Tammikuun alun keskiviikkoaamu Helsingissä on aurinkoinen, mutta hurjan kylmä. Etelään on saatu talven ensimmäiset pakkaset. Kaupunkilaiset hytisevät liian kevyissä vaatteissa ja kaipaavat sisätiloihin.
Lämmin kuppi kädessä on mukavampi muistella ja kauhistella ulkomaailman tapahtumia. Vaikkapa Greenpeacen Arctic Sunrise -aluksella seilannutta aktivisti Sini Saarelaa hyisellä Petsoranmerellä. Sitä hetkeä, kun he sveitsiläisen aktivistin Marco Weberin kanssa olivat syyskuussa 2013 kiivenneet Prirazlomnaja-öljynporauslautalle vastustaakseen arktista öljynporausta ja heidän päälleen ruiskutettiin jääkylmää merivettä.
Weber oli hypotermiassa, minkä Saarela tajusi omasta kokemuksestaan. Hänhän oli kokenut iskujen tekijä, ollut esimerkiksi Olkiluodossa – ja kyseisellä lautallakin vuotta aiemmin.
Kollega oli saatava nopeasti lautalta alas. Saarela pysyi rauhallisena, sillä kriisitilanteet ovat hänen vahvuuksiaan.
”Mun pää pysyy kylmänä”, Saarela sanoo ja hörppää kuumaa jasmiiniteetä isosta mukista, melkein kolme ja puoli vuotta tapahtumien jälkeen.
Weber pääsi omin voimin lautalta alas. Loppujen lopuksi Arctic 30-ryhmä, eli Saarela, Weber ja 28 muuta Arctic Sunrise -aluksella ollutta Greenpeace- aktivistia, joutuivat kahdeksi kuukaudeksi venäläiseen vankilaan. Ensin syytettyinä merirosvouksesta, sitten huliganismista.
”Totta kai pelotti, mutta enemmän ärsytti. Ja olin aika ahdistunut siitä, miten läheiset kestäisivät tämän kaiken, jonka läpi pakotan heidät menemään.”
Aktivistit viettivät vankila-ajan lähes kokonaan eristyksissä muista ja toisistaan. Se ei kuitenkaan estänyt heitä kommunikoimasta keskenään. Vaikka näköyhteyttä ei ollut, he kuulivat toistensa äänet pihalla, jonne heidät vietiin päivittäin häkeissä ulkoilemaan. Pihalla he huutelivat kuulumisia sellistä toiseen, joskus lauloivat jonkun laulun yhdessä. Vartijat eivät puuttuneet asiaan.
”Koen suurta kiitollisuutta kaikesta siitä solidaarisuudesta, mikä meillä oli Arctic 30 -jäsenten kesken. Se koskettaa valtavasti edelleen.”
Pelko ja ahdistus saavat Saarelan edelleen päivittäin liikkeelle ja toimimaan tärkeiden asioiden puolesta. Hänelle tärkein on luonto, mutta jos aikaa olisi enemmän, hän taistelisi aktiivisemmin myös ihmisten ja eläinten oikeuksien puolesta.
”Näin kymmenvuotiaana telkkarissa videopätkän valaanpyynnistä. Videolla kuului valaiden huuto, kun ne ammuttiin kuoliaiksi. Silloin ajattelin, että miten kukaan voi ikinä tehdä toiselle elävälle olennolle noin. Halusin jotenkin voida estää tuollaisen pahuuden.”
Tsernobylin ydinvoimalaonnettomuuden aikaan Saarela oli viisivuotias. Ajatus onnettomuuden tuhoista ei jätä häntä edelleenkään rauhaan.
”Nyt uutena vuotena katsottiin poikaystäväni ja äitini kanssa mummon luona telkkaria. Yhtäkkiä ruudun ylälaitaan ilmestyi se palkki ja piip-ääni. Siinä varoitettiin jostain viallisesta ilotulitteesta, mutta itse olin ehtinyt käydä jo mielessäni läpi koko ydinvoimalaonnettomuuden mahdollisuuden.”
