IPS — Euroopassa moni odottelee jo talouskriisin päättymistä eikä uhraa ajatustakaan Afrikan, Karibian ja Tyynenmeren maiden (AKT) koettelemuksille. Länsimaiden poliitikot kuvittelevat, että rahoitusmarkkinoiden kehittymättömyys suojaa AKT-maita lamalta, joten ne eivät tarvitse erityistä huomiota.
Euroopassa budjettivajeet kasvavat yli vakautuspaketin asettamien rajojen. Yhdysvaltojen kaltaiset suurvallat ryhtyvät protektionistisiin toimiin suojautuakseen talouden liberalisoinnilta, joka karkasi niiden käsistä. Silti ne vaativat maailman köyhimpiä maita avaamaan markkinoitaan lisää, uudistamaan julkishallintoaan ja luopumaan valtion oikeudesta valvoa investointeja tai markkinoita. Niille tuputetaan yhä Washingtonin konsensusta, johon edes Washington ei enää usko.
Mittavista tuhoista on lukemattomia esimerkkejä.
Ensinnäkin suorat ulkomaiset investoinnit AKT-maihin vähenivät 20 prosenttia vuonna 2008. Toiseksi perushyödykkeiden hintojen lasku rankaisee maataloustuotteiden viennistä riippuvaisia kehitysmaita, mikä uhkaa myös pahentaa maailman ruokakriisiä. Alle kahdella dollarilla päivässä elävien 1,3 miljardin ihmisen joukko kasvoi vuonna 2009 jälleen 200 miljoonalla.
Suoraan mitattavissa olevien seurausten ohella minua huolestuttaa yleisempi muutos Euroopan ja AKT-maiden suhteissa. Kansainvälisen valuuttarahaston ja suurimpien luotonantajien politiikka oli 1990-luvulla erittäin vahingollista ja aiheutti korjaamatonta tuhoa, mutta ainakin se oli helposti määriteltävää.
Ääriliberaali talousoppi on nyt todettu epäonnistuneeksi, mutta tilalle ei ole ilmaantunut uutta strategiaa. Olemme siirtyneet ajelehtimisen kauteen. Antaa mennä -henki sekoittuu kasvavaan huoleen tulevaisuudesta, jota poliittiset päättäjät eivät osaa hahmottaa. Päätöksenteko on sirpaloitunutta, ja kriisi esitetään verukkeena sille, ettei EU pysty toimimaan solidaarisesti. Tosiasiassa meiltä puuttuu ennen kaikkea projekteja.
EU:n kauppakomissaari Pascal Lamy hahmotteli suunnitelman AKT-maiden alueellisesta integraatiosta. Taloudellisten kumppanuussopimusten (EPA) oli määrä toimia sen välineinä. AKT-maat ovat kuitenkin haluttomia sitoutumaan kattaviin alueellisiin sopimuksiin, jotka eivät ota huomioon niiden erilaista kehitystasoa. Komission aggressiivinen neuvottelutapa oli virhe. Yritimme torjua sitä Euroopan parlamentin kansainvälisen kaupan komiteassa, mutta sillä ei ollut juurikaan valtaa neuvotteluihin.
Talouskriisi kurittaa sekä AKT-maita että EU:n tulevia suhteita niihin, joten ratkaisuna ei voi olla lisää liberalisointia ja sääntelyn purkua. Jos AKT-maiden 30 vuotta jatkunut tullivapaa vienti EU:hun ei edistänyt niiden kehitystä, syynä ei ole vastavuoroisuuden puute, kuten jotkut haluavat asian esittää, vaan muiden toimien vähyys.
Etusijalle on nostettava AKT-talouksien monipuolistaminen, infrastruktuurien kehittäminen, teknologiansiirto ja tuki tuotannon jalostusasteen kohottamiselle. Unohtamatta tietenkään kehitysavun vahvistamista varsinkin koulutuksen ja terveydenhuollon alalla. Asianmukaisilla voimavaroilla ja EU- ja AKT-maiden yhteisellä suunnittelulla voidaan katkaista kumppaneidemme helvetillinen riippuvuus viljakasvien viennistä, joka ei takaa taloudellista kehitystä eikä ruokaturvaa.
Tässä on haastetta uudelle lainsäädäntökaudelle, joka suo Euroopan parlamentille ja kansainväliselle kauppakomitealle aiempaa enemmän valtaa. Pyrimme käyttämään sen EU:n kauppapolitiikan suuntaamiseksi uudelleen kehityksen edistämiseen. Talouskriisi vaatii meppejä laatiman uuden maailmanjärjestyksen, joka hylkää kansallisen ja alueellisen itsekkyyden ja pyrkii harmoniseen kehitykseen koko maailmassa.
Kirjoittaja edustaa Ranskan sosialisteja Euroopan parlamentissa ja toimii sen AKT–EU-yhteiskokouksen varapuheenjohtajana.