Artikkelikuva

Kadonneet, muttei unohdetut

Sotilasdiktatuuri päättyi Argentiinassa 30 vuotta sitten. Taistelu oikeudenmukaisemman maailman puolesta jatkuu.

”Tätini joutui piileskelemään diktatuurin aikana, mutta ei halua muistella sitä. Hän alkaa heti itkeä.”

”Kaverini isä tapettiin. Tuska on vieläkin kova. Ei kannata pyytää haastattelua.”

”Elämä diktatuurin aikaan oli ihan tavallista.”

Näin eri tavoin ihmiset muistavat ja muistelevat.

Ai että tavallistako elämää?

Entinen kommunisti Pablo López huokaisee.

”Sotilasjuntta pidätti ja hävitti ihmisiä.”

Ihmisoikeusjärjestöjen mukaan Argentiinan viimeisen sotilasdiktatuurin aikana 1976–1983 katosi kaikkiaan noin 30 000 ihmistä.

”Suututti, kun katukahviloissa istui ihmisiä kaikessa rauhassa kahvilla, vaikka me yritimme taistella ihmisoikeuksien puolesta. Väitettiin, että katoamiset olivat vain vasemmiston hallusinaatio.”

Kun kenraali Jorge Rafael Videlan johtama sotilasjuntta otti vallan maaliskuussa 1976, López oli 17-vuotias ja mukana vasemmistolaisen Montoneros-järjestön toiminnassa Buenos Airesissa.

Rakastettua ex-presidenttiä Juan Peronia tukeva peronismi oli jakautunut useaa­n haaraan, jotka 70-luvulla etääntyivät toisistaan, etenkin Peronin kuoltua. Montoneros oli radikaali järjestö, joka tarttui aseisiin. Sotilasvaltaa vastustavia liikkeitä oli toki monia muitakin.

López ei mielellään kerro tarinaansa, koska kaikki eivät sitä ymmärrä. Eikä hän ole ylpeä kaikista silloisista ajatuksistaan.

”Olin valmis tappamaan demokratian vuoksi. Olimme nuoria idealisteja, halusimme hävittää sotilasvallan maailmasta ja saada paremman yhteiskunnan.”

López huomauttaa, että ideologiaan kuului myös aseeton taistelu. Nuoret idealistit kävivät slummeissa opettamassa lapsia, tekivät talkootyötä, tukivat köyhiä.

Viiltelyä ja sähköshokkeja

Sotilasjuntta halusi terroristeiksi nimittämistään ääriliikkeistä eroon. Monissa muissakin Etelä-Amerikan maissa vallitsi diktatuuri 1970–80-luvulla ja toisinajattelijoita vainottiin. Kirjoja poltettiin, tietty musiikki kiellettiin, poliittisia puolueita hajotettiin.

Maat kävivät hakemassa kidutusoppia Yhdysvalloista. CIA:lla oli Operaatio Cóndor, jonka tarkoitus oli tuhota vasemmistolaiset liikkeet Etelä-Amerikassa.

Väärinajattelijoiden hävittäminen – El Proceso – oli Lópezin mukaan systemaattista. Diktaattorin toimesta väärinajattelijaksi luokiteltiin kaikki, jotka ”ajattelevat länsimaista, kristillistä sivilisaatiota vastaan”, eli eivät olleet sotilasjuntan kanssa samaa mieltä.

”Vainossa oli mukana siviilejä. Meitä tarkkailtiin joka puolelta. Kuka tahansa saattoi ilmiantaa vaikkapa epäilyttävän naapurin, jonka kotona näytti kokoontuvan porukkaa. Tai jos oli outo parta tai omituinen katse”, López muistelee.

Hän joutui itse pidätetyksi vuonna 1979, matkalla teatterikoulusta kotiin. Lópezia kierrätettiin eri pidätys- ja kidutuskeskuksissa, joita maassa oli tuohon aikaan satoja.