Katajanokkalaisen trendikahvilan pöydässä istuva Saarela, 35, vaikuttaa ikäistään nuoremmalta. Ujot kasvot hymyilevät usein ja nauru on herkässä.
Nykyisin Saarela asuu Ruotsissa ja on nyt vain käymässä Suomessa. Mukana on hollantilainen miesystävä, aktiivinen luonnonsuojelija hänkin.
”En oikein tiedä, voisiko suhde edes toimia muuten, ilman yhteistä juttua. Tämä on kuitenkin elämäntapa.”
Saarelan arki Ruotsissa täyttyy pitkälti samoista asioista kuin aina ennenkin: työ Greenpeacella, ulkoilu- ja liikuntaharrastukset, parisuhde, perhe, ystävät.
Arctic 30 -ryhmän oikeuskäsittely lopetettiin joulukuussa 2013 osana Venäjän perustuslain 20-vuotisjuhlien yhteydessä voimaan tullutta joukkoarmahdusta. Saarela sai palata vihdoin kotiin – täysin tietämättömänä siitä, että kahden vankilassa vietetyn kuukauden aikana hänestä oli tullut julkkis.
”Se oli ahdistavaa ja pelottavaa. Yritin paeta julkisuutta ja kieltää sen. Kaikki voimat menivät sen ymmärtämiseen, mikä minusta oli Suomessa vankilassaoloaikanani tullut. Vasta kun lähdin pois Suomesta, oli enemmän tilaa käsitellä myös vankilassa kokemiani asioita.
Saarela ei puhu vankila-ajasta mielellään, eikä ole ylipäätään halunnut antaa enää haastatteluja. Julkinen asema aktivistina synnytti suitsutuksen lisäksi myös ikävää kirjoittelua, mutta siitä ei Saarelan mukaan julkisuuden välttämisessä kuitenkaan ole ollut kysymys.
”Inhoan keskipisteenä olemista. Olen muutakin kuin se nimenomainen tapahtuma. Ja siinäkin olin vain yksi kolmestakymmenestä ympäristöaktivistista.”
Saarelan ääni voimistuu ja siniset silmät haastavat lisää.
”Totta kai arvostan kaikkea sitä tukea ja solidaarisuutta, jota olen saanut osakseni. Mutta se minulle asetettu sankarin asema on kiusallinen. Monet tekevät paljon suurempia uhrauksia.”
Tähän liittyy Saarelan mukaan myös jonkinlainen häpeän tunne.
”Se, mitä teimme, oli yksi oman elämäni upeimmista kokemuksista, mutta ei se ole mikään maailman merkittävin ympäristö- tai kansalaistoiminnan teko.”
Vaara, hässäkkä, poliisit, pidätys, putka ja pahimmillaan se vankila. Kuinka paljon aktivisti joutuu miettimään lakia omassa työssään?
”Ajattelen paljonkin lain rajaa. En tosin sitä, voinko osoittaa mieltäni jossain, vaan enemmänkin sitä, miten ihmisillä on lupa vaikkapa porata öljyä tai kaataa luonnontilaista metsää.”
Saarela muistuttaa, ettei laki ole muuttumaton asia. Ihmiset itse muokkaavat lakeja.
”Minähän en uhkaa teoillani muita, toisin kuin joku, joka ajaa ylinopeutta maantiellä. Mielestäni arktinen öljynporaus, luonnontilaisen metsän avohakkuut tai ydinvoima ovat paljon suurempia rikkomuksia kuin se, että rikon julkista rauhaa osoittamalla mieltäni.”
Saarelan mielestä Suomessa tehdään huonoa ilmasto- ja energiapolitiikkaa. Talouskasvu ajaa aina ympäristönsuojelun edelle.
