Kirjailija ja toimittaja Sonja Hellman kysyi kerran eräältä pakolaismieheltä tämän vaimosta. Hellmania kiinnosti, miten pariskunnan avioliitto oli järjestetty ja millaista vaimon elämä on Suomessa. Mies ehdotti, että Hellman kysyisi vaimolta itseltään. Itse asiassa hän tunsi muutaman muunkin naisen, joita voisi haastatella.
Ehdotuksesta syntyi lopulta kirja, jossa viisitoista naista kertoo, millaista elämä uudessa kotimaassa on. He tulevat muslimimaailman joka kolkalta: Afganistanista, Bosniasta, Irakista, Marokosta ja Pakistanista.
Hellman ei esipuheen mukaan ole valinnut heitä, vaan haastatteli kaikki, jotka suostuivat. Tarinoiden kirjo on runsas. Osa haastatelluista naisista on töissä, osa opiskelee, jotkut ovat kotona. Pakolaisia heistä on vain muutama. Yhteistä kaikille on se, että kotimaahan ei voi palata.
Naiset ovat luottaneet Hellmaniin ja kertovat raskaista asioista. Kirjailijan mukaan jotkut naisista halusivat kertoa tietystä ajankohtaisesta ongelmastaan, kun taas toiset halusivat jakaa elämäntarinansa.
Afganistanilainen Somayeh kritisoi kirjassa suomalaista yhteiskuntaa naisten passivoimisesta: ”Jos olet käynyt yhdellä suomen kielen kurssilla, saat odottaa seuraavaa jopa vuoden. Sillä välin voit joutua olemaan vain kotona. Nimittäin jos yrität saada työharjoittelupaikan, kukaan ei halua ottaa sinua, kun et osaa kieltä.”
Somayeh tuli Suomeen 16-vuotiaana kiintiöpakolaisena. Hän on kouluttautunut lähihoitajaksi ja tulkiksi ja opiskeli haastattelun tekohetkellä, 23-vuotiaana, sairaanhoitajaksi.
Monet turvautuvat hänen apuunsa. Kerran hän soitti työtä tarvitsevan ystävänsä puolesta siivousfirmaan. Tapaaminen onnistui, mutta ystävä ei saanut työtä, koska hän ei puhunut tarpeeksi hyvää suomea toisin kuin Somayeh puhelimessa.
Somayehin mielestä ei riitä, että olot ovat Suomessa rauhalliset. Jos ihmisiä otetaan, heistä pitää myös välittää.