Tänä syksynä on ilmestynyt suomeksi kaksi tietokirjaa, joiden takana ovat maailman tilaa työkseen pohtivat ammattilaiset. Helsingin Sanomissa pitkään ulkomaantoimittajana työskennellyt Heikki Aittokoski kirjoitti vuorotteluvapaallaan kirjan Narrien laiva – Matka pieleen menneessä maailmassa.

Amnesty Internationalin Suomen osaston johtaja Frank Johansson puolestaan kokosi yksiin kansiin kirjan Hyvän tekeminen ja valta – Humanitarismin kriittistä tarkastelua.

Molemmat kirjat käynnistyvät kuvalla, joka kertoo paljon tulevasta. Aittokoski lehteilee yli 500 vuotta vanhaa opusta Narrien laiva, jolta lainaa nimen omalle kirjalleen.

Aittokoski ottaa toiseen käsikynkkäänsä alkuperäisen narrikirjan kirjoittaneen saksalaisoppineen Sebastian Brantin ja toiseen lukijan. Ja sitten mennään: sodan keskelle Mogadishuun, skeittirampille Kabuliin, taidehuutokauppaan Lontooseen. Rakenne lainataan Raamatun seitsemästä kuolemansynnistä, kieli journalismista. Sanomisen palo tulee ihan omasta takaa.

Johanssonin alkukuvassa on painotuote siinäkin, sivu The Economist -lehdestä. Siinä toimittaja kuvailee, miltä humanitaarinen kriisi näyttää: sievältä puuvillamekkoon pukeutuneelta valkoiselta naiselta, joka on pelastamassa nälkää näkevää mustaa lasta.

Aittokosken seikkailutarinan sijaan Johansson pinoaa lukijan eteen todisteita, alaviitteitä ja asiantuntija-artikkeleita hyvän tekemisen ja vallankäytön liitosta.

Seikkailuja ja filosofiaa

Nykyisessä pikaisten uutisten ja faktoiksi muuttuneiden mielipiteiden maailmassa on hyvä pysähtyä lukemaan perusteellisesti pohdittua. Nämä kirjat perkaavat faktat huolella läpi ja esittelevät ne lukijalle. Ja sitten ne päätyvät mielipiteeseen.

Kumpikin tekijä kirjoittaa normaalia positiotaan vastaan: yleensä objektiivisuuteen pyrkivän journalismin parissa työskentelevä Aittokoski nostaa itsensä ja omat pohdintansa avoimesti keskiöön kertoakseen tarinoita maista, joissa hän maailmanselitysretkellään vierailee.

Johansson taas ottaa etäisyyttä järjestöjen henkilökeskeisistä tarinoista ja käsittelee aihettaan rakenteiden ja filosofian tasoilla. Suurennuslasin alle joutuvat teemat, joihin julkisuudessa yleensä suhtaudutaan melko kritiikittömästi: humanitaarinen apu, ihmisoikeudet, suojeluvastuu.

Johansson on itse kirjoittanut kirjan alku- ja loppuluvut ja valikoinut kirjan tekstit. Niiden kirjoittajat ovat kansainvälisesti tunnettuja. Tekstit eivät ole aiemmin ilmestyneet suomeksi.

Kirja käynnistyy Alex de Waalin alun perin jo vuonna 1994 ilmestyneellä artikkelilla. Ratkaisu tuntuu ensin vanhan kertaamiselta, mutta osoittautuu hyväksi. Teksti on tehokas muistutus siitä, kuinka hitaasti kriisit ratkeavat. Somalian ja Sudanin kriisit ovat yhä ajankohtaisia. Kirjoittaja varoittaa, että siviiliväestön auttaminen saattaa jopa pitkittää ongelmien ratkaisua.

Diktaattoreiden YK

Sekä Johansson että Aittokoski kuljettavat lukijat tilanteisiin, joissa ei ole mahdollista valita oikein. On epäreiluudessaan ja sekavuudessaan sotkuinen vyyhti valtapelejä, joiden keskellä vallattomat jäävät armotta jalkoihin.

Ukrainaan luotiin Neuvostoliiton jäljiltä talousjärjestelmä, joka perustuu rakenteelliseen korruptioon. Valtaapitävät käärivät voitot ja tavallisen kansan osaksi jää maksaa lahjuksia päästäkseen lääkäriin. Nicaraguassa niin sandinistit kuin heidän vastustajansakin kävivät vallassa ollessaan huoletta valtion kirstulla.

