Viidestoista marraskuuta alkaa joulutouhu Hollannissa. Illalla kokoonnumme perheen kesken ikkunan eteen, tuijotamme pimeää pihaa. Kukin meistä nostaa yhden kengän ikkunalaudalle. Sitten tyttäreni käy jääkaapilla ja nappaa sieltä porkkanoita. Kuhunkin kenkään työnnetään yksi porkkana. Siinä ne hiljaiset kengät istuvat kiltisti kuunvalossa porkkana suussa. Tervetuloa Hollantiin.
Viidestoista marraskuuta lähtien aina joulukuun viidenteen asti ahkera Sinterklaas, aito hollantilaispukki, käy apulaisineen laittamassa lahjoja noihin samaisiin kenkiin. Sinterklaas on valkoinen mies, joka ratsastaa valkoisella hevosella. Tuo hevosparka joutuu napostelemaan noin viisitoistamiljoonaa porkkana, koska me hollantilaiset olemme hienovaraisia. Jokainen perhe päättää, kuinka usein asettaa kengät ikkunalaudalle. Useimmiten se on noin pari kertaa viikossa.
Ei ole olemassa objektiivista historiaa. On erilaisia tarinoita siitä, mitä on tapahtunut. Tarinoita on valtavasti. Kun kansa valitsee yhden tarinan, se muuttuu perinteeksi. Pian perinteeseen tuodaan uusia elementtejä ja syntyy uusi tarina. Näin on tapahtunut esimerkiksi Suomessa joulun, äitienpäivän tai ystävänpäivän kohdalla.
Hollantilaisen Sinterklaaspukin tarina alkaa Pyhästä Nikolaksesta (270-343), joka toimi Kreikan piispana Turkissa. Sittemmin hänestä tehtiin lasten- ja merimiesten pyhimys. Myöhemmin hänen jäämistönsä päätyi Espanjan alaisuuteen, jonne se jäi 1700-luvulle asti.
Niinpä Sinterklaas saapuu Hollantiin Espanjasta, veneellä. Sinterklaaspukki on kompleksinen henkilö – kuten me kaikki. Ei hänellä luurankoa kaapissa ole, mutta hänen mustat apulaisensa ovat vähän naurettavaa porukkaa. Valkoiset miehet maalavat kasvonsa mustaksi, laittavat afroperuukin päähänsä, huulipunaa suurentamaan huuliaan. He käyttäytyvät typerästi ja jakavat lahjoja ja pipareita samalla, kun arvokas ja komea valkoinen Sinterklaas vilkuttaa kansalle upeassa piispankaavussaan ja kultaisissa koruissaan.
Me ei-valkoiset kysymme: miksi olemme aina pellejä vailla valtaa?
Viime heinäkuussa, vuosien taistelujen jälkeen, paikallinen tuomioistuin ilmoitti, että Zwarte Piet, Sinterklaaspukin apulainen, on rasistinen perintö, josta pitää päästä eroon. Tyttäreni koulu päätti olla edistyksellinen ja ilmoitti, että tänä vuonna Sinterklaaspukin apulaiset ovat kaiken värisiä, mutta pääosin mustia eikä ruskeita, jotteivät värilliset ihmiset loukkaannu.
Joo, raavi sinäkin lukija päätäsi. En minäkään ymmärrä. Lopulta päätettiin, että apulaiset olisivatkin oransseja. Kohta olemme kaikki sekaisin. Koulumutsineuvosto on varsin sinnikäs ja ovela instanssi. Valkoiset amsterdamilaismutsit selittivät minulle, kuinka lapsena heidän suurin unelmansa oli olla Zwarte piet (Musta Pete). Siksi sen poistaminen loukkaisi heidän lapsuutensa perinteitä.
Yksi koulun opettajista puolestaan totesi: ”En ala. Meni maku koko juhlasta ja perinteestä. Ei ole mitään järkeä leikkiä puolikkaita ontuvia tarinoita.”
Selitin, että Saudi-Arabiassa miehet kertovat täsmälleen samaa selitystä sille, mikseivät naiset saa ajaa autoa. Jokainen saudimies on tottunut näkemään vaimonsa, äitinsä ja tyttärensä takapenkillä. Miten ihanaa on olla heille antelias ja ajaa heidät ihan joka paikkaan.
Sihisin lopulta: Kyse ei ole nyt teistä ja teidän fiiliksistänne. Kyse on heistä, joita tämä loukkaa. Voi, te pyhyyden puolustajat!
Juuri nyt Zwarte Piet -keskustelussa alkaa olla lähes väkivaltainen sävy. Hollantilaiset ovat satoja vuosia sanelleet muille kulttuureille ja niiden edustajille, miten on oltava. Maan monikulttuuristumisen johdosta hollantilaisenemmistö kokee nyt, että se joutuu sopeutumaan ”joka asiassa”. Zwarte Piet voi siis katkaista kamelin selän.
Nyt lapset odottavat joululahjoja, joulun taikaa ja porkkanoita. Aikuiset sihisevät kolonialismista ja orjakaupasta. Oma roolini on nimeltään ”äidit ilman rajoja”. Äitinä tungen porkkana kenkään ja odotan Sinterklaasia. Yksilönä ja yöaikaan toimin alistavia perinteitä vastaan.