Tilanne välimerellä on niin kauhea, että sen haluaisi vain unohtaa. Tuhannet ihmiset hukkuvat, ja taas tuhannet ja tuhannet ottavat riskin. Lähtevät matkalle, joka voi olla viimeinen.

Suurin osa laivamatkalle lähtevistä siirtolaisista tietää matkan riskit. Silti he päättävät lähteä. Sillä jääminen on vaihtoehtona vielä pahempi.

Minua kosketti taannoin uutisissa näytetty pätkä, jossa Syyriasta kolmen lapsensa kanssa vaaralliselle matkalle kohti Eurooppaa lähtenyt nainen mietti, että laivalla he olisivat kuitenkin yhdessä. Lapsia pelotti, ja aikuisia myös.

Vieressä kiehnäsi ehkä kymmenvuotias tyttö. Aivan samannäköisiä tyttöjä kävelee vastaani aamuisin koulumatkallaan. Uutispätkän lopussa tyttö näytti vielä hymyillen kameralle sydämen merkkiä. Tiedättehän, sellaista jossa peukaloista ja etusormista muodostetaan sydän.

Samaan aikaan kun poninhäntäpäinen tyttö hymyili kameralle toisaalla Euroopassa mietittiin, mitä tehdä siirtolaisille. Kuka ottaa heidät vaivoikseen? Millaisen viestin se lähettää? Seuraako siitä entistä suurempi siirtolaisaalto, vyöry, tulva? Onko siihen varaa?

Eteläisen Euroopan maat ovat vaikeassa tilanteessa. Mitä tehdä maahan tulleille? On ymmärrettävää, että ihmiset tuskastuvat. Jos oma ja maan talous ovat jo huonossa jamassa, eivät kutsumatta tulleet ulkopuoliset ihastuta.

Merihädässä olevien pelastamista ei sentään ole kyseenalaistettu, ainakaan ääneen. Toisin on Kaakkois-Aasiassa. Sieltä tulevat uutiset ovat karuudessaan kuin painajaisista. Myanmarista pakenevien rohingya-muslimeiden laivoja ei aluksi päästetty rantautumaan, vaan tuupattiin takaisin merelle.

Elämä heittää usein eteemme päätöksiä, joita emme haluaisi tehdä. Ikäviä yllätyksiä, joskus traagisiakin. Sellaisissa tilanteissa toivoo vain, että kellon voisi kääntää taaksepäin ja valita toisen reitin. Ohittaa tämän ongelman kokonaan. Mutta sitä vaihtoehtoa ei ole: ikäviä asioita tapahtuu, ja ne pitää ratkaista.

Merihätään joutuvien siirtolaisten kohdalla ratkaisu on äärimmäinen: pelastetaanko ihmishenkiä vai ei? Pelastetaanko kaikki? Vai valikoidaanko?

Se, mihin satumme syntymään, määrittää elämäämme enemmän kuin mikään muu yksittäinen tekijä.

Itse jouduin jokin aika sitten ensimmäistä kertaa elämässäni tekemisiin suomalaisen erikoissairaanhoidon kanssa. Tutkimuksia piisasi, mutta yksikään niistä ei koskenut sitä, kannattaisiko minut pelastaa. Yksinomaan sitä, mikä on pielessä, ja miten minut saadaan kuntoon. Neljän sairaalareissun ja komeiden leikkausarpien jälkeen olen terve.

Jossain toisaalla, niissä maissa, joista siirtolaiset nyt lähtevät vaarallisille venematkoille, minulle olisi todennäköisesti käynyt toisin. Täällä helposti hoidettava vaiva olisi koitunut kohtalokseni.

Viime kädessä kysymys on yksinkertainen: miksi minun henkeni kannattaa pelastaa ja jonkun toisen ei?