Perheen kuopus on kahdeksankuinen vauva, kun isä operoi ryöstöretken Bogotán pohjoispuolella sijaitsevaan armeijan asevarastoon. On uudenvuodenaatto 1978.
Ryöstöä varten on kaivettu sata metriä pitkä tunneli maan alle. Saalis on mittava: 5 000 asetta. Silti yhtään laukausta ei ammuta, kukaan ei kuole. Tämä on niin sanottu operación limpia, puhdas operaatio.
Lapsi on María José ja isä on M-19-sissiliikkeen Movimiento de 19 de Abrilin komentaja Carlos Pizarro. Isän missiona on rakentaa Kolumbiasta yhteiskunta, jossa sen kaikki sen asukkaat ovat tasa-arvoisia ja heillä on samat oikeudet.
Carlos Pizarro ja hänen puolisonsa, sissitaistelija Myriam Rodríguez, pakenevat. Pikkuruinen Maria José ja hänen kahdeksanvuotias siskopuolensa Claudia jäävät äidinpuoleisten isovanhempiensa hoteisiin. Isosiskoa ja isovanhempia kuulustellaan, armeija vartioi heidän taloaan yötä päivää. Sotilaat nukkuvat olohuoneen sohvalla.
Syyskuussa 1979, yhdeksän kuukauden päästä aseryöstöstä, Pizarro ja Rodríguez pidätetään Santanderissa. Heitä kidutetaan kuukauden ajan. Fyysisen kidutuksen ohessa äidille näytetään Bogotássa kuvattuja videonauhoja tyttäristään, jotta tämä murtuisi ja tunnustaisi osallisuutensa kapinallisliikkeen toimintaan.
Tällaisia ovat María José Pizarron elämän ensimmäiset kuukaudet. Hänen tarinansa on uniikki, mutta ei mitenkään harvinainen 50 vuotta sisällissotaa käyneessä maassa.
María Josén kaltaisia sodan lapsia – sodalle vanhempansa menettäneitä – on Kolumbiassa tuhansia. Osa heistä on vasemmistolaisten sissien, osa puolisotilaallisten sotilaiden, osa Kolumbian armeijan sotilaiden lapsia.
Nämä lapset eivät ole voineet asua vanhempiensa kanssa eikä heillä ole ollut yhteistä arkea. Kuten kaikki muutkin, María José luuli lapsena tuon kaiken olevan ihan tavallista. Tosiasiassa hänen lapsenoikeuksiaan loukattiin moninkertaisesti: häneltä kiellettiin oikeus koulutukseen, perheeseen sekä turvallisuuteen.
Nyt María José Pizarro, 40, kertoo tarinaansa Maailman Kuvalehdelle isänsä nimeä kantavan järjestön tiloissa Bogotássa. Kolumbiaan on hiljattain solmittu rauha, jonka ovat allekirjoittaneet sissijärjestö Farc ja Kolumbian armeija.
María José Pizarro on valittu valtavalla äänivyöryllä vasemmistokoalition kansanedustajaksi kongressiin. Politiikan kutsua on ollut mahdoton olla kuulematta. Hän on saanut taistelutahtonsa verenperintönä.
Palataan kuitenkin vielä hetkeksi 1970-luvulle. Vanhemmat ovat vangittuna, isä Bogotassa, äiti Santanderissa Bucaramangassa. Lapset näkevät isäänsä kerran kuukaudessa, kauempana olevaa äitiään vielä harvemmin.
”Tapasin isääni aina kuukauden ensimmäisenä sunnuntaina. Päästäkseni isän luo minun piti mennä kaikkien turvatarkastusten läpi. Vankilassa olivat isäni lisäksi hänen siskonsa ja veljensä. Myös he kuuluivat M-19-järjestöön”, María José kertoo.
Isän luo poliittisten vankien osastolle päästäkseen sisarusten piti ohittaa mielisairaiden osasto. Lasten käskettiin kävellä keskellä käytävää, etteivät selleissään olevat mielisairaat olisi käyneet heihin käsiksi.
María José muistaa, että vangit olivat tehneet kaikkensa, jotta ympäristö ei näyttäisi lasten vierailupäivänä vankilalta. Vangit esiintyivät ja esittivät lapsille nukketeatteria. Muutaman vuoden ikäinen María José kiipeili isän sellin ikkunakaltereissa.
Pieni María José kiipeili isänsä sellin ikkunakaltereissa.
Äitiä tavatakseen tyttöjen piti matkustaa kymmeniä tunteja bussissa. Myriam Rodriguez istui tuomiotaan nunnien johtamassa naisvankilassa.
