KATJA TÄHJÄ
Mauritanialainen Tourad Kane sai paperit kymmenen vuoden odottamisen jälkeen. ”Suomessa ajatellaan, että paperittomat ovat niitä, joilla ei ole papereita baariin – siis alaikäisiä”, valokuvaaja Katja Tähjä naurahtaa.
Suomessa elää kuitenkin Vapaa liikkuvuus -järjestön mukaan joitain satoja luvattomia maahanmuuttajia eli paperittomia. Heidän kohdallaan baariin pääsy on ongelmista pienin. Suomessa elävällä paperittomalla ei ole muun muassa oikeutta terveydenhuoltoon, ei työhön, hänen lapsensa eivät pääse kouluun – häntä ei siis kertakaikkisesti ole olemassa.
Vuonna 2008 toimittaja Kaisa Viitanen muutti vuodeksi Amsterdamiin ja päätyi tekemään töitä kansalaisjärjestössä, joka hoitaa paperittomien asioita. Valokuvaaja Tähjä matkusti Amsterdamiin hieman myöhemmin ja yhdessä parivaljakko löysi kaupungin lähiöistä paperittomien elämäntarinoita, jotka oli aivan pakko kirjoittaa muistiin.
”Ne olivat hienompia kuin elokuvien käsikirjoitukset”, Viitanen muistaa ihmetyksen.
Syyskuun lopulla ilmestyvä kirja Paperittomat sisältää 20 paperittoman ihmisen tai hänen perheensä tarinaa. Arjen kuvaukset alkavat 18 valtiosta eri puolilta maailmaa ja päätyvät seitsemään eri Euroopan maahan.
Millainen ihminen osuu kohdalle
Paperittomia ihmisiä ei ollut helppo löytää – järjestöt eivät voi paljastaa heitä tuntemattomille, vaikka näillä olisikin hyvät aikeet. Mutta kun tapaa kasvokkain yhden paperittoman, hän tietää toisen, joka tietää kolmannen…
Paperittomat kuvaa elämäntarinoillaan sitä todellisuuden kirjoa, jossa luvattomat maahanmuuttajat elävät: Nigerialainen mies asuu Helsingin Kalliossa rönttöisessä kellarissa. Azerbaidzanilaisen naisen lapset leikkivät Amsterdamissa tilapäismajoituksen biljardipöydällä, koska se on ainoa paikka, jossa ei ole mädäntynyttä ruokaa, virtsaa, roskia. Belgian Gentissä paperiton mies morjestaa poliisia tuttavallisesti kadulla.
Kaikki on sattumanvaraista. Eri valtioiden välisistä lainsäädännöllisistä eroista puhutaan jatkuvasti, mutta Tähjän ja Viitasen mielestä aivan yhtä paljon vaikuttaa arkinen ruohonjuuritaso.
”Lopulta paperittoman kohdalla kyse on siitä, millainen ihminen sattuu hänen kohdalleen”, tiivistää Viitanen.
”Suomessa paperittoman pitää piileskellä. Ihmiset luulevat, että paperittomuus on niin rikollista. Täällä on vallalla jonkinlainen ’ei me rikollisia auteta’ -pelko”, Tähjä kuvailee. Hänen mielestään medialla on suuri vastuu tuon kasvottoman kuvan ja pelkoreaktion luomisessa.
”Kun taas vaikkapa Belgiassa tai Hollannissa lähes kaikki tuntevat jonkun paperittoman, ja se on iso asia. Paperiton on elävä ihminen”, Viitanen lisää.
Gent on paperittoman paratiisi
Käänteentekevänä ja hätkähdyttävänä kokemuksena toimittaja ja valokuvaaja kuvaavat ensimmäistä matkaansa Gentiin.
”Kaupungissa on kiellettyä kysyä papereita. Kirjassamme esiintyvä mies hengailee kaduilla vapaasti ja tervehtii ihmisiä – myös poliiseja”, Viitanen kertoo. Mies työskentelee näyttelijänä Victoria Deluxe -nimisessä teatterissa, jossa osa teatterilaisista on siirtolaisia – osa paperittomiakin.
Gent on kaupunkina vasemmistohenkinen ja esimerkiksi kommuuniasumisen kulttuuriin kuuluu, että yksi huone on varattu pakolaiselle, turvapaikanhakijalle tai paperittomalle. Muut kommuunin asukkaat maksavat huoneen, ja varaton tekee vastineeksi esimerkiksi kotitöitä.
”Lisäksi paperittomat osallistuvat Belgiassa yhteiskunnan tapahtumiin, mielenosoituksiin, talonvaltauksiin, siinä missä muutkin ihmiset”, Katja Tähjä kertoo.
