MARJAANA MALKAMÄKI

Olli Löytty valittelee, että hänellä on paha tapa löytää harva se päivä itselleen uusi tehtävä maailmassa.

Tamperelaisen veikon kokkitykki -ravintolan ruokalistalta löytyy kalaa, kalaa ja kalaa. Olli Löytty tekee selvää suosikkiannoksestaan. Oopperakellarin silakat ovat niin rapsakoita kuin silakat parhaimmillaan ovat.

Löytty on tutkija, tietokirjailija ja yliopistolehtori, joka on kirjoittanut paljon maahanmuutosta. Siitä pitäisi nytkin puhua. Löytyllä kun on aiheeseen näkökulma, joka usein jää jalkoihin: se on tämä maltillisuuden ilosanoma. Siis se, että elellään vaan, tehdään työt, ei hötkyillä.

”Maltillisuus on lähtökohtaisesti ajatus, jossa ei ole särmää. Se on niin ponneton, ettei sitä kukaan poliitikko lähde ajamaan”, Löytty virnuilee.

Maltillisuudessa on oikeastaan vain yksi haittapuoli: se ei ole kovin kiinnostavaa.

Löytyltä ilmestyi vuosi sitten kirja Maltillinen hutu. Vieraita kulttuureja ja outoja tapoja kannattaisi suvaitsemisen sijaan tyytyä ihan vaan sietämään, kirja ehdotti.

Sittemmin maahanmuuttokeskustelu on ryöpsähtänyt valloilleen. Maltista ei keskustelussa näy jälkeäkään. Kyllästyttääkö maahanmuutosta puhuminen?

”Kyllä, ehdottomasti!” Löytty sanoo.

Mutta silti siitä pitää puhua niidenkin, jotka eivät jaksa aiheesta hiiltyä. ”On surullista, että keskustelu keskittyy näihin kuumakalleihin.”

Ja kuumakalleja, heitä löytyy keskustelun molemmilta laidoilta.

Kolme leiriä

Rasismintutkijoiden sähköpostilistalla on juuri pohdittu, miten tutkijat voisivat osallistua keskusteluun maahanmuutosta. Eräässä viestissä penättiin, että tutkijat vaatisivat muutosta rasistisiin puhetapoihin. Löytty ehdotteli – ilman vastakaikua – irtioton sijaan yhteisen maaperän etsimistä.

Suomalainen maahanmuuttokeskustelu kärjistyy kolmeen leiriin: omaa salakieltään puhuviin tutkijoihin, äänekkäisiin maahanmuuton vastustajiin ja itse uussuomalaisiin. Valtaosa suomalaisista, maltillinen enemmistö, seuraa keskustelua kummissaan.

Maahanmuuton vastustajat lataavat omalta puoleltaan täysilaidallisia kaikilla foorumeilla, joilla kuulijoita löytyy. Perussuomalaisten kannatuksen nousu syksyn kunnallisvaaleissa sai Suomen huomaamaan, että maassa ollaan tätäkin mieltä.

Asialla ei olla ensimmäistä kertaa. Löytty on mukana hankkeessa, jossa tutkitaan Suomea vuonna 1905. Tuolloin itsenäisyys oli vasta idea ja sisällissota tulevaisuutta.

Löytty näkee sadan vuoden takaisessa keskustelussa paljon yhtäläisyyksiä tapaan, jolla nyt puhutaan maahanmuutosta.

”Keskustelussa näkyy huoli suomalaisuudesta”, Löytty sanoo.

’Kansan’ suuhun laitettiin hanakasti mielipiteitä silloin ja nyt. Löyttyä yleistykset ärsyttävät: asennekyselyissäkin vastaukset riippuvat siitä, miten kysymys asetetaan.

Kansa yllätti myös vuonna 1905. Se olikin aivan erilainen kuin mitä J. L. Runeberg, Juhani Aho ja kumppanit olivat kuvitelleet.

Oi ihana kansainvälisyys

Maahanmuutosta keskustelevat suomalaiset vaikuttavat välillä olevan kotoisin aivan eri maailmoista.

Niin saattaa ollakin. Suomessa on nyt päällekkäin ja limittäin monta totuutta maahanmuutosta ja kansainvälisyydestä. Paljon asenteesta voi arvailla jo syntymävuoden perusteella, Löytty sanoo.

Kansainvälisyys oli Suomessa pitkään yksinomaan hienoa, kaunista ja positiivista. Sitä ylistettiin juhlapuheissa ja ihailtiin kaukaa. Sitten tuli arki, eikä arki näytä koskaan kiiltokuvalta.

Asenne-ero kulkee ikäluokissa. 1980-luvulla syntyneille kansainvälisyys on ollut alusta lähtien arkea, sitä vanhemmat kuulivat kansaivälisyydestä ensin juhlapuheissa. Erot heijastuvat tapoihin, joilla aiheesta puhutaan.

