Ana María Gutiérrez Sorainen

Ana María Gutiérrez Soraisen Suomessa
ei ole isäntiä eikä renkejä: kaikki ovat
samalla viivalla.

                 EEVA ANUNDIana

Ana María Gutiérrez Sorainen. Nimi kuului huhtikuussa muutaman viikon haetuimpien hakusanojen listalle Helsingin Sanomien verkkosivuilla. Yhtä usein uutisia haettiin eroamassa olleesta prinsessa Madeleinesta ja työministeri Anni Sinnemäestä.

Madeleinen ja Sinnemäen tietävät kaikki, mutta kuka on Ana María Gutiérrez Sorainen?

Nurmijärveläinen perheenäiti, ensimmäistä kauttaan mukana kunnanvaltuustossa.

Hän ilmoitti 15.4. blogissaan ettei ole enää käytettävissä eduskuntavaaliehdokkaaksi sosiaalidemokraattien listoilta. ”Syynä on se, että en voi hyväksyä puoluejohdon julkisuudessa esittämää suvaitsematonta maahanmuuttopoliittista linjaa”, hän kirjoitti.

Sdp:n ja maahanmuuttajien törmäyskurssi nousi julkisuuteen maaliskuussa, kun puheenjohtaja Jutta Urpilainen kertoi, että puolueen maahanmuuttopoliittisen linjauksen johtoajatus on ”maassa maan tavalla”. Eero Heinäluoma antoi huhtikuussa vauhtia asettamalla Huvudstadsbladetissa työttömät ja maahanmuuttajat vastakkain.

Demarien johto lainasi puheisiinsa juuri niitä argumentteja, joita maahanmuuttokriitikot toistelevat verkkokeskustelussa. Sellaisessa poliittisessa tilanteessa kunnallispoliitikon blogimerkintä voi alkaa elää omaa elämäänsä valtakunnan päämediassa.

Kovan jätkän tytär

Ana Sorainen, 42, seisoo puhelin korvalla Rajamäen linja-autoasemalla. Linjan toisessa päässä on äiti, Nicaraguassa.

Juuri synnyinmaa on syy siihen, että Soraisen blogiinsa laittama ilmoitus kiinnosti: yleensä maahanmuutosta ja maahanmuuttajista puhuvat julkisuudessa kaikki muut paitsi maahanmuuttajat itse. Mutta Sorainen puhuu, bloggaa ja vaikuttaa.

”Jos et osallistu, suljet itsesi pois yhteiskunnasta”, Sorainen sanoo.

Alun perin Sorainen on kotoisin Achuapasta, tuhannen asukkaan kylästä Nicaraguan pohjoisosassa. Juuri puhelunsa lopetellut äiti asuu siellä vieläkin.

Sorainen on viisilapsisen sisarussarjan kuopus. Isän lähdettyä äiti kasvatti katraan yksin.

”Äiti on kova jätkä”, Sorainen sanoo.

Kun Sorainen oli teini, Nicaraguassa oli sota ja mahdollisuudet vähissä. Sorainen halusi kuitenkin opiskella. Kuuba antoi siihen aikaan köyhistä nicaragualaisperheistä tuleville opiskelijoille stipendejä. Sellaisen Sorainen halusi, ja sai.

Äiti ei olisi halunnut päästää kuopusta 15-vuotiaana ulkomaille, mutta taipui lopulta. Edessä oli 10 vuotta Kuubassa. Ensin yläkoulu, sitten lukio, sitten yliopisto.

Kuuban kouluttama

Pieni huone, johon mahtui kolme kerrossänkyä ja kuusi tyttöä. Siitä tuli Soraisen koti Kuubassa. Samassa koulussa opiskeli ja asui 400 nicaragualaista nuorta.

Kuuba teki politiikkaa, mutta samalla moni nuori sai koulutuksen, johon ei muuten olisi ollut mahdollisuutta. Vaikka opiskelu ei maksanut mitään, ei se ilmaistakaan ollut: puolet päivästä opiskeltiin, puolet oltiin vapaaehtoistöissä.

”Saimme kaiken ruoasta sampooseen, mutta aika oli rankkaa. Ystävät tulivat tärkeiksi”, Sorainen kertoo.

Yliopistossa kursseilla oli opiskelijoita kaikkialta maailmasta, myös Euroopasta. Sorainen piti kirjoittamisesta ja halusi vaikuttaa, joten hän päätti opiskella toimittajaksi.

”Naisia oli sotakirjeenvaihtajina vasta vähän. Ajattelin että alan siis sotakirjeenvaihtajaksi”, Sorainen nauraa.

