Parikymmentä vuotta sitten Pirkko Rytkönen muutti nelivuotiaan tyttärensä kanssa Mosambikiin. Lähtöpäätös syntyi nopeasti, ja Mosambikissa vierähti lopulta neljä vuotta. Niistä suurimman osan hän työskenteli paikallisten kuurojen kanssa ja auttoi heitä järjestäytymään.
Siihen aikaan varsinaisia kuurojen kouluja koko Mosambikissa oli vain pari, eikä yhteistä viittomakieltä ollut kuin harvoilla kouluja käyneillä. Muut kehittivät omia viittomiaan minkä taisivat.
1990-luvun alun Mosambikissa kuuro ei saanut ajaa autoa. Kuurojen välinen avioliitto oli ennenkuulumaton ajatus. Uteluihin avioliittokiellosta Rytkönen kertoo saaneensa aina saman perustelun.
”Ihmiset sanoivat, että kaksi kuuroa ei voi millään mennä yhteen, eiväthän he kuule ovikellon soittoa.”
Kenelläkään vastaajista ei luonnollisestikaan ollut ovikelloa.
Neljän Mosambikin pääkaupungissa Maputossa viettämänsä vuoden aikana Rytkönen yhteistyökumppaneineen laati viittomakielen sanakirjan. Samaan aikaan kuurot alkoivat ottaa paikkansa yhteiskunnassa.
Muutama vuosi Rytkösen Suomeen paluun jälkeen Maputossa vihittiin ensimmäinen kuuro pariskunta.
Kotiin kahden lapsen kanssa
Jo Mosambikiin lähtiessään Pirkko Rytkönen tiesi haluavansa lisää lapsia. Suomi ja Mosambik eivät ole sopineet maiden välisestä adoptiosta, mutta sinnikkyydellä ja paikallisen lakimiehen avustuksella hän onnistui adoptoimaan pienen tyttövauvan, jolta olivat kuolleet sekä äiti että kaksoisveli.
Tytön teillä tietymättömillä olleen isän löytäminen vaati monenlaista vääntöä. Kun isä lopulta löytyi, hän päätti sukunsa kanssa asiaa harkittuaan, että adoptio on tyttärelle paras vaihtoehto.
”Ystäväni Helena Chivite on Lafinan kummi ja ihminen, jonka kautta Lafinalla on mahdollisuus päästä yhteyteen isänsä suvun kanssa ja saada kontakti afrikkalaiseen taustaansa.”
Pirkko Rytkönen palasi Helsinkiin ja Kuurojen liittoon 1995. Viisivuotiaana Maputon englanninkielisen koulun aloittanut vanhempi tytär Johanna odotti ensimmäisenä koulupäivänä tohkeissaan koulua, jossa kaikki puhuisivat suomea.
Muutamassa päivässä lapsen mieliala painui pakkaselle.
”Tyttö valitti, ettei hän ollut oppinut Afrikassa mitään, ei ainakaan oikeita asioita. Lohdutin häntä, että hän on oppinut asioita, joita Suomessa ei osata. Mutta ikävä jäi, Afrikassa hän kaipasi Suomeen ja Suomessa Afrikkaan.”
”Nopeimmin ja helpoimmin meistä taisi sopeutua Lafina, joka oli vain puolitoista vuotias”, Rytkönen pohtii. Seitsemän kuukauden ikäisenä adoptoitu tytär oli Suomeen tullessaan ehtinyt kuulua perheeseen jo yli puolet elämästään ja opetteli äidinkielenään suomea.
Esimakua ennakkoluuloista tyttö sai kuitenkin jo pienenä. Rytkönen muistelee, miten laboratoriojonossa kanssajonottaja hämmästeli ääneen lapsen sujuvaa suomen kieltä.
”Minähän olen suomalainen tyttö, Lafina vastasi ihmettelijälle”, Rytkönen kertoo pienen tytön itsevarmasta vastauksesta.
Kiusaamiskierre
Vuonna 2006 Pirkko Rytkönen irtisanottiin Kuurojen liitosta 20 työvuoden jälkeen ja hän päätti palata synnyinseudulleen pohjoiseen. Muuttoon kannusti halu auttaa ikääntyviä vanhempia.
”Kun isäni sairastui Alzheimerin tautiin, päätin muuttaa Keminmaahan. Johanna jäi Helsinkiin, mutta Lafina muutti kanssani.”
Pieni paikkakunta osoittautui joksikin aivan muuksi kuin elämäntapalehtien esittelemät maaseutuonnelat.
”Ensimmäinen puoli vuotta sujui hyvin. Sitten Lafina siirtyi yläkouluun ja rasistiset hyökkäykset alkoivat.”
Rytkönen kuvaa kiusaamiskierrettä, jonka uhriksi koulun ainoa tummaihoinen oppilas joutui. Lafina sai nimettömiä herjaussoittoja, hänet häädettiin nuorisotalon ”valkoisten illoista” ja lopulta suljettiin kokonaan yhteisön ulkopuolelle.
”Keminmaassa ihmiset paljolti syntyvät, elävät ja kuolevat samoilla asuinsijoilla. Stadilaisuus ja erilainen väri muodostivat liian vahvan stigman”, Rytkönen analysoi tilannetta, jota ratkottiin lopulta jopa poliisien avulla.
”Olen kävellyt hänen perässään ja nähnyt nuorten ihmisten vihamielisten silmien kertovan, että tuon ei kuulu olla täällä”, Rytkönen kiteyttää Lafinan ja monen muun tummaihoisen nuoren kokemuksen.
Kun tytär muutti opiskelemaan Ouluun, ammattiopiston opinto-ohjaaja ehdotti suomalaiselle, suomea äidinkielenään puhuvalle tytölle maahanmuuttajien ryhmää.
Nyt Lafina asuu omillaan ja tekee äidistään pian isoäidin.
Tärkeintä on heittäytyä
Rasistisiin hyökkäyksiin Pirkko Rytkönen on joutunut varautumaan myös johtaessaan SPR:n Kemin turvapaikanhakijoiden vastaanottokeskusta. Käynnistysvaiheen ylilyöntien jälkeen tilanne on tasoittunut.
”Turvapaikanhakijat ulkoiluttavat vanhuksia ja tekevät talkootyötä urheiluseuroille”, Rytkönen kertoo. Pienellä paikkakunnalla niin kiusatuksi kuin tutuksi tuleminen on helpompaa kuin suuremmissa kuvioissa.
Rytkönen kertoo hyötyvänsä nykyisessä työssään paitsi viittomakielen osaamisestaan myös muista kuurojen yhteisössä oppimistaan taidoista.
”Viittomakieli ei ole kansainvälinen siinä mielessä, että eri maiden kuurot ymmärtäisivät toisiaan automaattisesti”, hän huomauttaa.
”Tärkeintä on halu saada yhteys toiseen ihmiseen ja uskallus heittäytyä tilanteeseen”, Rytkönen selittää ja näyttää, miten eri maiden viittomat voivat poiketa toisistaan.
Suomalaisen viittomana nainen piirtyy ilmaan muhkeina rintoina iästä riippumatta.
Mosambikilainen viittoo sormillaan nuoren naisen nännit kohti kattoa, vanhaa naista kuvaavat etusormet roikkuvat rintojen tienoilta varpaita kohti. Viittomien merkitys ei jää epäselväksi.
”Se hetki, kun ymmärtää ja tulee ymmärretyksi on mahtava”, Pirkko Rytkönen kiteyttää.