”Ikkunat oli peitetty telttakankaalla. Äiti oli kuuliainen vanki, joten hän sai tavata meitä vankilan sisäpihalla, kukkien keskellä”, María José muistaa.
Yhden kerran nunnat antoivat María Josén ja siskon jäädä äidin luo vankilaan yöksi.
”Ajattelin aina nukkuneeni tuon yön prinsessan sängyssä”, hän sanoo.
Tosiasiassa tuo ”prinsessan sänky” oli vuode, joka oli tehty vilteistä ja lakanoista, omaa rauhaa ja suojaa antamaan huoneessa, joka oli täynnä kaikenlaisia rikoksia tehneitä naisia. María Josélle tuo yö äidin vieressä oli ihmeellinen ja ihana.
Maria José oli isovanhempiensa hoidossa, kunnes maan hallitus vaihtui 1982 – ja äiti ja isä armahdettiin. Vanhemmat lähtivät kuitenkin perustamaan sissiliikkeen läntistä rintamaa, ja María José saattoi nähdä isäänsä taas vain puolen vuoden välein.
Isänsä sukunimeä kantavaan pieneen María Joséen kohdistuva vaino ja uhkailut olivat jatkuvia. Lapsi ei päässyt kouluun, koska hänen piti pysyä piilossa.
”Isää salakuunneltiin ja armeija uhkaili tietävänsä minun olinpaikkani – ja että minut tultaisiin hakemaan.”
Äiti jätti sissiliikkeen vuonna 1984.
”Olin 6-vuotias – ja pääsin vihdoin asumaan äitini kanssa vuodeksi. Tämä yhteiselo keskeytyi, kun M-19 valtasi Bogotán oikeustalon – ja isäni otti vastuun iskusta ryhmän komentajana.”
María Josén vainoaminen alkoi uudelleen. Tuolloin hän vaihtoi ensimmäistä kertaa sukunimensä, tavoitteena päästä pois maasta. Hänelle teetettiin uusi syntymätodistus sukulaistensa tyttärenä ja hän matkusti äidin ja siskon kanssa Panamaan.
Lopulta turvapaikka varmistui Ranskasta, ja 7-vuotias tyttö matkusti Pariisiin sinne edeltä menneiden isän äitinsä ja tätinsä luo.
”Äitini ei koskaan päässyt Ranskaan. Ne olivat elämäni kaksi masentavinta vuotta. En voinut olla yhteydessä äitiini, siskooni tai toiseen mummiini.”
Tuohon aikaan kirjeiden perillemeno kesti kuukauden, mannertenväliset puhelut eivät tulleet kysymykseenkään. María José oli niin masentunut, että anoppi soitti miniälleen, että tyttö täytyy palauttaa Kolumbiaan.
Kun 10-vuotias María José palasi Pariisin vuosien jälkeen yksin takaisin kotiin, Bogotan lentokentän seinällä oli valokuva hänen isästään edestä ja sivulta. Siinä luki: SE BUSCA. Etsintäkuulutettu.
”Olin paniikissa: minut otetaan kiinni. Mutta kukaan ei jostain syystä kiinnittänyt minuun mitään huomiota.”
Vastassa ollut äiti ja tytär viettivät ensin kaksi viikkoa vartioidussa turvatalossa ja pääsivät sitten kotiin. Mutta ei mennyt kuin muutama päivä, kun koti oli taas täynnä siviiliasuisia poliiseja. Myriam Rodríguezille soitettiin: Teillä on jotain, mitä me haluamme – ja luuri lyötiin kiinni.
”Äiti meni paniikkiin. Isään ei saatu yhteyttä. Äiti syöksyi maahanmuuttovirastoon ja yritti saada minulle uuden passin, että pääsisin taas pakenemaan.”
Monien vaiheiden jälkeen passi saatiin ja María José, hänen äitinsä ja isoäitinsä lähtivät Ecuadoriin. Perhe muutti useita kertoja vuodessa María Josén syntymästä aina isän kuolemaan asti.
”Kun olet sissien lapsi, et ikinä voi kertoa ydinperheesi ulkopuolisille, keitä vanhempasi ovat. Opin jo pienenä valehtelemaan.”
”Kun olet sissien lapsi, et ikinä voi kertoa ydinperheesi ulkopuoliselle, keitä vanhempasi ovat. Omassa peitetarinassani isäni oli diplomaatti tai yritysjohtaja, joka matkusti paljon. Äitini oli useimmiten vaatesuunnittelija. Sissin lapsena on pakko keksiä tarinoita, olitpa kolme, neljä tai viisitoistavuotias. On luotava kokonainen peite-elämä, ettei kukaan epäilisi. Opin jo pienenä valehtelemaan tosi hyvin”, María José sanoo ja naurahtaa.
