Uppsalan lähellä sijaitsevassa A lsiken luostarissa perinteinen perhekäsitys venyy moneen suuntaan.

Vanhan kansakoulun tiloissa ruotsalaisen peltomaiseman keskellä elää perhe, jonka muodostavat kymmenet turvapaikanhakijat eri puolilta maailmaa.

He tarvitsevat luostarin tarjoamaa suojelua, sillä hylätyn turvapaikkahakemuksen jälkeen uuden hakemuksen voi tehdä vasta neljän vuoden kuluttua ensimmäisestä. Sillä välin hakijan on lähdettävä maasta tai elettävä maan alla.

”Jokin aika sitten kuistillamme seisoi keskellä yötä perhe, vanhemmat ja lapset. Lapsia oli monta, ehkä kuusi. Sydämeen koski, kun jouduimme sanomaan heille ’ei’. Kaikki tilat ovat täynnä, olohuoneen lattiaa myöten”, sisar Marianne kertoo.

Jotkut pakolaisperheistä ovat asuneet piharakennuksiin tehdyissä pienissä asunnoissa jopa kahdeksan vuotta, sillä Ruotsi on kiristänyt turvapaikan saamisen kriteereitä useilla lakimuutoksilla 2000-luvun aikana.

Sisaret Marianne, Karin ja Ella ovat sosiaaliviraston päätöksellä 16-vuotiaan angolalaisen Mirabelin huoltajia, ainakin toistaiseksi. Tytön isällä on ollut vaikeuksia sopeutua ruotsalaiseen yhteiskuntaan. Töiden löytäminen ei ole itsestäänselvyys, vaikka lupa-asiat olisivat kunnossa.

”Lapset sopeutuvat nopeasti ja oppivat kielen hyvin, alkavat puhua nuorisokieltä, jota vanhemmat eivät ymmärrä. He saavat ystäviä ja tekevät asioita, jotka ovat outoja omassa kulttuurissaan yhä kiinni oleville vanhemmille”, sisar Karin selostaa.

Hän on nähnyt, miten lapsista tulee ruotsalaisia – kuin vieraita ihmisiä omille vanhemmilleen. Siksi yhteentörmäykset ovat väistämättömiä. Ei olekaan epätavallista, että juuri teini-iässä siirtolaislasten ja heidän vanhempiensa välille syntyy ristiriitoja.

Perhekäsitys huojahtelee

Mirabel saapui Ruotsiin ja Alsiken luostariin isänsä kanssa neljä vuotta sitten. He olivat eksyneet tytön äidistä Angolan sisällissodan aikana ja luulivat hänen kuolleen.

Sota oli Afrikan historian pisin konflikti, joka kesti vuodesta 1974 vuoteen 2002. Sitä ennen maa oli käynyt yli kymmenen vuotta kestäneen itsenäisyyssodan Portugalia vastaan. Sisällissodan aikana kolmannes maan 13 miljoonan väestöstä lähti pakolaisiksi.

Äiti löytyi myöhemmin, mutta hän oli mennyt uudelleen naimisiin.

”Vaikka elämme itse uusioperheiden aikaa länsimaissa, olemme kauhean konservatiivisia maahanmuuttajien perheiden suhteen. Että turvapaikan voi saada vain äiti, isä ja alle 18-vuotiaat lapset, piste”, sisar Karin huomauttaa.

Suomalaista maahanmuuttokeskustelua hämmentänyt mummokysymys päättyi sekin turvapaikkaoikeuden rajaamiseen ydinperheeseen.

”Erityisesti Afrikasta tulee äitejä, joiden kaikki lapset eivät välttämättä ole biologisia: joku on esimerkiksi voinut ottaa hoitaakseen aidsiin kuolleen siskonsa lapsen. Erilaisia perheitä on lukemattomia, mutta ne kaikki ovat yhtä lailla perheitä.”

Sisaret kasvattajina

Sisaret Ella ja Marianne ovat jo yli 85-vuotiaita, Karin on huomattavasti nuorempi. Työtaakka näkyy kuitenkin hänenkin kasvoillaan syvinä uurteina – yli kolmenkymmenen hengen huushollin pyörittäminen ei ole kevyttä puuhaa. Karkotusuhan alla olevia pakolaisia on suojeltu luostarissa vuodesta 1978.

