K ampaamon nurkassa on pari retkisänkyä, raidallisten patjojen päälle on taiteltu värikäs lakana. Nigerialainen Precious on käynyt pitkäkseen toiselle sängyistä, katse harhailee katossa, pitkin vaaleanpunaisia seiniä ja seinille kiinnitettyjä peilejä.

Viime joulukuussa kampaamosta tuli Preciousin ensimmäinen työpaikka Ranskassa. Nyt liikkeen erottaa kadun muista afrokampaamoista ikkunan peittävä punainen CGT-ammattiliiton lippu. Täällä ollaan lakossa.

Viime heinäkuusta alkaen kampaamo New York Fashionin 18 työntekijää ovat vuorotellen yöpyneet työpaikallaan. Päivisin mahdollisimman moni tulee paikan päälle. Kolme kuukautta kestänyt lakko koettelee kaikkien kärsivällisyyttä, mutta kukaan ei ole valmis luovuttamaan.

”Onko meillä muuta vaihtoehtoa kuin jatkaa? Me haluamme kunnon työsopimuksen, luvatun palkan ja mahdollisuuden oleskelulupaan.”

Preciousin tavoin kaikki kampaamon työntekijät ovat paperittomia tai turvapaikkapäätöstä odottavia. Kaikki ovat jättäneet kotimaansa kohdattuaan vainoa, ongelmia suvun kanssa tai paremman elämän toivossa.

Kenelläkään ei ole työlupaa, ja sopimus pomon kanssa on suullinen: palkka maksetaan vain tehdystä työstä, josta 60 prosenttia kuuluu pomolle, 40 prosenttia kampaajalle. Kampausten hinnat vaihtelevat 25 ja 100 euron välillä.

Paikalle tullaan kuutena päivänä viikossa viimeistään yhdeksältä aamulla, kotiin lähdetään viimeisten asiakkaiden kanssa iltakymmeneltä tai -yhdeltätoista. Joskus asiakkaita on muutama päivässä, joskus heitä riittää aamuyöhön.

Tarkkaan hiottu järjestelmä

Todellisuudessa joulukuussa 2013 avatun kampaamon työntekijät saivat palkastaan vain murto-osan ja senkin useimmiten vasta pitkän kädenväännön jälkeen. ”Kun vaadin palkkaa maksettavaksi, pomo uhkasi kutsua paikalle poliisin”, kertoo nigerialainen Daniel.

Paperittomia työntekijöitä oli helppo kiristää. Kun palkkaa maksettiin, siitä ei saanut kertoa muille. Joka tapauksessa kommunikointi oli hankalaa, sen työnantaja oli varmistanut ottamalla töihin eri kieliä puhuvia kampaajia. Yläkerran kiinalaismanikyristit ja kellarikerroksen nigerialaiskampaajat eivät puhuneet juurikaan ranskaa, jolla he olisivat voineet keskustella katutason länsiafrikkalaisten kanssa.

Pariisilaisessa Château d’Eaun korttelissa New York Fashionin toimintatapa ei ole poikkeuksellinen. Kortteliin keskittyneissä, afrokampauksiin erikoistuneissa liikkeissä työsopimuksen puuttuminen on pikemminkin sääntö. Järjestelmä on tarkkaan hiottu.

Viereisellä, samannimisellä metroasemalla sisäänheittäjät kalastelevat asiakkaita, kampaajat odottavat liikkeissä valmiina. Veroista ja sosiaalimaksuista vapaa tuotto päätyy lyhentämättömänä muutaman bisnestä pyörittävän pomon taskuihin. Kampaamon työntekijöiden mukaan New York Fashionista vastaava henkilö oli vastuussa myös useasta muusta liikkeestä.

”Kyse on järjestelmällisestä toiminnasta: töitä tehdään pimeästi, työntekijät ovat haavoittuvassa tilanteessa ja he joutuvat tekemään töitä ihmisarvoa loukkaavissa olosuhteissa”, toteaa Maryline Poulain CGT-ammattiliitosta.

