On monenlaista lähtemistä.

On eri asia lähteä liikkeelle omasta tahdostaan kuin pakon edessä.

Kokosimme tähän Maailman Kuvalehden numeroon juttuja ihmisistä, jotka ovat lähteneet liikkeelle yli kotimaan rajojen, kauas pois.

Lehtemme suomalaisista lähtijöistä joku on lähtenyt etsimään itseään ja kokeilemaan toisenlaista elämäntyyliä, toinen työkomennukselle, kolmas rakkauden perässä. He kaikki ovat lähteneet, koska ovat halunneet ja koska heillä on ollut siihen mahdollisuus. Ei ole ollut pakkoa – ainakaan ulkoista.

He voivat myös itse päättää, koska palaavat kotiin ja kotimaahan. He voivat palata.

Sitten ovat ne toisenlaiset lähtijät. Heillä kyse ei ole juurikaan valinnasta. Vaihtoehtoa jäämiselle ei ole. On kyse eloonjäämisestä, elämän jatkumisen mahdollistamisesta.

Syyrialainen seitsenhenkinen Urabin perhe on jättänyt kotinsa Aleppossa ja elää nyt pakolaisleirin konttikodissa Turkin puolella. Omer-isä käy sotimassa Syyriassa, on tehnyt niin jo yli kaksi vuotta. Sodittuaan noin kuukauden kerrallaan isä tulee käymään kotona – lähteäkseen viikon kuluttua uudelleen.

Kukaan ei tiedä, kuinka kauan perhe joutuu elämään pakolaisleirillä. Kukaan ei tiedä, tuleeko viiden lapsen isä seuraavan kerran Syyriasta elossa. Isää odottaessa Mouhammad, 12, johtaa puinen kivääri kädessään lasten leikkiarmeijaa Öncüpinarin pakolaisleirillä.

Toisella mantereella, Väli-Amerikassa, salvadorilainen perhe on puolestaan ottanut valtavan riskin ja lähtenyt tavoittelemaan parempaa elämää pohjoisesta. El Salvadorissa he eivät enää pärjää, koska jengit ovat ottaneet kotikaupungin haltuunsa. Perheellä ei ole varaa maksaa suojelurahaa ja he kokevat olevansa jatkuvassa vaarassa.

Perhe matkaa Meksikon halki paholaisen junassa, El Tren de la Bestiassa, jonka kyydissä eteenpäin pyrkiminen on kohtalokasta sinänsä. Meksikon ihmisoikeuskomissio arvioi vuonna 2010, että pelkästään kyseisen vuoden huhti-syyskuun aikana kidnapattiin yli 11 000 tavarajunassa matkustanutta siirtolaista. Suurin osa kidnappauksista oli massakaappauksia, jotka päättyivät ikävästi.

Näiden tarinoiden äärellä voi todeta: olisipa upeaa elää maailmassa, jossa kenenkään ei olisi pakko lähteä kotoaan mihinkään. Että lähteminen voisi aina olla vapaaehtoista. Että kaikki voisivat valita.

Sellainen maailma on puhdas utopia.

Edellisissä esimerkeissä syyt ihmisten pakenemiselle ovat pitkälti paikallisia. Siirtolais- ja maahanmuuttokysymys on kuitenkin suurelta osin globaali ilmiö. Suurin osa maailman muuttoliikkeestä ja pakolaisvirroista on sellaisia, joissa meillä hyvinvointivaltioiden ihmisillä on lusikkamme sopassa.

Siksi siirtolaisuuden tulee puhutella ennen kaikkea meitä, jotka voimme vapaasti valita menemisemme ja tulemisemme, lähtömme ja paluumme.