Ensi töikseni sain kuulla, että kannattaakohan, yksinäisenä naisena. Aika nopeasti ymmärsin, että sanapari on metafora seksuaalisen väkivallan uhriksi joutumiselle. Hyvää tarkoittavat kommentit ärsyttivät – tuntuivat väittävän, ettei naisena voi kulkea kaikilla teillä ja raiteilla. Yritin vakuuttaa epäilijöille, etten ole tyhmä enkä itsetuhoinen. Kerroin myös tietäväni, ettei Aasian kolkissa piileksi pelkästään kaltai­siani kiiluvasilmäisiä feministejä. Siispä lähdin matkaan – tiedänhän myös, ettei mikään lamauta pahemmin kuin pelko.

Moskovassa juna-aseman laiturit olivat täynnä mummoja, äitejä ja miehiä. Paikalla ei ollut yhtään isää: sukupuolen stereotypioineen näkee parhaiten niissä ihmisissä, jotka ovat itselle vieraita. Siksi lapsillakin on ajoittain vain yksi vanhempi.

Kazakstanissa nousin Kiinaan menevään junaan haisevana ja miesseurassa. Olin tavannut toisen, jonka reitti kulki kuten minunkin. Tylsäksi osoittautuneen seurani paikka oli kuitenkin toisella puolella junaa. Hyttikaverikseni sain keski-ikäisen kasakkisedän, joka minut nähdessään huudahti venäjäksi Tyttö! ja pyysi konduktööriltä lupaa vaihtaa paikkaa. Nauroin – minun kai tässä oli tarkoitus pelätä?

Ylhäisestä yksinäisyydestä huolimatta hytissä ei aamulla mahtunut joogaamaan: siispä nyrkkeilin ilmaa. Taisin myös laulaa, sillä lähellä kännäävät ääliöt alkoivat rampata ovellani. Vessasta tullessani ne houkuttelivat hyttiinsä ja estivät kävelemästä ohi. En tiedä mistä idea tuli, mutta se toimi: ensin sylkäisin kohti, sitten kävelin päin. Hytissäni tärisin pelosta ja innostuksesta – minuahan eivät idiootit lamauta.

Konduktööri tykkäsi toisin. Ystävällisesti hymyillen hän neuvoi pysymään lukkojen takana ja hiljaa.

Kansantasavallassa oli niin kuuma, etten jaksanut pukeutua rintaliiveihini. Nettihesari tiesi kertoa, että ikäiseni kiinalaisnaiset sen sijaan ostavat omiinsa lisää täytettä ennen työelämään siirtymistä – työpaikkailmoituksissa kun saatetaan suoraan etsiä nuoria, kauniita naisia.

Yhtä yötä ennen Nepalin ja Intian rajaa muistin, että ennen kuin suostui palkkaamaan minut, tuleva työnantajanikin halusi nähdä kuvani. Katkoin hotelli­pahasen vessassa ruostuneilla saksilla kutrini – työnantajaani se ei kiinnostanut, mutta rajatarkastajien, taksikuskien ja kadunmiesten halveksunnalta salonkikelpoinen irokeesini ei suojellut.

Tällä kertaa hyväntahtoiset neuvoivat pukeutumaan paikallisiin vaatteisiin. Kieltäydyin, sillä kuten ensimmäisenä työpäivänäni opin, sari ei ole tuonut intialaisillekaan naisille arvostusta, oikeuksia tai suojaa väkivallalta. Vuosittain tuhannet heistä kuolevat joko sukupuolen perusteella tehtävän sikiöseulonnan seurauksena – tai ”keittiötulipaloissa” rangaistuksena liian pienistä myötäjäisistä.

Liian halpoja, liian yksinäisiä, liian äänekkäitä. Väärissä paikoissa, vääränmuotoisia, väärää sukupuolta. Jotain on yhteistä, yli kaikkien rajojen.