Katsoin televisiosta dokumentin Aung San Suu Kyin elämästä. Meistä suurin osa tietää hänet nimeltä ja tunnistaa hänen kasvonsa, jotka ovat ihmisoikeustaistelun ja oikeudenmukaisuuden symboli maailmassa.
Dokumentti oli mielenkiintoinen. Se ei niinkään avannut sotilasjuntan varjossa elävän Burman yhteiskunnallisia tilanteita taikka Suu Kyin poliittista työtä. Katsojalle kerrotaan toki, että Suu Kyi on Burmaa kohti itsenäisyyttä johtaneen, vuonna 1945 murhatun kenraali Aung Sanin tytär.
Näemme dokumentissa aivan tavallisen naisen, joka opiskelee Englannissa ja menee naimisiin brittiläisen tutkijan Michael Arisin kanssa. Nainen kasvattaa kahta lasta keskiluokkaisessa kaupunginosassa Oxfordissa – ja kuin sattumalta vuonna 1988 palaa synnyinmaahansa Burmaan hoitamaan sairasta äitiään.
Suu Kyi päättää jäädä Burmaan, jossa eletään kiihkeitä aikoja. Suu Kyi astuu valoon.
Ihmisoikeustyön hinta koituu Suu Kyille kalliiksi. Hänen miehensä kasvattaa lapset ja kuolee yllättäen vakavaan sairauteen.
Dokumentissa haastatellut ihmiset eivät ainoastaan ihaile Suu Kyin omistautumista, vaan myös syyllistävät tätä perheensä hylkäämisestä. Sillä tällainen omistautuminen on yleensä tyypillisempää ja sallittua miehille.
Suu Kyin elämä muistuttaa minua toisesta samankaltaisesta. Myös venäläinen toimittaja ja ihmisoikeusaktivisti Anna Politkovskaya eli pitkään tavallisen perheenäidin elämää. Aviomies Aleksander veti omaa tv-showtaan ja Anna oli lasten kanssa kotona. Hän astui työelämään hyvin myöhään, mutta näkyvästi. Politkovskaya antoi äänen Tšetšenian ihmisoikeusloukkauksille, ja hänestä tuli yhteiskunnallinen vaikuttaja.
Kaksi vahvaa naista, joista valtiot eivät pitäneet. Ero heidän välillään on siinä, että Suu Kyi ei kuollut. Hänet vapautettiin kotiarestista vuonna 2010. Anna Politkovskaya ammuttiin kotitalonsa hissiin aivan tavallisena päivänä vuonna 2006.
Suu Kyi jatkaa ihmisoikeustyötään nykyisessä Myanmarissa. Pidän siitä lämmöstä ja arkisuudesta, joka hänen elämästään kertovassa dokumentissa huokuu. Mutta siitä toisesta, nuhtelevasta äänensävystä en pidä. Sillä kuinka moni mies on astunut valoon tärkeän tehtävän edessä – ja saanut tehdä niin ilman syyllistämisen taakkaa?