Suomessa 30 vuotta asunut palestiinalaissyntyinen toimittaja ja kirjailija Umayya Abu-Hanna (s. 1961) on tätä nykyä kotiutunut Amsterdamiin. Suomeen etäisyyttä saanut Abu-Hanna tarkastelee sekä henkilökohtaisella että yhteiskunnallisella tasolla Suomen monikulttuurista, etnisesti melko yksipuolista, ilmapiiriä.

Monikulttuurisuus-termiäkin on käytetty Suomessa niin monella tavalla, että jo siihen liittyy kirjoittajan mielestä valtava tunnemöykky.

Olen itse miettinyt arkielämän asioita kolmen suomalais-afrikkalaisen lapsen äitinä lähes parikymmentä vuotta. Kaltaiselleni lukijalle Multikulti -käsikirjasta löytyykin raameja ja selityksiä monille asioille, jotka häiritsevät, mutta joita on vaikea verbalisoida. Tärkeä ja ansiokas kirja siis!

Yllättävältä tuntuu aluksi Abu-Hannan väite, että nimenomaan kulttuuri- ja taidealalla esiintyy paljon etnisten vähemmistöjen poissulkemista, mikä on yksi syrjinnän muoto. Lukiessa selviää, että maamme ruotsinkielisillä on maailman paras vähemmistöasema. Tämän ansiosta he saavat yhä suuren osan vähemmistöille varatusta kulttuurihankkeiden rahoituksesta ja viroista, vaikka Suomen väestöpohja muuttuu ja monipuolistuu koko ajan.

Suomessa siirtolaisten asemaa ajavat suomen- ja ruotsinkieliset, eivät siirtolaiset itse. Tätä en ollut aiemmin tiedostanut. Ilmeisesti ruotsinkielisten asema Suomessa on jonkinlainen tabu.

Olisiko siis aika ottaa työhön mukaan myös venäläiset, virolaiset, somalialaiset? Kaikki vähemmistöt, myös muiden uskontojen ja ihonvärien edustajat?

Jos monikulttuurisuus-sanasta tulee ensimmäisenä mieleesi kivat juhlat, värikkäät asut, eksoottinen ruoka ja rummutus, tarvitset tätä kirjaa. Fiestat ovat ehkä kivoja, mutta peittävät alleen monenlaista, myös todellisia ongelmia. Tasa-arvoa ei edistetä bilettämällä.

On olemassa monta Suomea, myös se torjuva Suomi. Jos ulkomaalaistaustaisista ihmisistä ollaan kiinnostuneita eksotiikan vuoksi, mutta heitä ei kohdella asuntoa tai työpaikkaa hakiessa tasaveroisina, ollaan eriarvoisuuden ytimessä.

Abu-Hannan mukaan kannattaa miettiä, miten Suomessa aikoinaan toimittiin, kun haluttiin ajaa naisten tasa-arvoa. ”Vaikka kokemus ja ansioluettelo eivät olleet samalla tasolla miesten kanssa, naisia tuettiin ja otettiin mukaan, jotta kenttä muuttuisi. Muutos ja työ vievät vuosia.”

Riskejä otettiin, ja lopputulos on hyvä. Samoin voitaisiin toimia siirtolaisten suhteen. Näin rakennettaisiin tietoisesti monikulttuurista yhteiskuntaa.

Abu-Hanna vastaa Multikultissa myös siihen, miksi n-sanan käyttö on aina väärin ja mitä helsinkiläisen päiväkodin itsenäisyyspäiväjuhlan musiikkivalinta kertoo. Entä miksi ulkomaalaistaustainen ihminen jää helposti maskotiksi kuvagalleriaan sen sijaan, että organisaatioiden ajattelu- ja työtapa aidosti muuttuisivat? Ja mikä on se kolmas kulttuuri, johon kahdessa kulttuurissa kasvaneet lapset myös kuuluvat? Mitä hyvää siitä voi seurata?

Abu-Hannan mukaan rasismi on hiljaisuutta ja ironia usein puhdasta rasismia sofistikoituneella nimellä. On menneen maailman ajattelua, että suomalaista kulttuuria tulisi ylläpitää ja vahvistaa muita kulttuureita vastaan. Identiteetti ei ole staattinen, vaan jatkuvassa muutoksessa. Tulevaisuuden Abu-Hanna näkee kuitenkin valoisana, sillä kulttuuri muuttuu koko ajan.