”Meitä luonnonsuojelijoita syytetään aina siitä, että vastustamme kaikkea ihan periaatteesta. Sama koskee ydinvoiman puolustajia. Sehän ei ole edes taloudellisesti kannattavaa, eikä omavaraista. Ydinvoimalle ei siis ole mitään järkeviä perusteita, mutta silti sitä vain ehdoin tahdoin halutaan tänne.”
Miksi Sini Saarela ei lähde itse mukaan politiikkaan? Siellähän hänellä olisi mahdollisuus vaikuttaa. Kysytty varmaan jo on?
Joo, on kyllä, Saarela myöntää. Mutta politiikkaan hän sanoo olevansa liian mustavalkoinen ja jääräpäinen. Eikä hän suostuisi laittamaan nimeään päätöksiin, jotka ovat hänen mielestään moraalisesti väärin.
”Kompromissit ovat ehkä välttämättömiä politiikassa, mutta itse en pysty niihin. Miten voidaan esimerkiksi sopia, että säästetään vain kolmasosa Suomen jäljelläolevista luonnontilassa olevista metsistä? Ei se riitä pelastamaan luonnon monimuotoisuutta, mikä on välttämätöntä lajien selviämisen kannalta.”
Politiikka on myös liian hidasta, Saarela ajattelee. Varsinkin nyt, kun ilmastonmuutoksen eteen on tehtävä kaikki mahdollinen – ja toimittava nopeasti. Siihen Saarela peräänkuuluttaa kansalaisten omaa aktiivisuutta – että ihmiset päästäisivät irti voimattomuuden tunteesta ja tutkailisivat, voisiko heidän passiivisuutensa perustua myös laiskuuteen.
”Jokainen voi tehdä esimerkiksi ympäristökasvatusta jakamalla tietoa kaikille mahdollisille tahoille. Voi yrittää vaikuttaa järjen avulla asioihin.”
Saarela myös kehottaa meitä kaikkia pohtimaan valintojemme järkevyyttä.
”Kuinka moni oikeasti tiedostaa, että kasvihuonepäästöjen takia lihansyönti tai maitotuotteiden käyttäminen on todella huono asia ympäristölle? Tai onko Lappiin ihan pakko lentää, vai voisiko sinne mennä junalla?
Meillä kaikilla on myös oikeus ottaa kantaa ja ilmaista mielipiteitämme, Saarela lisää.
”Jos nyt vaikka huomaa, että suosikkikävelyreitillä tai marjametsässä on hakkuusuunnitelmia, niin jokainen voi vedota maanomistajaan ja pyytää, ettei metsää hakata. Ja hakkuita voi lähteä myös estämään. Ei niiden pysäyttäminen ole ainoastaan aktivistien tehtävä. ”
Joukkovoima on tärkeää, Saarela uskoo.
”On paljon asioita, joita ihmiset voivat tehdä yhdessä. Ja kun riittävän moni tekee, vaikutus on iso. Jos vaikkapa ilmaisee toiveen, että julkisissa paikoissa, kuten päiväkodissa tai virastossa käytettäisiin uusiutuvaa energiaa, asiasta voi tehdä ehdotuksen kuntatasolla. Näin aikaansaadaan se, että kohta kaikissa Suomen kunnissa ja kaupungeissa käytetään uusiutuvaa energiaa.”
Kuka?
Sini Saarela, 35, luontoaktivisti
Asuu Tukholmassa hollantilaisen miesystävänsä kanssa.
Harrastaa vaellusta, veneilyä, kiipeilyä, lenkkeilyä, hiihtoa ja kuntosalia.
Lukee tietokirjoja ja omien sanojensa mukaan “hurjia” dekkareita.
Ollut kasvissyöjä lukiosta lähtien ja vegaani jo yli kymmenen vuotta.
Ei halua kuunnella surullista musiikkia tai katsoa surullisia elokuvia, koska liikuttuu niin helposti.
Tykkää tanssia ja käydä laulamassa karaokea ystävien kanssa.
Supersankareista haluaisi olla Peppi Pitkätossu, mutta on Pikku Myy.