Kylmän sodan loppumisen jälkeen mikään maailmassa ei ole ollut enää mustavalkoista. Rajaa hyväntekemisen ja sodankäynnin välillä on häivytetty. Ihmisoikeuksien puolustamista on käytetty perusteena jopa sotaan lähtemiselle.

”Humanitaristeista on tullut osa johtavaa eliittiä, uuden maailmanjärjestyksen pappeja ja lähetyssaarnaajia. Käytännönläheisen ideologistin tehtävä on tätä nykyä lujittaa humanitaristien, sotavoimien ja poliitikkojen liittoa”, Costas Douzinas sivaltaa Johanssonin kirjassa.

Humanitaristit eivät enää vastusta valtaa sen ulkopuolelta, vaan tekevät yhteistyötä vallan kanssa. Avustustyö on politisoitunut.

Siinä missä Johanssonin kirja tarkentaa katastrofien jälkeiseen humanitaariseen apuun, Aittokoski pohtii myös kehitysapua. Reipasta kyytiä saavat etenkin Suomen seikkailut Nicaraguassa, missä osa hankkeista epäonnistui täysin.

Kummastakaan kirjasta ei hevin löydy hyviksiä. Lähimmäs pääsee Aittokosken silmissä käytännön työtä kentällä vaikeissa oloissa tekevä järjestöväki.

Varsinkin Aittokoski tarjoilee tekstin joukossa ahaa-elämyksiä. Toden totta, diktaattoreilla on YK:ssa aivan yhtä suuri sananvalta kuin vaaleilla valituilla valtionpäämiehillä, ja heitä on siellä monta. Jos YK:lta halutaan yksimielisyyttä, myös diktaattorit pitää taivutella yhteiselle kannalle. Taivuttelun valuuttaa eivät välttämättä aina ole pelkästään kauniit sanat.

Kaiken takana on köyhyys

Aittokoski perkaa kirjassaan itse ongelmien monimutkaisuutta, Johansson ongelmien ratkaisun monimutkaisuutta.

Lopulta molemmissa kirjoissa kaikki kiertyy vallan ja vastuun ympärille – ja rahan ja köyhyyden. Niiden nelikentästä muodostuu maailma, jossa elämme. Pieleen menneessä maailmassa raha rakastuu valtaan, mutta hylkii vastuuta.

Paljon kiteytyy Aittokosken viimeiseen kohteeseen, jonne hän ei koskaan pääse. Eristäytynyt Päiväntasaajan Guinea vallankaappauksineen ja diktaattoreineen pitää ovensa tiukasti kiinni ulkopuolisilta.

Aittokoski pohtii epätasa-arvoisten maiden omien valtaapitävien roolia: ”Entä jos itsevaltiailla oli alun perinkin aikomus jatkaa siirtomaaisäntinä omassa maassaan?”

”En luule ymmärtäväni, mitä köyhyys tarkoittaa. Olen kokenut köyhyyttä vain rikkaana ulkopuolisena tarkkailijana. Luulen ainoastaan ymmärtäväni, että kyse on maailman vakavimmasta asiasta”, kirjoittaa Aittokoski.

Vaikka Johanssonin kirja on näistä kahdesta työläämpi luettava, kannattaa jokaisen maailman kriiseistä kiinnostuneen kahlata se läpi. Lukemista auttaa se, että kirjan artikkelit suomentanut Kati Pitkänen on tehnyt erinomaista työtä.

Aittokoski taas tarjoaa lukijalle kunnon seikkailun. Kirjan kieli on nautinnollista, ja siitä näkee, että kirjoittaja rakastaa kieltä(än). Aittokosken kirjassa runoratsu ja kielikuvakoni lähtevät välillä laukkaan sellaisissakin kohdissa, joissa tiukemmat ohjat olisivat auttaneet lukijan kärryillä pysymistä. Aivan kuin arjessaan tiukkojen merkkimäärien kahlitsema toimittaja ei malttaisi millään olla kirmailematta ihan siitä ilosta, että kerrankin siihen on tilaa.

Viime metreillä Aittokoski tuo lukijan takaisin Suomeen, ja itkun partaalle. Niin lämpimästi hän kuvaa epätodennäköiseksi nimeämäänsä kotimaataan. Sitä ihmettä, että pieleen menneen maailman laitamilla, karuissa oloissa, on yhteiskunta, joka on hämmästyttävän hyvin toimiva ja ällistyttävän tasa-arvoinen.