Maaliskuussa 1990 solmitun rauhansopimuksen jälkeen perhe palasi Kolumbiaan aloittaakseen kaiken alusta. Carlos Pizarro luotsasi M-19-liikeen poliittiseksi puolueeksi ja asettui ehdolle Kolumbian presidentiksi.
”Huokasimme helpotuksesta, vihdoin meille tulee normaali elämä.”
Pizarro-Rodríguezin perheen ”normaali” elämä kesti kuitenkin vain 45 päivää.
Nuo neljäkymmentäviisi päivää olivat María Josélle mullistavia.
”Olin elänyt piilossa koko elämäni, ja nyt isäni vei minut kanssaan joka paikkaan. Hän yritti korvata minulle menetetyn yhteisen ajan, ja otti minut mukaansa kampanjatilaisuuksiin.”
Murhayritysten pelossa Carlos Pizarro oli vuorokauden jokaisen tunnin kolmenkymmenen turvamiehen ympäröimä. Murhaa edeltävänä iltana Carlos Pizarrolta kysyttiin, miksei tämä käytä luotiliiviä.
”Jos minut tapetaan, minua ammutaan päähän, eikä luotiliivi suojaa minua silloin mitenkään. Voi olla, että minut tapetaan pian. Ainut asia, mitä teiltä pyydän: Älkää unohtako minua.”
Seuraavana päivänä María José meni normaalisti kouluun.
”Olin tunnilla, kun koulun rehtori tuli luokkaan kysyen María José Pizarroa. Säikähdin kamalasti, kun oma nimeni sanottiin ääneen julkisesti. Olin ollut luokassa ihan eri niminen henkilö. Minut pyydettiin luokasta ulos ja näin äitini itkevän. Silloin tiesin, mitä oli tapahtunut.”
Kampanjakiertueella ollutta Carlos Pizarroa oli ammuttu 15 kertaa päähän lentokoneessa lennon aikana. Tekijä oli palkkamurhaaja.
Carlos Pizarroa oli ammuttu 15 kertaa päähän lentokoneessa lennon aikana.
Seurasi kolmen päivän ruumiinvalvojaiset ja maansuru. Ihmiset jonottivat päästäkseen jättämään jäähyväiset Pizarrolle. Bolivarin aukio oli täynnä ihmisiä.
”Toimittajat olivat aggressiivisia. Kasvoni yritettiin peittää, etteivät kaikki valokuvaisi minua. En saanut hyvästellä isääni yksityisesti. Kyseessä on ihminen, jota rakastat, mutta jonka kaikki kolumbialaiset omistavat. Koko maa itki.”
Kun María José palasi kouluun, kiusaaminen alkoi: ”Katsokaa tuota, onneksi tappoivat sen isän, sen kusipääsissin…”
Huutelu jatkui vuosia. María José oli yhä lainatulla identiteetillä, siskopuolensa isän tytär.
”Koskaan ei tutkittu mitään, korjattu mitään, kukaan ei soittanut meille ja kysynyt, kuinka meitä voitaisiin auttaa isämme murhan jälkeen. Aivan kuin meitä ei olisi olemassa.”
18-vuotiaana María José heitti repun selkäänsä ja lähti matkustamaan ympäri Etelä-Amerikkaa. Neljä vuotta hän matkusti yksin, ilman rahaa, vain koira seuranaan. Hän pesi pyykkiä Etelä-Amerikan rannikkoseuduilla. Intiaanit majoittivat häntä ja antoivat ruokaa. María José tuli raskaaksi matkan aikana, ja Brasiliassa prostituoidut antoivat hänelle vaatteita syntyvää vauvaa varten.
María José sanoo oppineensa sissivanhemmiltaan ja koko häntä ympäröineeltä perheeltä kyvyn viihtyä niin viiden tähden hotellissa kuin kaikkein vaatimattomimmassa hökkelissä.
”En voi olla korostamatta tätä liikaa: Olen presidenttiehdokkaan tytär – hänen elämänsä viimeisten neljänkymmenenviiden päivän ajan, mutta ennen kaikkea olen sissikomentajan tytär, sissitaistelijaäidin tytär, ja amiraalin tyttären tytär. Olen kaikkea tätä.”
María José palasi Kolumbiaan 2002, tuliaisinaan kaksivuotias tyttärensä Maya. Hallitusta tukevien puolisotilaallisten joukkojen komentaja Carlos Castaño oli julkaissut hiljattain kirjan Mi Confesión (Tunnustukseni), jossa Carlos Pizarron väitettiin saaneen valtavan summan rahaa huumeparoni Pablo Escobarilta palkkioksi oikeustalon valtaamisesta.
