Trauma on sitkeä kumppani, joka siirtyy sukupolvelta toiselle. 

Siksi historian yksi vaikeimpia kysymyksiä onkin, miten kansa tai tietty väestöryhmä saadaan selviämään koetuista vääryyksistä, jotta nykyiset ja tulevat sukupolvet pääsivät jatkamaan elämäänsä eteenpäin.

”Konfliktien jälkeen yhteisö tarvitsee toimenpiteitä selvitäkseen”, historiallis-yhteiskuntatiedollisen kasvatuksen professori emerita Sirkka Ahonen totesi tällä viikolla Historians without borders -järjestön seminaarissa Helsingissä.

Ihmisten mielissä kytevä skisma on saatava purettua, tavalla tai toisella. Vaihtoehtojen ääripäässä on kova oikeus. Malliesimerkkinä tästä on toisen maailman sodan jälkeen perustettu Nürnbergin tuomioistuin, joka tuomitsi natsijohtajia hirttotuomioihin ja pitkiin vankeusrangaistuksiin.

Muissa ajoissa – ja paikoissa – on päädytty purkamaan traumoja hyvin toisenlaisilla metodeilla. Etelä-Afrikkaan perustettiin vuonna 1995 eli vain vuosi apartheidin päättymisen jälkeen kuuluisa totuus- ja sovituskomissio, jonka haastattelijat jalkautuivat kaukaisiinkin kyliin kuulemaan ihmisten kokemuksia ja tarinoita apartheidin vääryyksistä.

”Etelä-Afrikan tapauksessa pyrittiin yleiseen armahdukseen. Ei kuulusteltu, vaan kuunneltiin ihmisten kertomuksia. Pääpaino oli uhrien tarinoissa, mutta myös pahantekijät saivat sanoa sanottavansa keskeyttämättä”, Ahonen kuvaili.

Nyt Suomessa tunnustellaan, josko samankaltainen hanke toisi totuuksia tai sovinnon mahdollisuutta myös saamelaiskysymyksessä. Hallitus ilmoitti lokakuussa käynnistävänsä saamelaisasioita käsittelevän sovintoprosessin, johon sisältyy myös erillisen komission perustaminen.

Etelä-Afrikkaan ei kestävää sovintoa

Etelä-Afrikan komissiota valittiin vetämään karismaattinen arkkipiispa Desmond Tutu. Kuultaville annettiin ohjeeksi kertoa koko totuus, ja vuosia kestäneestä prosessista tuli valtava spektaakkeli, jossa suurimpia tapauksia televisioitiin ympäri maata.

”Kuultavat eivät saaneet vedota, että systeemi pakotti minut tähän”, Ahonen kertoi.

Komissio ei korvannut kovaa oikeutta, sillä raskaat rikokset vietiin silti käsiteltäväksi myös tuomioistuimiin. 
Komissio keräsi tuhansia lausuntoja ja vastaanotti noin 7 000 armahdusanomusta. Vain tuhat näistä johti armahdukseen. Osa uhreista sai myös pieniä valtionkorvauksia.

Etelä-Afrikan malli ei kuitenkaan onnistunut luomaan kestävää sovintoa. Sitä kritisoitiin valtavana terapian tarjoajana, joka ei edes pyrkinyt tuomaan pahantekijöitä oikeuden eteen. 

Osa uhreista sai silti tietynlaista helpotusta päästessään kertomaan itsensä tai läheistensä kokemista vääryyksistä.

”Tapaus loi toisaalta humaanin oikeuskäytännön tapaa.”

Kanadasta mallia?

Kenties tuoreempi ja Suomen kannalta relevantimpi esimerkki löytyy pohjoisemmasta. Kanadaan perustettiin vuonna 2008 totuus- ja sovintokomitea selvittämään, mitä alkuperäiskansaa edustavat lapset joutuivat maan asuntolakouluissa kokemaan. 

Kouluja käytettiin Kanadassa alkuperäiskansalasten sulauttamiseen valtaväestöön, samoin tavoin kuin Norjassa, Ruotsissa ja Suomessakin. 

”Vanhempien tarinoita oli järkyttävää lukea. Heiltä kiellettiin vanhemmuus”, Helsingin yliopiston maailmanpolitiikan professori Teivo Teivainen kuvaili seminaarissa herkistyneenä.

Kanadan komissio toi ensimmäisenä totuuskomissiona esille juuri alkuperäiskansojen kokemia vääryyksiä. Se vastaanotti yli 67 00 lausuntoa, joissa kuultiin asianosaisten raskaita kertomuksia. Vuosien työn tarkoitus oli korjata edes pieni osa sitä historiallista vääryyttä, jota alkuperäiskansojen edustajat olivat kokeneet. 

Tuomioistuin komission ei ollut tarkoitus olla, kuten ei Etelä-Afrikankaan tapauksessa. Komissio julkaisi loppuraporttinsa vuonna 2015, ja kokonaisbudjettikin oli valtaisa eli noin 60 miljoonaa dollaria.

Kanadan ja Yhdysvaltain alkuperäiskansojen aktivismia tutkineen Reetta Humalajoen mukaan komissio oli vasta alkua kipeiden vääryyksien tunnustamisessa ja se loi pohjan jatkuvalle sovintotyölle. 

Tietyt todistajat kertoivat aluksi tunteneensa häpeää tarinoidensa jakamisesta, mutta prosessin aikana mieli muuttui.

”Totuuden julkituominen ääneen auttoi lopulta käsittelemään traumoja”, Humaljoki kertoi.

Suomen selvitystyö meneillään

Yksityiskohdat komission perustamisesta Suomeen ovat vielä hämärän peitossa. Oikeusministeriön demokratia-, kieli- ja perusoikeusasioiden yksikön johtajan Johanna Suurpään mukaan hallitus haluaa kuulla nyt alkuun saamelaisyhteisön näkemyksiä asiasta. 