Perheet hoitavat vuorollaan ruoanlaiton ja siivouksen päärakennuksessa, sisaret vastaavat organisoinnista: taloustavaroiden, ruokatarvikkeiden ja lääkkeiden hankinnasta, töiden jakamisesta ja riitojen sovittelusta.

Luostariin tulleet ihmiset ovat lähtöisin erilaisista kulttuureista ja ovat tottuneet tekemään asioita monin eri tavoin. Lisäksi monilla on vaikeita traumoja, mikä tekee yhdessä elämisestä haastavaa. Lapset ovat päällepäin vilkkaita ja iloisia, mutta hekin ovat ikäisekseen ehtineet kokea jo turhan paljon.

Eräskin Alsikeen päätynyt perhe oli matkustanut läpi Euroopan henkilöauton takakontissa, kaksi vuorokautta syömättä ja juomatta.

”Pakolaislasten on usein täytynyt aikuistua liian aikaisin: auttaa vanhempiaan kielen ja muun kanssa, tulla vanhempiensa vanhemmiksi. Näitä lapsia olisi pitänyt tukea jo aikaisessa vaiheessa, mutta harva on saanut psykologista apua. Lapset eivät välttämättä ole kertoneet omista tunteistaan edes vanhemmilleen, koska eivät halua kuormittaa näitä yhtään enempää”, sisar Marianne kertoo.

Nunnat ovatkin lapsille paitsi esikuvia – 9-vuotias bosnialainen poika kertoi haluavansa tulla isona nunnaksi – myös sijaiskasvattajia. Lapset kertovat nunnille huolistaan, jos isä tai äiti eivät jaksa kuunnella.

”Useimmat tänne tulevat ihmiset ovat eläneet kaaoksessa. Heille on asetettava rajoja. Itse kasvoin 1960- ja 70-luvulla vapaan kasvatuskäsityksen aikana, mutta täällä huomasin aika nopeasti, että minun on oltava se, joka määrää. Silloin lapsilla on turvallinen olo. Muuten kaikesta tulee häilyvää ja lapset ovat rauhattomia”, sisar Karin kuvailee.

Epävarma elämäntilanne syö kovia kokeneita ihmisiä.

”Melkein kaikki aikuiset saavat masennuslääkkeitä. Odottaminen ilman järkevää tekemistä on raskasta”, sisar Marianne selittää.

”Naisilla on helpompaa, sillä heidän aikansa menee lastenhoidossa ja ruoan-laitossa. Miehillä ei ole juuri mitään, satunnaisia kunnostustöitä lukuun ottamatta. Eikä moni uskalla poistua luostarinalueelta kiinniottamisen pelossa.”

Vapaaehtoiset tukena

Erikoisen huushollin pyörittäminen ei olisi mahdollista ilman laajaa vapaaehtoisten verkostoa. Viikoittaisella käynnillään eläkkeelle jäänyt psykiatri kirjoittaa kaksi masennuslääkereseptiä pakistanilaisille vanhemmille. Miehen masennus on aggressiivista laatua ja vaimo on täysin apaattinen.

”Kuten näet, ilman laajaa tukiverkostoa hommasta ei tulisi mitään. Tarvitsemme tällaisia rohkeita ihmisiä, jotka uskaltavat poiketa säännöistä ja auttaa hädässä olevia.”

Ilman sosiaaliturvatunnusta Ruotsissa asuva ei ole oikeutettu terveydenhuoltoon.

Paperittomat lapset saivat kuitenkin viime vuoden marraskuussa kunnallisella päätöksellä vihdoin luvan mennä kouluun.

”Asiasta keskustellaan nyt myös hallitustasolla. Tämä on ollut suuri apu. Lapset ovat paljon rauhallisempia ja tyytyväisempiä. Ja he ovat saaneet paikallisia kavereita”, Marianne iloitsee.

Keniasta työn jatkajia

Alsiken seurakunta avustaa luostaria, loput varat ja ruokatavarat tulevat lahjoituksina. Rahat riittävät vaatimattomaan ruokaan, kuten papukeittoon, riisiin, linsseihin ja kasviksiin. Kesällä omasta puutarhasta saadaan perunoita, punajuuria, pinaattia, porkkanoita ja sipuleita. Talven varalle kerätään viinimarjoja ja omenoita.