Korttelissa jyllää harmaa talous

Järjestelmä on ollut sekä ammattiliittojen että työtarkastajien tiedossa, mutta siihen puuttuminen ilman työntekijöiden omaa aloitetta on ollut lähes mahdotonta. Siksi New York Fashionin työntekijöiden lakko on pieni vallankumous – ja uhka korttelin harmaalle taloudelle.

”Otimme yhteyttä ensimmäisen kerran ammattiliittoon toukokuussa. Kukaan meistä ei ollut saanut kuukausiin luvattua palkkaa”, kertoo norsunluurannikkolainen Fatou.

Ammattiliiton avulla kampaajat saivat neuvoteltua viralliset työsopimukset työnantajan kanssa viime kesäkuussa. Niiden avulla he toivoivat voivansa ennen pitkää hakea oleskelulupaa.

Mutta iloa ei kestänyt pitkään: heinäkuun alussa pomo ajoi yrityksen konkurssiin, työsopimukset purkautuivat ja kampaajille jäi käteen todiste ainoastaan kuukauden töistä. Oleskeluluvan hakeminen olisi vaatinut todistetta kahdeksasta työkuukaudesta viimeisen kahden vuoden aikana.

Päätös lakon aloittamisesta oli yhteinen. ”Mitä menetettävää meillä enää oli?” Precious huudahtaa.
Elokuussa kampaajat tekivät rikosilmoituksen pimitetystä työstä, ihmiskaupasta ja petollisesta konkurssista.

Ranskalaisen lain mukaan ihmiskaupan uhreille on myönnettävä välittömästi väliaikainen oleskelulupa. Tutkinta on kuitenkin edelleen kesken, eikä oleskeluluvasta ole tietoa.

”Valitettavasti tällaisissa tapauksissa viranomaisilla on usein taipumus pitää uhreja osasyyllisinä”, kertoo Maryline Poulain.

Kampaajat toivovat, että työtarkastajan lokakuussa tekemä raportti nopeuttaisi tutkintaa. Raportissa eritellään neljätoista eri työlainsäädännön rikkomusta ja todetaan yksiselitteisesti tilanteen täyttävän ihmiskaupan lailliset kriteerit.

Median kiinnostus auttaa jaksamaan

Château d’Eaun korttelissa New York Fashionin lakkoilevat kampaajat ovat herättäneet epätoivottua huomiota. Useat työntekijöistä ovat joutuneet uhkailujen kohteeksi. Median kiinnostus auttaa lakkolaisia jaksamaan ja toivomaan nopeaa ratkaisua työtaistelulle ja poliisitutkinnalle, mutta samalla se kiristää tunnelmaa korttelissa.

”Muiden salonkien työntekijät eivät voi avoimesti kertoa tukevansa lakkoa”, kertoo Fatou. ”Mutta tiedän, että monet ovat meidän puolellamme.”

Jos New York Fashionin kampaajat voittavat taistelunsa, se on samalla koko korttelin kampaajien voitto.

Precious, 29. ”Elämäni on ollut vaikeaa lapsesta asti. Olen kasvanut kadulla, enkä ole käynyt koulua. Ranska on lapsilleni hyvä maa. Haluan heille paremman elämän kuin itselleni. Siksi olen lakossa. Haluan mahdollisuuden tehdä töitä ja elättää perheeni, en sen enempää. Toivon, että Ranskan hallitus ymmärtäisi tämän.”

Preciousin sanat ja olemus huokuvat voimaa ja päättäväisyyttä. Ilman niitä hän olisi luovuttanut jo monta kertaa.

Preciousilla on Nigeriassa kolme lasta, joita hän ei ole nähnyt seitsemään vuoteen. Väkivaltainen aviomies heitti Preciousin kadulle, lapset jäivät miehen äidille.

Precious elätti itsensä tekemällä kampauksia. Kun eräs asiakas kertoi hänelle mahdollisuudesta työskennellä tehtaassa Italiassa, Precious tarttui tilaisuuteen heti. Matkasta oli maksettava 65 000 euroa, mutta summan Precious voisi maksaa takaisin tekemällä töitä.

Todellisuudessa Precious päätyi prostituoiduksi. Sitä kesti vuoden.