”Meillä kansainvälisyyskasvatusta on tehty alusta lähtien näkökulmasta ’kansainvälisyys on aina jees’, jotain kivaa ja arvostettavaa”, Löytty sanoo.

Näkökulma on auttamatta antiikkinen sukupolvelle, jolle ei ole iso juttu, ovatko omat tai kaverin vanhemmat kotoisin Kamerunista vai Kempeleeltä.

Suomalaiset poliitikot kuuluvat vielä tukevasti siihen sukupolveen, joka on tästä auttamatta pihalla, Löytty muistuttaa. Tämä tuo suomalaiseen keskusteluun paljon koomisiakin piirteitä.

”Suomessa sotketaan helposti kansainvälisyys ja ulkomaalaisuus. Ei vaikkapa englantilaisuus tee kenestäkään vielä kansainvälistä”, Löytty naureskelee.

Ei pelkkää huutelua

Suomessa on vasta herätty monikulttuurisuuteen, vaikka sitä on ollut maassa jo pitkään. Moni suomalaisuudestaan tuttu firma on alun perin maahanmuuttajan perustama, kuten peritamperelainen Finlayson.

Nyt maahanmuuttokeskustelussa hutkitaan mielipiteitä miten sattuu. Löytty veikkailee, että jatkossa tavat puhua maahanmuutosta ja rasismista muuttuvat: käsitykset ja väitteet pitää perustella entistä paremmin.

Niin Jussi Halla-aho ja kumppanit jo tekevätkin.

”Halla-aho osaa artikuloida ajatuksensa niin, että niitä on vaikea väittää suoraan rasistisiksi. Näillä palstoilla nähdään valtavasti vaivaa tähän”, Löytty sanoo.

Löytty patisteleekin maahanmuutosta kiinnostuneita seuraamaan netissä keskustelua, jota maahanmuuton ”kriitikot” siellä käyvät. Keskustelun kuittaaminen pelkäksi huuteluksi on virhe.

Toisaalta Löytty veikkailee, että keskustelu maahanmuutosta laantuu jonkin ajan kuluttua.

”Eihän maahanmuuttajana oleminen ole mikään identiteetti. Ennemmin se on välikausitakki”, Löytty sanoo.

Välikausitakkien tapaan identiteetitkin ovat sesonkitavaraa. Nyt tapetilla on se osa identiteetistä, joka pohjaa maahanmuuttoon, kohta taas joku muu.

Siirtolaisuuden sulatusuunista Yhdysvalloista Löytty löytää luontevan tavan suhtautua juuriin muualla. ”Siellä voi olla yhtä aikaa amerikkalainen ja italialainen, jos suku on alun perin tullut Italiasta.”

Haamusärky

Löytyllä on itselläänkin kokemusta maahanmuutosta. Ensimmäisestä kerrasta hän ei tosin muista mitään: tuleva tutkija opetteli silloin vasta kävelemään.

Löytyn perhe oli asunut Namibiassa jo liki vuosikymmenen, kun viisihenkisen veljessarjan kuopus syntyi vuonna 1966. Siinä missä Afrikka oli monelle siihen aikaan kasvaneelle suomalaiselle pelottava paikka, Löytyn perheessä Afrikka sai kultareunuksen.

”Mulla oli tavattoman ihanteellinen kuva Afrikasta.”

Idylli Namibia saattoi ollakin 1950-luvulla, kun vanhemmat muuttivat sinne lähetystyöhön. Elettiin turvallista ja rauhallista maalaiselämää. Namibia eli tarinoissa ja jätti haamusäryn, jota piti mennä paikan päälle parantelemaan.

”En missään nimessä halunnut mennä maahan turistiksi, mutta kun sieltä tarjoutui työmahdollisuus, niin halusin lähteä.”

Löytty asui Namibiassa pari vuotta 1990-luvun lopulla. Työ suomalaisen oppilaskodin isäntänä ei ollut niitä raskaimpia, ja aika tuntui muutenkin vähän kuin lomalta, Löytty naureskelee.

Namibian itsenäisyys oli silloin vielä tuore asia, ja ihonvärillä oli väliä. Etelä-Afrikka piti Namibiassa valtaa aina vuoteen 1990 ja apartheid-hallinnon jäljiltä asenne eteläafrikkalaisiksi luultuihin oli viileä. Suunsa avaamalla suomalainen tosin pääsi hetkessä siirtymään karsastetun buurin roolista hyväntekijäksi. Suomen maine on Namibiassa hyvä muutenkin kuin juhlapuheissa.

Maasta toiseen muuttamisen myötä oppii arvostamaan paikallaan pysymistä. Nyt Löytty on tamperelainen – on päättänyt olla. Koti on samassa talossa, jossa ennen asui mummo, ja tarkoitus on pysyä paikoillaan. Puhelin päivystää pöydällä siltä varalta, että lapsilla on asiaa. 8- ja 10-vuotiaat lapset puhuvat jo leveää tamperetta.

