Jamal Zahran istuu kahvilan parvekkeella ja polttaa vesipiippua. Hän nyökkää tervehdykseksi, katse kiinnittyneenä Ammanin vilinään.
Mies esittäytyy jordanialaiseksi, mutta kertoo vanhempiensa olevan kotoisin Länsirannalta Hebronista. Perhe pakeni Israelin miehitystä vuonna 1967 Jordaniaan, kun Zahran oli vain parivuotias.
Zahran on opiskellut Jordaniassa kielitieteitä ja työskennellyt muun muassa kirjeenvaihtajana Berliinissä.
”Ajattelen, että palaan Länsirannalle sitten, kun olosuhteet sen sallivat. Nyt elämäni on täällä. Kansalaisuus takaa minulle perusoikeudet, esimerkiksi ter-
veydenhuollon ja pääsyn hyviin virkoihin.”
Lähes seitsemästä miljoonasta jordanialaisesta 1,9 miljoonaa on palestiinalaisia. Vuosien 1948 ja 1967 suurten pakolaisaaltojen lisäksi palestiinalaisia on virrannut Jordaniaan vuosikymmenten ajan. Jatkuva ja alati kiristyvä miehitys pakottaa monet yhä muuttamaan ulkomaille.
Viimeisen parin kuukauden aikana myös Jordaniassa on nähty merkkejä arabimaita ja Pohjois-Afrikkaa ravistelleesta muutoksesta. Jordanialaiset ovat protestoineet demokratian puutetta, työttömyyttä ja korruptiota vastaan.
Vastalauseeksi kuningas Abdullah II nimitti uuden pääministerin, mutta todellisia muutoksia kuninkaan valtaoikeuksiin ei ole tehty. On vielä epäselvää, miten uudistukset vaikuttavat maassa olevien palestiinalaisten asemaan.
Leireissä pidetään yllä ajatusta paluusta
Jamal Zahranin palestiinalaissyntyinen ystävä Omar Bakry on opiskellut entisessä Neuvostoliitossa englannin, arabian ja venäjän tulkiksi. Hän kulkee edellämme Al Wihdatin leirin kapeaa kujaa ja tulkkaa, mitä oppaamme Abdul Malek Salamah selittää osoitellessaan yläpuolellamme roikkuvia pyykkinaruja ja kaduille kertyneitä roskakasoja.
260 000 asukkaan Al Wihdat on yksi Jordanian suurimmista pakolaisleireistä. Entisen telttameren tilalla on nykyään noin yhdeksällä neliökilometrillä kiinteitä, parikerroksisia taloja.
Al Wihdatissa on ahdasta: kymmenhenkinen perhe voi asua kylpyhuoneellisessa yksiössä. Jos on varaa, muutetaan kaupunkiin tai leirin laitamille tilavampaan asuntoon.
Opiskelu yliopistossa on usein ovi parempaan elämään. Kuitenkin vain alle kymmenellä prosentilla leirin oppilaista on varaa tähän ylellisyyteen.
”Uskomme lapsiimme. Olemme täällä vain siihen asti, että palaaminen on todellinen vaihtoehto”, leirillä asuva Ali Mosalam sanoo.
Kansalaisuutta odottavia palestiinalaisia on Jordaniassa noin 148 000. Al Wihdatin asukkaista 15 prosentilla ei ole kansalaisuutta, mutta Ammanista 50 kilometriä pohjoiseen sijaitsevalla Jerashin leirillä vastaava prosentti on jo lähes 90.
Siirtomaapolitiikka ongelman ytimenä
Jokaikisellä Jordanian palestiinalaisella on sukua Länsirannalla. Jokaisella on myös oma tarinansa, joka kertoo omaisuuden menettämisestä, surusta ja pakenemisen synnyttämästä irrallisuudesta.
Länsimaisen median kuva leireillä kytevästä vihasta ja organisoidusta vastarinnasta on kaukana todellisuudesta. Abdul Malek Salamah näkee tämän vääristymän ongelmana.
”Haluamme rauhaa israelilaisten kanssa”, hän painottaa. ”Kenelläkään ei ole mitään juutalaisia vastaan. Katkeruutemme ei kohdistu israelilaisiin, vaan vanhanaikaista siirtomaapolitiikkaa harjoittaviin siionisteihin.”
Palestiinalaisia yhdistää tietoisuus siitä, että heillä on kansainvälisessä laissa taattu oikeus palata kotiin. Monet ovat odottaneet leireillä 60 vuotta, että kansainvälinen yhteisö puuttuisi heidän tilanteeseensa.
Lähi-idässä olevien palestiinalaispakolaisten avustus- ja työelin UNRWA on vastuussa palestiinalaispakolaisista ja leirien palveluista. Vuosi sitten 60-vuotispäiviään viettänyt YK:n alajärjestö perustettiin aikoinaan humanitaarisella mandaatilla väliaikaiseksi toimielimeksi.
UNRWA:n Ammanin tiedottaja Matar Saqer sanoo, että järjestöä tarvitaan senkin jälkeen, kun jokin ratkaisu Israel-Palestiinassa on syntynyt.
”YK:n läsnäolo ei tarkoita vain ilmaisia kouluja ja terveydenhuoltoa, vaan siitä on tullut symboli kansainvälisen yhteisön sitoutumisesta palestiinalaiskysymykseen. Yritämme vaikuttaa myös hallitukseen vähentääksemme pakolaisiin kohdistuvaa syrjintää.”