrosta tuhoavien CFC-kaasujen rajoittamista koskeva Montrealin sopimus vuodelta 1987 nostetaan usein esimerkiksi onnistuneesta kansainvälisestä yhteistyöstä.
Sopimus saatiin laadittua suhteellisen ripeällä aikataululla, ja se tehosi: CFC-kaasujen tuotanto saatiin pudotettua lähes olemattomiin, ja otsonikerros on vähitellen toipumassa.
Jos maailma pystyi puhaltamaan yhteen hiileen otsonikadon torjumiseksi, miksi sama ei tunnu tepsivän ilmastonmuutokseen?
Yksi osa selitystä on, että CFC-yhdisteille oli tarjolla korvaavia vaihtoehtoja. Ihmisten ei tarvinnut luopua jääkaapeista tai ilmastointilaitteista.
Ilmastonmuutoksen kohdalla kysymys on vaikeampi. Vanhan bensasyöpön auton voi vaihtaa hybridiautoon ja kotiin ostaa ekosähköä, mutta kokonaisuudessaan maailmantalous ja moderni elämäntapamme perustuvat vielä pitkälti fossiilisten polttoaineiden varaan. Niistä irtautuminen edellyttää joko mittavaa panostusta uusiutuviin energialähteisiin – jotka eivät ole ongelmattomia nekään – tai selvää suunnanmuutosta.
Keskivertosuomalainen kuluttaa 81 kiloa lihaa vuodessa.
Kiihdytyksestä kertovat myös monet suomalaisten arkea kuvaavat tilastolukemat. Vuonna 1950 suomalaiset kuluttivat 29 kiloa lihaa henkeä kohden, nykyään keskivertosuomalainen kuluttaa 81 kiloa lihaa vuodessa. Vuonna 1950 Suomessa oli noin 40 000 kesämökkiä tai huvilaa. Nyt niitä on yli 500 000. Sähkönkulutuksen määrä Suomessa on samassa ajassa yli 20-kertaistunut, henkilöautojen määrä satakertaistunut.
Samankaltainen kehitys on toistunut eri puolilla maailmaa. Jotkin maat ovat olleet kehityskulussa Suomea edellä, moni muu tulee perässä. Maailman köyhimmissä maissa jalkaa vasta sovitellaan kaasupolkimelle.
Meillä puolestaan olisi korkea aika etsiä kadoksissa ollut jarrupoljin ja tehdä rivakka suunnanmuutos. Kun vauhti kasvaa liian suureksi, ulosajossa syntyy rumaa jälkeä.