Kotimaassaan Bosniassa leipurina toiminut Rahim paistaa kerralla viikon leivät, yhteensä 30 vehnälimppua.

Sisaret rukoilevat kuusi kertaa päivässä ja vetäytyvät vuorollaan kerran kuussa päiväksi hiljaisuuden retriittiin, jolloin he ovat omissa oloissaan koko päivän eivätkä puhu kenenkään kanssa. ”Monet ihmettelevät, miten me jaksamme tällaista arkea. Meille työ pakolaisten kanssa on kuitenkin luonnollinen osa luostarielämää. Emmekä tee tätä työtä yksin, vaan Herramme apuna”, sisar Marianne tähdentää.

Kunnianhimoa sisarilla riittää. Tulevaisuuden suunnitelmiin kuuluu tilusten laajentaminen ”luostarikyläksi”, jonne tulisi työverstas, suurempi keittiö, leikkihuone lapsille, pieni kauppa luostarin omille tuotteille, pesutupa ja vierastilat kurssi- ja retriittivieraille sekä vapaaehtoisille.

Viime vuoden elokuussa perustetun tukiyhdistyksen avulla on tarkoitus kerätä varoja, joilla voisi ostaa lisää maata. Rakennukset pystytettäisiin vapaaehtoisvoimin.

Sisaret toivovat löytävänsä työlleen jatkajia Keniassa sijaitsevasta ystävyysluostarista.

”Siellä on nuoria, innokkaita nunnia, jotka ymmärtävät hyvin, miksi näitä ihmisiä pitää auttaa.”

Karin uskoo, että muutaman sadan vuoden päästä ihmetellään, mikä meitä maailman ihmisiä oikein tässä ajassa vaivasi.

”Aivan kuten nyt mietimme, miten saatoimme ilmiantaa juutalaisia. Ruotsi oli yksi niistä maista, jotka ottivat käyttöön passien J-merkit. Nyt noita tekoja on vaikea käsittää. Tulemme kuitenkin katsomaan taaksepäin myös tätä aikaa ja miettimään, miten saatoimme reagoida näin muualta tuleviin ihmisiin”, Karin pohtii.

”On lahja Euroopalle, että saamme tänne kaikki nämä ihmiset, jotka voivat auttaa meitä kehittymään. Ehkä muutaman sadan vuoden päästä olemme oppineet tämän. Ehkä. Toivottavasti.”

Ihmisten ja lakien todellisuus

Viranomaiset ovat jättäneet luostarin asukkaat rauhaan viimeisimmän, vuonna 1993 tapahtuneen, laajamittaisen poliisiratsian jälkeen.

”Ihmisparat pelästyivät hirvittävästi, kun poliisi tuli paikalle koirien kanssa, keskellä yötä, löi sisään ovet ja veivät kaikki asukkaat poliisilaitokselle”, sisar Marianne muistelee. Pitkien neuvottelujen lopputulos oli, että perheet saivat jäädä maahan, mutta yksin tulleet karkotettiin.

”Operaatio oli todella suuri virhearviointi poliisilta. Toimittajia saapui paikalle ympäri maailmaa. Kanadalaiset toimittajat kysyivät poliisioperaation johtajalta, että eikö Ruotsin pitänyt olla humaani maa?”

”Olemme huomanneet, että on olemassa ihmisten todellisuus ja lakien todellisuus, ja nämä kaksi eivät kohtaa yhteiskunnassamme. Lakeja ei tulkita ihmisten parhaaksi, vaan heitä vastaan. Takana ei ole poliittista tahtoa auttaa ihmisiä. Poliittiset suhteet maihin, joista ihmisiä tulee, ratkaisevat, voidaanko heidät luokitella pakolaisiksi. Se, että edessäni seisoo tämä pieni lapsi, voi olla lopputulosta laajasta poliittisesta pelistä, jota käydään paitsi Ruotsissa, myös globaalilla tasolla”, Marianne sanoo.

Kirjoittaja kuvasi kesällä 2010 dokumenttielokuvaa Alsiken luostarissa. Pakolaisten nimet on muutettu.