”Olen henkisesti valmistautunut siihen, että omat lapset sitten valittaa, että miksi me oltiin aina vain yhdessä ja samassa korttelissa Tampereella”, Löytty naureskelee.

Tulevaisuudessa Löytty unelmoi heittäytymisestä pullantuoksuiseksi koti-isäksi. Sivutuloja pitäisi toki saada sen verran, että perhe pysyy leivässä. Samalla voisi keskittyä vaikka uuteen harrastukseen.

”Elitistisen leiman uhallakin mua on alkanut kiinnostaa länsimainen taidemusiikki. En tajua siitä mitään, ja voisi opetella, että mitä nämä sinfoniat ja muut oikein ovat, ja mitä se mies siinä orkesterin edessä huitoo.”

Arjen hiljaiset asiantuntijat

Vähän huitomiselta näyttää suomalainen maahanmuuttokeskustelukin: huomio kiinnittyy asioihin, jotka eivät lopulta ole niin tärkeitä. Erityisesti Löyttyä ärsyttää tapa, jolla peräänkuulutetaan työperäistä maahanmuuttoa ja ”osaajien” tarvetta.

Tulijat kuulostavat koneen osilta, joita tilataan tarvittaessa. Kukaan ei puhu täällä jo olevien työllistymisestä: siitä, ettei taitava ja koulutettu maahanmuuttaja saa vuosienkaan etsimisellä työtä.

Todelliset maahanmuuton asiantuntijat eivät Suomesta löydy ministeriöistä eikä yliopistoilta vaan alakouluista ja terveyskeskuksista. Niissä ei maahanmuuttoa teoretisoida, vaan sen kanssa eletään.

”Kun ammattilaiselle annetaan tehtävä, se yrittää selvitä siitä”, Löytty sanoo.

Samanlaista maltillista ja arkista oman työnsä hoitamista Löytty ylistää Maltillinen hutu -esseessä, josta kirjakin sai nimensä. Siinä hän kirjoittaa Hotelli Ruanda -elokuvastakin tutuksi tulleesta hotellinpitäjä Paul Rusesabaginasta, josta kansanmurhan keskellä tuli toista tuhatta henkeä pelastanut sankari siksi, että hän halusi tehdä työnsä hyvin.

Hotellinjohtaja vain sitkeästi pyöritti hotelliaan ja huolehti vieraidensa hyvinvoinnista, vaikka ympärillä oli käynnissä järjestelmällinen teurastus. Normaalioloissa ei arjen hoitamisella nousta sankariksi, mutta arjen jatkaminen silloin, kun maa valuu kriisiin, tekee vahingossa sellaisen.

Outoja nuo kuopiolaiset

Siitä, että pitää muita ihmisiä ihmisinä, ei tarvitse niittää kultaa eikä kunniaa.

Suomessa maahanmuutosta puhumiseen vasta totutellaan. Moni suomalainen keskustelee aiheesta kieli kesk ellä suuta, sillä syytökset rasismista ovat herkässä.

Ylenmääräisen kohteliaisuuden ja varovaisuuden sijaan Löytty kaipaisi räväkämpää revittelyä. Siinä vaiheessa Suomessa on saatu aiheesta kuorittua pois turha hienostelu, jos suosituksi nousisi räävitön, suorasukainen stand-up-koomikko, joka mollaisi yhtä lailla kaikkia suomalaisia. Ja joka sattuisi olemaan taustaltaan somalialainen.

”Mieluummin vielä naispuolinen”, Löytty tähdentää.

Kotouttaminen on toinen aihe, josta pitäisi oppia puhumaan pintaa syvemmältä. Pelkän kotouttamisen vaatimisen oheen pitäisi mahtua puhetta siitä, mitä kotouttaminen oikein tarkoittaa.

”On kohtuuton vaatimus ’kotoutua Suomeen’. Eihän ihminen kotoudu maahan, vaan lähiympäristöönsä. Pitäisi mieluummin puhua kotoutumisesta Tampereelle tai Hervantaan.”

Sitä paitsi Suomi on eri kulmiltaan niin monimuotoinen, että yhden ja yhtäläisen ’suomalaisuuden’ löytämisessä on tekemistä. Kummallista kulttuuria löytääkseen ei tarvitse lähteä ulkomaille. Vierailu Kuopioonkin riittää.

”Siellähän ihmiset puhuu, vieraillekin. Kun kysyy jotain, toinen vastaa, ja yks kaks jo jutellaan.”

Turkulaisten lyhytsanaisesta töksäyttelystä löytyy siitäkin huumoria, jota ajan kanssa voi oppia ymmärtämään Turussa työskentelevä tamperelainenkin.

Tammelan torilla lumesta on jäljellä repaleita ja kalakojut kiinni. Löytty ostaa Veikon kokkitykistä vielä kotiinviemisiksi pullollisen sinappikastiketta.

Sen avulla Namibiassa syntynyt maahanmuuttaja aikoo harhauttaa tamperelaisen jälkikasvunsa syömään vihanneksia.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 4/2009