Kirkosta tukiasemaksi
Monissa Euroopan valtioissa Punainen risti auttaa paperittomia ihmisiä. Suomessa Tähjän ja Viitasen mukaan näin ei ainakaan vielä ole. Vapaa liikkuvuus -järjestö on parhaiten perillä paperittomien tilanteista ja auttaa ihmisiä konkreettisesti arjessa.
”Esimerkiksi Ruotsissa Punaisen ristin alaosasto Rosengrenska muuttaa joka viikko erään göteborgilaisen kirkon paperittomien tukipisteeksi. Siellä he saavat ruokaa, lääkärinhoitoa, lääkkeitä ja juristin apua”, Viitanen kertoo.
Ja kaiken takana on yksi nainen. Anne Sjögrenin toiminta on Tähjän ja Viitasen- mielestä oiva esimerkki positiivisesta lumipalloreaktiosta.
”Sjögren meni tapaamaan paikallisen peruskoulun uutta rehtoria ja kysyi tältä, mitä rehtori tekisi, jos saisi tietää, että koulussa on paperiton lapsi. Rehtori vastasi, että ’no mähän soittaisin poliisille’. Sjögren totesi tähän, että ’minä olen sairaanhoitaja, minun tehtäväni on hoitaa’ – ja lähti”, Viitanen kuvaa.
Jonkin ajan kuluttua Sjögren kuuli rehtorin äänen paikallisradiossa. Rehtoria haastateltiin samasta aiheesta. Rehtori toisti radiossa ja myöhemmin alan seminaareissa lauseen: ”Minä olen opettaja, minun tehtäväni on opettaa”.
Paperittomat kuvin – ja omin sanoin
Viitasen ja Tähjän kirja tarjoaa elämäntarinoineen ajateltavaa ja aiheellisen kysymyksen: kun kohdalleni osuu ensimmäisen kerran paperiton ihminen, mitä teen?
Tekijät toivovat, että kirja antaa aiempaa monipuolisempaa tietoa paperittomien todellisuudesta, lupapolitiikasta ja ihmisoikeusnäkökulmista.
Kaikki kirjan elämäntarinat ovat minä-muotoisia. Tekijät kokivat tärkeäksi päästää ääneen ne ihmiset, joita kukaan ei näe ja joiden ääni ei kuulu yhteiskunnassa. Paperittomat esiintyvät kuitenkin turvallisuussyistä pääasiassa nimimerkeillä.
”Esimerkiksi Suomessa poliisi sanoi, että etsiessään piileskeleviä ihmisiä se käyttää kyllä kaikkia kirjassa ilmeneviä tietoja, jos tarve vaatii; belgialaiset paperittomat taas suorastaan vaativat tulla julki omilla virallisilla nimillään”, Viitanen kertoo.
Katja Tähjän valokuvat kunnioittavat kohdettaan. He, jotka eivät saa näkyä tunnistettavasti, eivät myöskään näy. ”Toisaalta esimerkiksi julkisuudessakin puitu Suomessa turvapaikkapäätöstä edelleen odottava Arlindo ei kokenut omalla kuvallaan esiintymistä haitaksi, koska hän odottaa tällä hetkellä uutta päätöstä, eikä hänen tarvitse piileskellä.”
Paperittomat näyttää sirpaleita luvattomien maahanmuuttajien todellisuudesta. Valokuvat ja tekstit tuovat esiin elinympäristöjä, värejä, kohtaamisia. Ne näyttävät väliaikaisia koteja, patjoja, suihkuja. Ne tulevat iholle ja väistyvät kauemmas.
Paperittomat ei koeta olla kokonainen. Kirja tarjoaa hetken paperittoman todellisuudesta. Ja tuo hetki on jo nyt toinen – kuten jokainen arjen hetki.
Paperittomat ilmestyy HS-kirjojen julkaisemana 28. syyskuuta. samana päivänä Helsingissä Lasipalatsin aukiolla avautuu kirjan kuvista koostuva valokuvanäyttely ja Lasipalatsin galleriassa Paperittomien olohuone -kaupunkitila. kiertävä Paperittomat-valokuvanäyttely siirtyy myöhemmin syksyllä turkuun.
Julkaistu Maailman Kuvalehti Kumppanissa 9/2010.
Muut Maailman Kuvalehden linkit
- Pääkirjoitus: Paluu kukkahattuihin
- Kolumni: Mätäkuun juttuja
- Henkilökuvassa: Tuulia Syvänen
- Luonnon vai öljyn suojelua
- Politiikkaa palautuksilla
- Vientituotteena ihminen
- Vieraskolumni: Jalkapallon MM-kisat – hukkaan heitetty mahdollisuus?
- Reppu & passi: Kallion kundin katoava paratiisi
- Kumpi vai kampi: Optimisti vai pessimisti?
- Puhekupla: Paras ja paras