Saamelaiskäräjien puheenjohtaja Tiina Sanila-Aikio kertoo, että aihe on noussut saamelaisten keskuudessa esille aivan viime vuosien aikana, alkuun Ruotsista käsin. 

”Kanadasta on saatu esimerkkiä. Se on ollut siellä tärkeä, mutta hyvin raskas prosessi”, Sanila-Aikio sanoo.

Komission tarkoitus olisi hänen mielestään tuoda kokemuksia ja historiaa näkyväksi juuri saamelaisnäkökulmasta.

”Me elämme Suomessa, jossa saamelaiset on hyvin näkymätön ja marginaalinen osa virallista Suomea.”

Sanila-Aikion mielestä Suomen asuntolakoulujen kokemukset ovat aihe, jonka ympärille komissio voisi täälläkin mahdollisesti rakentua. Kokemukset Suomessa ovat hänen mukaansa Kanadan tapaan karuja: on koettu niin fyysistä, henkistä kuin seksuaalista väkivaltaa.

”Yhdellä aikakaudella on voinut olla todella suuri vaikutus saamelaisiin. Toivon, että tämä aikakausi tulisi käsiteltyä prosessin aikana.”

Sovintoa vai totuutta?

Totuuskomissiot eivät ole olleet maailmalla ongelmattomia, kuten jo Etelä-Afrikan esimerkki antoi ymmärtää. Esimerkiksi Kanadassa syntyi heti alkuun polemiikkia jo siitä, mikä komission nimen tulisi olla.

”Siellä nimettiin aluksi komission puheenjohtajaksi ei-alkuperäiskansan edustaja. Syntyi riita, joka kiteytyi siihen, oliko totuus vai sovinto tärkeämpi seikka komissiossa”, Humalajoki kertoo.

Komissaarit joutuivat lopulta eroamaan tehtävistään, ja mukaan otettiin alkuperäiskansojen edustajia. Komissio tuli siihen tulokseen, että sovintoa ei voi syntyä, mikäli sen pohjalla ei ole myös tietoa.

Sittemmin Kanadan komissio on kerännyt kritiikkiä, että se keskittyi liikaa totuuteen. Joidenkin mielestä se oli myös liian rajallinen keskittyessään vain asuntolakouluihin eikä myös muihin alkuperäiskansojen kokemiin vääryyksiin.

Teivaisen mielestä Suomessakin komission nimeen on kiinnitettävä huomiota. Oikeusministeriön edustaja Suurpään mukaan nimestä ei ole tehty vielä päätöstä. Valtioneuvosto on tosin tiedottanut aiheesta juuri sovintokomission nimellä, mikä on herättänyt Teivaisen mukaan närkästystä joissain saamelaisaktivisteissa. 

”Totuuden selvittäminen avaa mahdollisuuden hyvittämisen ja sovittamisen mekanismeille. Mutta jos lähdetään sovittaminen edellä, niin helposti voidaan lakaista totuus vain maton alle”, professori Teivainen varoitti.

Saamelaiskäräjät käyttää tällä hetkellä termiä totuus- ja sovintokomissio.

”Meitä on varoitettu totuus-sanasta, varsinkaan jos yhteisölle ei tarjota totuutta. Muun muassa tätä tullaan pohtimaan tarkemmin”, oikeusministeriön Suurpää muotoili.

Oppeja maailmalta

Nimi on siis tärkeä seikka totuuskomissiota perustettaessa. Mitä muuta Suomen tulisi ottaa huomioon mahdollista komissiota suunnitellessaan?

Teivaisen mukaan aikakauden tarkka rajaaminen on ainakin tärkeää, vaikka se voi olla jo itsessään hyvin poliittista. Rajaus on kuitenkin tärkeää tehdä, sillä komissioiden työt ovat poikkeuksetta monen vuoden spektaakkeleita, jotka vaativat resursseja ja aikaa.

”Harvemmin alle kahdessa vuodessa saadaan mitään aikaan”, Teivainen muistutti.

Yksi tärkeä seikka on myös komissaarien nimeäminen, sillä heidän symbolinen roolinsa on keskeinen. Muiden komissioiden kokemusten pohjalta valinnoista syntyy usein kiistaa. Ja iso kysymys on, otetaanko komissioon mukaan uhrien edustajia.

”Minusta on hyvä, että alkuperäiskansoilla on vahva edustus ja vetovastuu. Tämä on Suomessakin hyvä pitää mielessä”, Teivainen neuvoi.

Joissain komissioissa on ollut mukana myös maan ulkopuolisia tahoja. 

Selvää siis on, että mikäli komissio Suomeen todella perustetaan, ei projektista tule helppo tai yksinkertainen. 

”On riski, että odotukset ovat liian suuria ja syntyy pettymyksiä – siksi haluamme lähteä liikkeelle kuunnellen ja varovaisesti. Mutta ehdottomasti on viisautta katsoa muita komissioita eli mitä niissä on tehty ja mitä niistä on opittu”, Suurpää muotoilee.

Aiemmat komissiot eivät ole säästyneet kritiikiltä, sillä ne eivät ole onnistuneet tuomaan julki yhtä oikeaa totuutta tai edes luomaan välttämättä sovintoa. Parhaimmillaan ne voivat silti olla tärkeä askel menneisyyden käsittelemisessä.

”Komissiot voivat tuoda virallisen tulkinnan vaikeisiin kysymyksiin, tuoda asian historiankirjoituksiin”, Teivainen sanoo. 

Tämän myös Suomeen perustettava komissio voi parhaimmillaan tehdä.