Kaikki ei kuitenkaan mennyt aivan suunnitelmien mukaan. Santiago de Cuban yliopistoon tuli vaihto-opiskelijaksi muuan Olli Sorainen.

Ja siitä seurasi maahanmuuton tavallisin tarina: kaksi nuorta tapaa, rakastuu ja päättää elää yhdessä elämänsä loppuun saakka.

Nyt yhteistä taivalta on takana parikymmentä vuotta.

Toisen varassa

Rajamäki on osa Matti Vanhasen onnelana tunnettua Nurmijärveä. Kun ajaa keväisenä iltana kunnan halki, ehtii nähdä monta traktoria, peltoa ja omakotitaloa. Ja auringon ulos houkuttelemia teini-ikäisiä: heitä riittää istuskelemaan kauppojen edustoille, bussipysäkeille ja mopojen tarakoille.

Ana Sorainen on asunut Suomessa 18 vuotta, pidempään kuin kotimaassaan Nicaraguassa. Hän on saanut täällä neljä lasta, valmistunut yliopistosta, tehnyt töitä ja rakentanut miehensä kanssa omakotitalon. Aika tavallista suomalaista arkea.

Soraiset muuttivat Suomeen vuonna 1992. Parin vuoden päästä syntyi ensimmäinen, nyt 15-vuotias tytär. Ja vuotta myöhemmin toinen.

Alku oli yhtä aikaa helppo ja vaikea. Helppo siksi, että maahan asettuminen, opiskelu ja muut käytännön asiat järjestyivät helposti. Vaikea siksi, että suomea taitamaton tulija tarvitsi apua kaikkeen.

”Olin neuvolassa ja kaikessa Ollin varassa, koska en vielä pärjännyt suomella”, Sorainen kertoo.

Kokemus oli aivan erilainen, kun Soraisten kaksi nuorempaa lasta, nyt 8- ja 5-vuotiaat pojat, syntyivät.

”Oli valtavan hienoa pystyä hoitamaan kaikki asiat itse. Olla itsenäinen”, nyt sujuvaa suomea puhuva Sorainen sanoo silmät loistaen.

Töiden osalta muutto Suomeen on tarkoittanut Soraiselle yhdestä unelmasta luopumista: kirjoittavan toimittajan työtä on vaikea tehdä muulla kuin äidinkielellään. Kolumneja hän tosin on kirjoittanut suomeksi, samoin blogia.

Sorainen on päätynyt opettamaan espanjaa eri kaupunkien työväenopistoissa. Vuosia sitten Sorainen selaili appivanhemmilla käydessään Porin työväenopiston kurssiesitettä ja ihmetteli, miksei tarjolla ollut espanjaa.

Hän päätti kysyä asiaa suoraan opistolta. Ja tarjoutui itse pitämään kurssia, olihan hän tiedotusopin ohella opiskellut myös aikuiskasvatusta. Jonkin ajan kuluttua opistolta tuli viesti: täällä olisi nyt paikka espanjan opettajana.

”Arvostan heidän uskallustaan”, Sorainen sanoo.

Kun ensimmäinen työpaikka oli järjestynyt, seuraavien saaminen oli jo paljon helpompaa. Sorainen on opettanut espanjaa useassa eri kaupungissa ja tehnyt käännöstöitä. Molemmat on ollut helppo yhdistää nelilapsisen perheen arjen pyörittämiseen.

Sorainen on myös ollut anoppinsa omaishoitajana, muutaman kuukauden viime talvena.

Itse rakennettu keltainen omakotitalo alkoi käydä ahtaaksi, kun saman katon alla asui niin rauhaa kaipaava anoppi kuin nelilapsinen perhe. Soraiset myivät muutama kuukausi sitten talonsa ja etsivät nyt uutta.

”Halusimme löytää talon, jossa anoppi voisi olla rauhassa ja jossa pojilla olisi tilaa olla lapsia”, Sorainen kertoo.

Kesken talokauppojen anopin kunto kuitenkin huononi sen verran, ettei kotihoito ollut enää mahdollista. ”Nyt ei ole sitten taloa eikä kotona anoppia.”

Blogien maailma

Jo 15-vuotias Kuubaan lähtenyt Ana tiesi haluavansa vaikuttaa. Vuosien varrella halu ei ole kadonnut mihinkään.

Idea politiikkaan lähtemisestä tuli ensin, puolueen valinta vasta sitten. Selvää oli, ettei omilla arvoilla voisi lähteä poliittisen kentän oikealle laidalle: jotain keskeltä vasempaan sen olla pitäisi.