”En ollut maksanut koko summaa takaisin, mutta en pystynyt siihen enää.”

Matkalla Italiaan Precious oli tavannut toisen miehensä. Italiassa pariskunnalla syntyi kaksi lasta. Perhe eli kerjäämällä. Kun Precious miehensä kanssa päätti lähteä Ranskaan vuonna 2012, hän odotti kolmatta lastaan.

Lakon myötä perheen vähäinenkin toimeentulo on ehtynyt. Elämä on tiukkaa, mutta Precious ei aio luovuttaa.

”En halua päätyä taas kadulle prostituoiduksi. Haluan vain tehdä töitä ja kasvattaa lapsistani kunnon kansalaisia.”

Fatou, 42. Kampaamo-ala on Fatoulle tuttu vuosien takaa. Kotona Norsunluurannikkolla hänellä oli oma toriputiikki, jossa hän möi afrokampauksiin tarvittavia hiuslisäkkeitä. Aina silloin tällöin hän teki myös kampauksia.

Kun Fatou saapui Pariisiin heinäkuussa 2013, hän ei tuntenut kaupungista ketään. Lähtö Abidjanista oli ollut nopea: ”Minulla oli liian paljon ongelmia.”

Fatou ei halua kertoa syitä yksityiskohtaisemmin. Pariisiin päästyään hän jätti turvapaikkahakemuksen.
Château d’Eaun kortteliin Fatou päätyi Pariisissa tavatun maanmiehen neuvosta. Hän kiersi kampaamosta toiseen kysellen töitä. Palkaksi Fatoulle luvattiin 200–400 euroa kuukaudessa.

”Yritin tulla töihin mahdollisimman aikaisin aamulla, koska ensimmäiset asiakkaat menivät aina ensimmäisenä paikalle tulleelle kampaajalle.”

Ajan myötä Fatoulle kertyi muutamia vakioasiakkaita. Mutta palkkaa hän sai New York Fashionissa kaiken kaikkiaan vain 300 euroa viideltä kuukaudelta. Sillä rahalla ei voinut maksaa vuokraa.

Siksi Fatou yöpyi milloin missäkin: kodittomien hätämajoituksissa, kadulla, puolituttujen luona. Viime joulukuussa hän sai vihdoin ja viimein majoituksen turvapaikanhakijana.

”En tiedä, kuinka pitkään voin siellä olla. Turvapaikkahakemukseni hylättiin, ja olen valittanut päätöksestä. Jos valituskin hylätään, minun on lähdettävä majapaikasta.”

Fatou haaveilee tavallisesta elämästä. ”Haluaisin voida maksaa veroja ja eläkemaksuja. Se tarkoittaisi, että olen yhteiskunnan jäsen siinä missä muutkin.”

Alphonse, 28. ”Jokainen on oman elämänsä herra”, Alphonse sanoo ja väläyttää leveän hymynsä. Hän on kampaamon sanaseppo, joka ammentaa energiaa musiikista ja siteeraa ranskalaista räppääjä Kery Jamesia. ”Minä en usko kohtaloon, minä uskon ihmiseen.”

Siksi Alphonse lähti Burkina Fasosta vuonna 2011. Hän halusi kokeilla siipiään muualla kuin kotona Ouagadougoussa. Hän oli opiskellut autokorjaajaksi, mutta Pariisissa hän päätyi New York Fashionin kassaksi.

Alphonse saapui ensimmäisenä paikalle aamukahdeksalta ja lähti kotiin puoleltaöin, kuutena päivänä viikossa. Alunperin hänelle luvattiin 200 euron viikkopalkka. Mutta täyden palkan hän sai vain kerran puolen vuoden aikana.

”Useimmiten palkka oli vähän päälle satasen. Joskus sitä ei maksettu ollenkaan.”

Burkina Fasossa asuvalle perheelleen Alphonse ei ole kertonut lakosta mitään. Hän ei halua huolestuttaa heitä. Hänen hartain toiveensa on oikea, laillinen työpaikka, työsopimuksineen ja palkkakuitteineen – ja mahdollisuus jättää paperittoman elämä taakseen.

Kuvat: Laurent Hazgui