Keväisenä aamuna luen, että kuva palavasta venezuelalaisesta miehestä on voittanut World Press Photon pääpalkinnon. Kuvaaja Ronaldo Schemidt kertoo, että Caracasin mielenosoituksessa palamaan syttynyt mies oli parin metrin päässä, ja kuuman humahduksen tuntiessaan Schemidt kääntyi ja laukaisi umpimähkään. Vasta sitten hän tajusi, mitä oli tapahtunut.
Selaan muut voittajakuvat. Vatsaa vääntää, mielen valtaa epätoivo. Huonovointiseksi tekevät paitsi kuvissa näkyvät asiat, myös se, että jossain kaukana lymyävästä väkivallasta ja kurjuudesta kootaan viihdyttävä vuotuinen mediatapahtuma sekä esteettisesti yhtenäinen arkisto.
Sen äärellä voin kärsiä vapaaehtoisesti. Tai voin myös paheksuen kieltäytyä katsomasta näitä tapahtumia, viis siitä, että kuvissa näkyvät ihmiset joutuvat elämään ne.
Uutiskuvat pakottavat muistamaan itsensä ja huutavat tulevaisuudelle: Tätä ei koskaan enää! Tee jotain, ettei!
Uutiskuvat tekevät ihmisistä tapahtumien symboleita, mikä tekee tuskan meille helpommaksi käsitellä.
Palavasta miehestä julkaistiin useita kuvia. Miksi juuri tämä voitti kilpailun?
Koska se on paras sommitelma, arvaan. Siinä näkyy ratkaiseva hetki, jona tapahtumasisältö tiivistyi oikeanlaiseen asetelmaan. Näin kävi, vaikkei kuvaaja odottanut eikä tähdännyt. Maailma vain laskostui noin, ja siitä palkitaan.
Valokuva nojaa menneeseen, muistuttaa jostain, mikä on poissa. Se ei kuitenkaan yksin tee kuvasta merkityksellistä. Tarvitaan myös etunojaa. World Press Photo -kuvat naulitsevat minut tähän, pakottavat muistamaan itsensä ja huutavat tulevaisuudelle: Tätä ei koskaan enää! Tee jotain, ettei!
Isoäidilläni ei ollut kameraa, mutta hänellä oli tapana rajata sormillaan suorakaiteita maailmasta. Ehkä hän kokosi kuvitteellista perhealbumia.
Albumikuvat nojaavat tulevaan eri tavalla kuin väkivallan kuvat. Ne erottavat menneestä erityisiä ihmisiä ja tapahtumia, jollaisten toivoo toistuvan aina uudestaan, aina samanlaisina.
Olen perinyt isoäidin tekniikan. Teen peukalo-etusormirajauksia. Sommitelmat ovat horjahtelevia ja hetket arkisia, eivät mitään kohokohtia. Ne ovat vastakuvia uutisille ja yleisille oletuksille muistamisen arvoisesta elämästä.
Keväisenä iltapäivänä katson ulos ikkunasta. Kolmesataa lasta kiertää puistoa ja ruohokenttää: koulussa on tänään Unicef-kävely. Jotkut lapset loikkivat kuin vasikat, toiset näyttävät uppoutuneen keskusteluihin eivätkä näytä huomaavan poukkoilijoita ympärillään. Lapset, ihmiset, tulitikun mittaiset.
Teen rajauksen. Haluan muistaa, että tänään nämä koululaiset omistivat päivänsä sille, että vähemmän onnekkaat lapset saavat ensi vuodeksi koulutarvikkeita. Haluan muistaa talvenkuluttaman ruohokentän, pölyisen ikkunan ja auringon, joka kultaa tämän toiveikkaan asetelman.
Vielä hetken yritän tähystää joukosta omaa lastani. Mikä takki hänellä oli aamulla päällä? En millään erota häntä, ja hyvä niin. Painan mieleeni ratkaisemattoman hetken, jossa jonossa kävelevistä lapsista kuka tahansa voi olla minun.