Ystävä kertoi, että Sdp:n paikallisosasto, Rajamäen työväenyhdistys, on mukava. Niin olikin – ja on yhä, vaikka Soraiselta ei muuten puolueesta juuri hyvää sanottavaa löydy. Tiet ovatkin eroamassa.

Kun Sorainen kertoi demarien kunnallisjärjestön kokouksessa olevansa eri mieltä Urpilaisen ”maassa maan tavalla” kommentista, Soraista yritettiin saada ruotuun vetoamalla siihen, että kyllä isännät päättävät maahanmuuttolinjat.

”Isännät! Ei Suomessa enää olla renkejä, kyllä kaikki ovat yhtä lailla tasa-arvoisia isäntiä”, Sorainen puhkuu.

Hänelle on vieras ajatus, että joku muu saa sanella sanomisen rajat.

”Tämä on minun yhteiskuntani, jota minä rakennan, itselleni ja lapsilleni. Minulla on samat oikeudet ja velvollisuudet kuin kaikilla muillakin. Myös sananvapaus, muissakin aiheissa kuin maahanmuuttoasioissa.”

Politiikan ohella Sorainen on löytänyt toisenkin kanavan vaikuttaa: blogit.

Ensimmäisen bloginsa hän aloitti samaan aikaan kun lähti ehdolle kunnallisvaaleissa.

”Kukaan ei tiennyt minusta mitään, mutta sain heti ensimmäisen kirjoituksen jälkeen todella vihaisia ja kielteisiä viestejä, joissa kysyttiin mikset lähde pois Suomesta. Se satutti”, Sorainen kertoo.

”Ystäväni sanoi, että jätä kommentit omaan arvoonsa, kyllä ne loppuvat kun ihmiset ovat saaneet päästettyä höyryt pellolle.”

Eivät loppuneet. Parissa vuodessa negatiivinen asenne ulkomaalaistaustaisia suomalaisia kohtaan on lisääntynyt niin netissä kuin kadullakin. Kaikkein ikävimmät kommentit tulevat kuitenkin yhä nimettöminä netissä.

”Minä kirjoitan omalla nimelläni. Pitäisi heidänkin uskaltaa sanoa mielipiteensä suoraan eikä nimimerkin takaa.”

Politiikka ei ole perheitä varten

Rajamäen keskustan halkoo yksinäinen raide: tästä kulkee silloin tällöin tavarajuna, Hangon ja Hyvinkään väliä.

Soraisen 5- ja 8-vuotiaille pojille junat ja niille vilkuttaminen ovat iso juttu. Junia käydään siis katsomassa usein.

”Vaikka pojilla olisi käynnissä millainen tappelu, niin ohi kulkeva juna saa sen aina loppumaan. Helsingissä käydessä pitää aina ajella metrolla”, Sorainen naureskelee.

Pelkät ohiajavat junat eivät kuitenkaan riitä lapsiperheille. Moni kunnallisella tasolla tehtävä poliittinen päätös näkyy selvimmin juuri perheiden arjessa, mutta niiden ääni harvoin kuuluu politiikassa.

Politiikan rakenteet ovat sellaisia, että osallistuminen vaatii aikaa ja kokouksissa istumista. Siihen pitäisi Soraisen mielestä saada muutos.

”Kunnallispolitiikassa on mukana enimmäkseen ihmisiä, joiden lapset ovat jo aikuisia. Ei heille ole tärkeää, saadaanko kouluun sijainen vai ei”, Sorainen sanoo.

Politiikka kiinnostaa Soraista yhä, se on selvää, kunhan sopiva puolue löytyy.

”Jos ihminen haluaa rakentaa elämäänsä, mitä se auttaa, jos katsoo vain taaksepäin. Pitää katsoa eteenpäin ja elää tätä päivää.”

Nyt kun olet täällä...

... meillä on pieni pyyntö. Olemme laittaneet kaikki juttumme ilmaiseksi verkkoon, jotta mahdollisimman moni pääsisi nauttimaan korkealuokkaisesta journalismista. Lisätulot auttaisivat meitä kuitenkin tekemään entistä parempaa lehteä. Pyydämmekin, että tilaisit Maailman Kuvalehden printtiversion. Lehti on edullinen, ja samalla tuet tärkeää työtä oikeudenmukaisen maailman puolesta. Jos printti ahdistaa siksi, että maksullinen lehti on aina pakko lukea kannesta kanteen tai että sen takia pitää kaataa puita, laita läpykkä kiertoon mahdollisimman monelle ystävälle, sukulaiselle, tuntemattomalle. Pidemmittä puheitta, siirry tilaussivulle. Kiitos!