”Minä olen sellainen jota vihaan. Me olemme kullatut pyhät miehet. Minä olen kaikki historian nimet. Minä kuskasin omin käsin juutalaiset kaasukammioon, venäläiset leireille, afrikkalaiset laivaan, aasialaiset orjiksi, halkaisin muslimit ja paloittelin intiaanit, kalastin meret tyhjiksi, syrjin romaneja ja otan sieltä mistä saan halvimmalla parhaan, annan rovon keräykseen, jossa lopulta luvataan käyvän niin, että afrikkalainen lapsi saa ryystää suodatinputken läpi lokaista vettä suoraan maasta ja tämä putki puhdistaa veden suurimmilta kokkareilta. Tästä minulle tulee hyvä mieli. Emmekö me todellakaan jumalauta parempaan pysty?”
Nyt on kyseessä todellinen kuilu. Sellainen, johon pudotessaan ei voi nähdä valoa lainkaan. Ei lainkaan valoa, vaan harteilla raskas Euroopan verisen historian ja nykypäivän taakka. Se jota kukaan ei halua ajatella tai muistaa. Mikä avuksi?
Kirjoittaminen. Kirjailija ja dramaturgi Marjo Niemen kolmannessa romaanissa Ihmissyöjän ystävyys jäljelle jää kirjoittaminen.
Ihmissyöjän ystävyys rakentaa romaanin romaanin sisälle. On päähenkilö, jonka paras ystävä Sonja on kuollut ja joka kirjoittaa Suurromaania ja koettaa selviytyä ajatuksineen todellisuudessa. Tuo todellisuus on Suomi, Helsinki, Kallio tässä ja nyt, ja eriarvoisuus ja katkeruus Tehtaankadun loisteliaiden perintöasuntojen ja loskaisten räkälähiöiden välillä. Sitten on kirjailijan kirjoittama Suurromaani Lapinlahden sairaalan viimeisestä, muistinsa menettäneestä naispotilaasta, jota psykiatri Mauri Nastola hoitaa.
Nämä erilaiset tarinat ja tasot kietoutuvat yhteen koko Euroopan painolla. Ja tällaisen todellisuuden luomisessa Marjo Niemi on aivan loistava. Niin kielellisesti kuin ajatuksen ulottuvuksien tasolla!
”Olen tekopyhä euroopalainen, päivänvalossa minä suvaitsen ja yöllä vedän nakkikioskilla lättyyn. Minä käyttäydyn, en ole.”
On puhuttava röntöstä ja rohkeudesta. Röntöllä tarkoitan tässä romaanin kieltä ja maailmankuvaa. Nimittäin Niemen kirja todellakin sisältää aiheidensa puolesta vaaran suureen moralismiin. Mutta tuon vaaran se ohittaa kirkkaasti ja näyttää sille keskisormea.
Ja väitän, että jättiläisaiheiden keskellä juuri rönttö pelastaa. Teemoista kuten euroopplainen hyvinvointi ja rikkaus, köyhyys, eriarvoisuus, kehitysmaat, riistäminen, ei yksinkertaisesti voisi kirjoittaa muuten kuin tuomalla teoksen kieleen, kuviin, henkilöhahmoihin ja tilanteisiin kaiken sen lian ja epätäydellisyyden, jota todellisuus ja me ihmiset ulkokuoren sisällä kannamme.
Baarit ja röökit, pelon avata oman kodin ulko-ovi, omassa liejuisessa tuskassa uimisen ja sen ironisoinnin, psykiatrin joka ihastuu viimeiseen potilaaseensa, kaikenmoisen seksinälän ja oman katkeruuden kohtaamisen. Puhumattakaan seinistä, jotka hajoavat ja lahoavat ihmisten ja Euroopan ympärillä!
Rohkeudella tarkoitan sitä, että kyseessä on suomalaisittain harvinaisen suuri romaani. Pienen mittakaavan sijaan tai rinnalla Niemi on todella uskaltanut tarttua häpeälliseen Eurooppaan ja viedä sen loppuun asti. ”Kaikki on henkilökohtaista halusi sitä tai ei.”