”Minua kidutettiin, jotta olisin paljastanut tietoja. Käsivarsiani viillettiin [näyttää arvet], sain sähköshokkeja kyynelkanaviin ja kiveksiin. Minua kidutettiin psykologisin keinoin ja pidettiin nälässä. Mutta olin vahva, en kertonut mitään.”

Noin 60 päivän päästä mies vapautettiin, 20 kiloa laihtuneena. ”En vieläkään tiedä, miksi minä pääsin pois ja monet muut eivät.”

Äideissä on voimaa

Kadonneilla oli omaisia, jotka eivät suostuneet vaikenemaan. Vuonna 1977 syntyi Madres de Plaza de Mayo, yksi Argentiinan diktatuurinvastaisen taistelun näkyvimpiä järjestöjä.

”Olimme äitejä, jotka eivät välittäneet politiikasta vaan lapsistaan. Aloimme etsiä, kysellä kadonneiden perään”, kertoo 98-vuotias Juanita de Pergament, yksi Madres de Plaza de Mayon ensimmäisistä jäsenistä.

De Pergament ei halua kertoa omasta kadonneesta pojastaan muuta kuin että tämä taisteli muutoksen puolesta. Sen sijaan de Pergament kertaa mielellään järjestön historiaa.

”Aloimme kokoontua Plaza de Mayo -aukiolla, joka sijaitsee hallinnon työskentelypaikan Casa Rosadan edessä Buenos Airesissa. Vaadimme viranomaisilta tietoa, mitä kadonneille lapsillemme oli tapahtunut. Koska poliisi kielsi yli kolmen hengen ryhmittymisen, aloimme kävellä aukiolla pareittain.”

Myös järjestön äitejä kaapattiin ja katosi, mutta jäljelle jääneet eivät luo­vuttaneet. He kokoontuivat aukiolle joka torstai päässään vaippakankaasta tehty huivi. Nykyään huivi on järjestön symboli.

Identiteetti takaisin

Martín Fraga, 35, oli vain puolivuotias, kun hänen äitinsä Silvia Paolucci ja isänsä Jorge Fraga pidätettiin kesäkuussa 1978. He olivat melko korkeassa asemassa Montoneros-järjestössä. Poika kasvoi äidin­äitinsä hoivissa tietämättä totuutta.

”Isoäiti selitti, että vanhempani olivat lähteneet matkalle. Aloin epäillä, sillä selitysten yksityiskohdat vaihtelivat.”

Poika ihmetteli, kun mummo pelkäsi poliiseja, joita kylällä tosin näki harvoin. Lisäksi isoäiti puhui siitä, kuinka pahat ihmiset olivat olleet aiemmin vallassa ja miten heidänkin taloonsa oli tuolloin rynnätty tonkimaan kaappeja.

Fraga oli 11-vuotias, kun mummo äkkiä sairastui ja kuoli.

”Päädyin isotätien hoiviin. He pyysivät lastenpsykiatria kertomaan vanhempieni kuolemasta.”

Fraga oli aluksi vihainen: miksi vanhemmat eivät välittäneet vauvastaan vaan keskittyivät taistelemaan aatteidensa puolesta?

”Nyt kunnioitan vanhempiani. He halusivat paremman yhteiskunnan ja tekivät minutkin siksi, että uskoivat tulevaisuuteen. He eivät luovuttaneet.”

Fraga alkoi pian kaivaa tietoa isänsä perheestä. Hän löysi kaksi siskopuolta, setiä, serkkuja ja isänpuoleisen isoäidin.

”Kuulin, että vanhempieni perheet eivät olleet koskaan olleet yhteydessä toisiinsa. Isä piileskeli eikä voinut kertoa asuinpaikkaansa edes omalle äidilleen. Kun minä synnyin, isä vain soitti ilmoituksen vauvasta. Isän puoluetoverit kertoivat mummolleni myöhemmin, että isäni oli viety. Mummo oletti, että myös minä kuolin.”

Monien tapettujen ”väärinajattelijoiden” lapsia annettiin laittomasti adoptioon, yleensä tappajille itselleen tai näiden tutuille. Fraga toimii nykyään Hijos-järjestössä, joka pyrkii palauttamaan näiden lasten identiteetin. Jo yli sata tapausta on selvitetty, mutta arvioiden mukaan lapsia oli yhteensä 400–500. Monet eivät koskaan saa tietää oikeita juuriaan.

