Sambialaisen taloustieteilijän Dambisa Moyon Dead Aid -kirjassa todetaan, kuinka ongelmallista ja nolostuttavaa on, että niin iso osa julkisesta keskustelusta Afrikan taloudellisista ongelmista käydään ei-afrikkalaisten valkoisten miesten toimesta.
Samankaltainen ongelma vaivaa myös suomalaista maahanmuuttokeskustelua. Aivan liian usein ”me” puhumme ”niistä” ja mitä tahansa mieltä olemmekin, keskustelu rullaa jo valmiiksi väärällä raiteella.
Suomen Journalistiliitto järjesti taannoin seminaarin otsikolla Miten media kohtelee maahanmuuttajia? Tilaisuuden kymmenestä puhujasta kaikki paitsi yksi olivat kantasuomalaisia. Ja se kymmeneskin – Suomessa syntynyt, venäläistaustainen – kertoi kokevansa itsensä täysin suomalaiseksi. Miten uskottavaa voi olla maahanmuuttokeskustelusta keskusteleminen ilman asiallista maahanmuuttajaedustusta?
Mistä tämä kertoo? Miksi haluamme uppiniskaisesti omia itsellemme keskustelun suvaitsevaisuudesta, rasismista tai maahanmuuttajien sopeutumisesta suomalaiseen yhteiskuntaan? Kantasuomalaiset kyselevät toisiltaan, onko rasistinen kielenkäyttö rumaa, vaikka harvalla meistä on edes omakohtaista kokemusta n-sanan loukkaavuudesta. Hyvää tarkoittavankin ihmisen on kovin helppo tulla sokeaksi omalle ylimielisyydelleen.
Dambisa Moyoa haastateltiin äsken televisioidussa Köyhyys – miksi? -sarjan jaksossa, jossa kuvattiin Sir Bob Geldofin ja Bonon tekoja nälänhätää vastaan sekä G8-johtajiin kohdistunutta kampanjointia velkahelpotuksien puolesta. ”Jos köyhyyden vähentäminen on ollut heidän tavoitteensa, he ovat epäonnistuneet surkeasti”, Moyo sivalsi. Hänen mielestään Geldofin ja Bonon touhuja on leimannut oman vaikutusvallan hybris ja nöyryyden puute. Dokumenttia katsellessa oli vaikea välttyä samalta vaikutelmalta.
Vaikka rokkareilla on Band ja Live Aidin ajoista lähtien varmasti ollut aito tarve hyödyntää omaa julkisuutta kärsimyksen lieventämiseksi, mediaseksikkäissä lobbausiskuissa on silti jotain irvokasta. Ei edes siksi, ketkä kameroiden edessä seisovat, vaan siksi ketkä eivät seiso: kehitysmaiden paikalliset toimijat, kansalaisjärjestöt, ruohonjuuritason aktivistit.
Vaan ehkäpä maailma on irvokas, eivät Bono ja Sir Bob, jos kaukainen kärsimys ei hätkähdytä ilman otsa kurtussa poseeraavaa laupiasta supertähteä.