Kaksitoista vuotta Carlos Pizarron kuoleman jälkeen kotiin alkoi taas tulla puheluita. Missä rahat ovat?
”Mitkä rahat, kysyin. Minä elin hipin elämää. Minulla oli lapsi, olin yksinhuoltaja.”
Kun kuuntelee María Josén elämäntarinaa, herää väkisin kysymys, miten hän on selvinnyt kaikesta täysjärkisenä.
”Olen kulkenut tieni yksin, työstänyt traumojani. Ilman terapiaa, koska sellaiseen ei ole ollut rahaa.”
María José sanoo työstäneensä isäänsä liittyviä muistoja viisitoista vuotta. Hän muutti Espanjaan, missä kukaan ei tuntenut hänen menneisyyttään. Äiti lähetti tyttärelleen kaiken säilyttämänsä materiaalin isästä, valokuvat ja lehtileikkeet. Tytär alkoi perehtyä isänsä ideologiaan. Syntyi dokumentti Pizarro, jossa näkökulma on hänen omansa.
”Minun täytyi parantua itse. Tein sen niin, että puhuin isästäni väsymykseen asti. Rakensin ja loin itselleni puuttuvan isän. Nostin hänet unohduksesta ja pelastin hänet. Se oli rakkaudentekoni hänelle, elämälleni, historialleni, äidilleni.”
”Rakensin ja loin itselleni puuttuvan isän.”
María José alkoi ymmärtää isänsä ajattelua.
”Isä oli ollut supersankarini, mutta nyt rakkaus muuttui erilaiseksi. Isä oli ollut taistelemassa kolumbialaisten vapauden puolesta ja sen puolesta, että kaikilla lapsilla olisi samanlaiset oikeudet ja mahdollisuudet. Tunsin valtavaa surua, että tuo ajattelu ja ideologia katoaisi Kolumbiasta. Enää ei ole sellaisia ihmisiä kuin tuon sukupolven taistelijat.”
Pizarro-dokumenttia filmattiin kahdeksan vuotta. Se valmistui 2015, jolloin Carlos Pizarron kuolemasta oli kulunut 25 vuotta.
Dokumentin teko auttoi selviämään. Ja eräänä päivänä tytär ei enää keskustellutkaan jatkuvasti mielessään isänsä kanssa. Hän oli päästänyt irti ja pystyi jatkamaan elämäänsä.
”Nyt tiemme kulkevat rinnakkain. En koskaan lakkaa olemasta Pizarron tytär, mutta sukupolveni taistelu on eri kuin vanhempiemme. Vaikka unelmamme olisivat yhteydessä vanhempiemme unelmiin, ne ovat silti omat unelmamme.”
María José palasi Kolumbiaan 2007. Hänen toinen tyttärensä, Aluna, syntyi 2010. Identiteettinsä María José Pizarrona hän sai takaisin vasta vuonna 2012. Prosessi oli pitkä ja kivulias, ja siihen sisältyi myös haudassa olevan isän ruumiinavaus ja tyttären dna-testi.
Vuodet Kolumbian ulkopuolella ovat muokanneet María Josén ajattelua.
”Euroopassa siivosin ihmisten koteja kuin kuka tahansa siirtolainen. Kun ihmiset kertovat minulle kokemuksistaan maanpaosta, tiedän mistä he puhuvat. Olen kokenut sen itse.”
María José on nyt kansanedustaja ja antaa kasvot uudelle kolumbialaisten sukupolvelle. Hän kokee velvollisuudekseen olla erilainen ääni kuin aiempien sukupolvien äänet. Siinä ei saa enää kuulua viha vaan yhdessä rakentaminen.
Toukokuun lopussa pidettävissä Kolumbian presidentinvaaleissa hän työskentelee presidenttiehdokas Gustavo Petron kampanjapäällikkönä.
Vaikka rauhansopimus on nyt kirjoitettu, sotaa ei vielä ole voitettu.
”Emme tiedä vielä, kenelle rauhanlippu jää. Jos se jää kansalle, kansalaisyhteiskunnalle, rauha on koittanut. Jos se jää johtajille, häviämme taistelun.”
Dokumenttielokuva Pizarro Maailma kylässä -festivaalilla On the Rocksissa su 27.5. klo 14.15. Sen jälkeen haastattelussa María Josén äiti ja Carlos Pizarron leski, sissitaistelija Myriam Rodríguez klo 15.40.