Hijosin ja monen muun järjestön tavoite on viedä tapaukset oikeuteen ja saada tuomiot kansanmurhan syyllisille. Jo yli 300 on tuomittu, esimerkiksi itse diktaattori Videla. Noin 300 juttua odottaa oikeuskäsittelyä.

Fragan mielestä oikeudenkäynnit ovat tärkeä viesti koko maailmalle siitä, ettei kansanmurhasta selviä tuomiotta.

”Olen käynyt muutamassa oikeudenkäynnissä ja on raskasta nähdä, miten ylimielisiä syytetyt ovat, jopa ylpeitä teoistaan. Heidän keskinäinen sopimuksensa ei järky. Mitään ei paljasteta.”

Taistelu jatkuu

Madres de Plaza de Mayo -äidit kokoontuvat samalle aukiolle yhä torstaisin. Yhdistyksellä on jopa oma pieni yliopisto, jonka opinnoissa korostuvat ihmisoikeudet, kulttuuri ja yhteisöllisyys. Lisäksi ”äidit” ovat rakentaneet köyhille kouluja ja asuntoja, eli jatkaneet lastensa työtä paremman maailman puolesta.

Juanita de Pergament korostaa, ettei sotilasjuntan rikoksia voi unohtaa eikä antaa anteeksi.

”Olemme alusta lähtien vaatineet lastemme löytymistä elävinä. Niin kauan kun se ei toteudu, jatkamme taistelua.”

Kadonneiden ruumiita on löydetty tähän mennessä noin 5000. Uhreja on heitetty lentokoneesta mereen ja haudattu salaisiin paikkoihin. Martín Fraga toivoo saavansa jonain päivänä tietää, mitä omille vanhemmille tapahtui.

”Ehkä heidän jäänteensä löytyvät tai ehkä paljastuu joku salainen tiedosto. Ehkä joku pidätyskeskuksesta selvinnyt muistaa olleensa samassa paikassa.”

Pablo López ei nähnyt ketään, sillä hän oli koko pidätysajan huputettuna. Muiden pidätettyjen kanssa kommunikoitiin vain naputuksilla.

López ei enää pidätyksen ja kidutuksen jälkeen ole ollut entisensä.

”Vaikka nauran, osa minusta on aina kuollut, turta.”

Lópezin mielestä diktatuuri jätti Argentiinaan valtavan jäljen.

”Sotilasjuntta nitisti kokonaisen sukupolven ajattelijoita, taiteilijoita, tiedemiehiä ja intellektuelleja, jotka halusivat paremman, tasa-arvoisemman ja humaanimman yhteiskunnan. Minusta tämä näkyy esimerkiksi nykyisessä kulttuurielämässä. Olen surullinen, kun jokainen elää omassa lokerossaan ja yhteisöllisyys puuttuu.”

Pablo López ei esiinny jutussa oikealla nimellään.

Lue myös Espanjan diktatuurin aikana varastetuista lapsista:

Espanjan varastetut lapset

Nyt kun olet täällä...

... meillä on pieni pyyntö. Olemme laittaneet kaikki juttumme ilmaiseksi verkkoon, jotta mahdollisimman moni pääsisi nauttimaan korkealuokkaisesta journalismista. Lisätulot auttaisivat meitä kuitenkin tekemään entistä parempaa lehteä. Pyydämmekin, että tilaisit Maailman Kuvalehden printtiversion. Lehti on edullinen, ja samalla tuet tärkeää työtä oikeudenmukaisen maailman puolesta. Jos printti ahdistaa siksi, että maksullinen lehti on aina pakko lukea kannesta kanteen tai että sen takia pitää kaataa puita, laita läpykkä kiertoon mahdollisimman monelle ystävälle, sukulaiselle, tuntemattomalle. Pidemmittä puheitta, siirry tilaussivulle. Kiitos!