Alkuperäiskansoissa sapettaa se, etteivät ne suostu olemaan alkuperäisiä.
Muutama vuosi sitten vierailin toimittajana länsisaharalaisten pakolaisleirillä Etelä-Algerian Tindoufissa, elinkelvottomalla aavikolla. Kävelin pienten paljasjalkaisten tyttöjen kanssa telttojen ja tiilimajojen keskellä. Saadakseni tyttöihin liikettä valokuvia varten kehotin heitä näyttämään jonkin paikallisen leikin. Tytöt alkoivat läpsytellä käsiään yhteen ja hokea lorua. Se meni osapuilleen näin: Co-ca, läps läps läps, Co-ca Co-la, läps läps läps läps, Pep-si, läps läps läps, Pep-si Co-la, läps läps läps läps.
Yksi pikkupojista selitti elehtien jännittävää tarinaa, mutta hänen espanjan sanavarastonsa oli niin suppea, että minun kesti kauan päästä kärryille. Lopulta poika onnistui löytämään avainsanat: lentokone ja korkea rakennus. Hän oli koko ajan selittänyt, kuinka oli nähnyt televisiosta lentokoneen syöksyvän pilvenpiirtäjää päin.
Kirjoita tästä sitten järkevä reportaasi: Pakolaisleirin lapset pitävät kolajuomista ja ovat järkyttyneitä New Yorkia takavuosina ravisuttaneesta terrori-iskusta.
Aina ne onnistuvat jotenkin tuhoamaan oman autenttisuutensa. Boliviassa bussi on täynnä värikkäästi pukeutuneita, intiaanikieliä pajattavia naisia lapsineen, mutta bussin televisiosta pauhaa c-luokan sotaelokuva, jossa Yhdysvaltain merijalkaväen erikoisosasto suorittaa vaarallista operaatiota kuvitteellisessa arabimaassa.
Bolivian kokanviljelyalueella paikalliset suhtautuivat tulokkaaseen epäluuloisesti. Lieventääkseni jännitystä menin viljelijäyhdistyksen kokoukseen ja nousin puhujalavalle selittämään, että en ole keskushallinnon huumepoliisin agentti vaan hyväntahtoinen toimittaja, joka haluaa perehtyä kokanviljelijöiden elinoloihin. Hetken tunsin olevani jollain toisella vuosituhannella. Ummehtunut navettahalli oli täynnä resuisesti pukeutuneita intiaaneja, pieniä sitkaita miehiä, jotka kuiskuttelivat vierustoverin korvaan ja ahtoivat suuhunsa pienistä pusseista koko ajan lisää kokalehtiä. Kunnes puheeni päälle navettahalliin alkoi kaikua tuttu melodia. Jossain navetan nurkassa oli pieni televisio, ja Fox-kanavalta lähti käyntiin Simpsonit – tai siis espanjalaisittain Los Simpson.
Miten Simpsonien yhteiskuntakritiikki voi aueta Chaparen alueen köyhille kokanviljelijöille, joista valtaosa tuskin on koskaan käynyt Bolivian ulkopuolella? Tuskin yhtään mitenkään, sillä kukaan ei seurannut televisiota. Mutta kukaan ei myöskään mennyt sulkemaan sitä tai vääntämään edes hiljaisemmalle. Minun piti huutaa sanottavani kilpaa Homeron kanssa, ja kokanviljelijät höristivät kämmenillä korviaan kuullakseen paremmin.
Länsimaisten kulttuurituotteiden kulutusta enemmän häiritsee se, että kolmannen maailman köyhät kuluttavat niitä väärin. Coca-Cola ja jenkkitelevisio tuntuvat edustavan köyhille kehitystä ja edistystä, vaikka heidän pitäisi nähdä ne imperialistisen riiston välineinä, jotka näivettävät rikkaan paikalliskulttuurin.
Mutta toisaalta kuljenhan minäkin Suomessa Guatemalasta ostettu intiaanihuivi kaulassa ymmärtämättä tuon taivaallista siitä, mitä juuri tuon värinen ja tuolla tavalla kuvioitu huivi merkitsee kyseisen intiaaniheimon jäsenille. Tykkään pitää päälläni zapatistipaitaa, jossa kaunissilmäinen intiaanityttö on verhonnut kasvonsa vapautusrintaman liinalla, vaikka mistä hitosta minä tiedän, miltä Etelä-Meksikon Chiapasin alueen naisista oikeasti tuntuu.
Ehkä pitäisi nähdä niin, että kaikki ylikansalliset kulttuurituotteet lopulta edistävät maailman kansojen keskinäistä ymmärrystä. Ugh, sinä tulla pepsikolamaasta ja olla valkoinen kuin Bart ja Homero! Kyllä vain, mutta kaulassani onkin intiaanihuivi sinun maastasi ja päässäni hieno turbaani, joten mentäisiinkö savimajaasi katsomaan CNN:n uutisia ja polttamaan rauhanpiippua?
Julkaistu Kumppani-lehdessä 3/2009