”I’m the king of my own life! Olen oman elämäni kuningas!” Rajkumar Sabanadesan huudahtaa, katsoo suoraan silmiin ja nauraa, värittää virheetöntä suomenkieltään englannilla.

Olemme Sabanadesanin työpaikalla, Punaisen ristin valoisassa toimistossa Tampereella. Ulkona on harmaa syyskuu.

Srilankalaissyntyinen Sabanadesan (s. 1975) tuli Suomeen turvapaikanhakijana vuonna 1994, 19-vuotiaana. Tilanne kotimaassa oli käynyt liian tukalaksi.

Vastaanottokeskuksen puuduttava arki tuli tutuksi sekä Turussa että Tampereella. Kielteisiä turvapaikkapäätöksiä tuli Korkeinta hallinto-oikeutta myöten. Turhauttavat kokemukset saattaisivat johtaa katkeruuteen suomalaista järjestelmää kohtaan. Sabanadesanin olemuksessa ei kuitenkaan ole aavistustakaan katkeruutta – muttei sen koommin kiitollisuudenvelkaakaan uutta kotimaata kohtaan.

”En ole koskaan antanut muiden ihmisten tai olosuhteiden määrittää omaa elämääni. Turvapaikanhakijan elämä on jatkuvaa epävarmuutta. Siinä tilanteessa voi joko masentua tai kehittää selviytymiskeinoja.”

Viisitoista vuotta myöhemmin Sabanadesan johtaa itse kahta vastaanottokeskusta.

Oman elämänsä kuningas.

Yövalvojasta johtajaksi

Turvapaikkaa Sabanadesan ei koskaan saanut, mutta oleskelulupa heltisi opiskelupaikan perusteella.

Sabanadesan tuntee suomalaisen turvapaikkajärjestelmän kuin omat taskunsa. Hän on ollut osa sitä melkein kaikissa mahdollisissa rooleissa – turvapaikanhakijana, vastaanottokeskuksen yövalvojana, ohjaajana ja lopulta johtajana. Sabanadesan on ollut mukana sekä perustamassa että lakkauttamassa vastaanottokeskuksia.

Tällä hetkellä Sabanadesan johtaa keväällä perustettuja Punaisen ristin vastaanottokeskuksia Lammilla ja Ruovedellä. Käytännössä hänen kontollaan on hallinnon johtaminen – muun muassa talousasiat ja suhteet mediaan. Apulaisjohtajat ohjaavat käytännön työtä. Sabanadesan käy keskuksissa noin kerran viikossa, ja työskentelee Tampereella.

Vastaanottokeskusten ja paikallisten viranomaisten yhteistyö on Sabanadesanin mielestä tärkeää. Keskusten sijoittaminen pienille paikkakunnille on nostattanut tunteita pintaan. Elokuussa uutisoitiin, että Kontiolahdella turvapaikanhakijoita oli vaadittu pysymään omissa oloissaan ja poissa esimerkiksi yleisiltä liikuntapaikoilta.

”Ruovedellä ja Lammilla ei ole ollut juuri mitään ongelmia paikallisten ihmisten kanssa. Tosin ollessani Kreikassa lomalla sain sähköposteja ja tekstiviestejä, että Lammin vastaanottokeskuksessa oli ollut kahakka. Helsingin sanomatkin uutisoi asiasta.”

Konflikti oli syntynyt siitä, että turvapaikanhakijoiden bussikuljetus Lammin keskustaan oli peruttu. Keskustassa olisi voinut käydä kaupassa.

Sabanadesan on selvästi huvittunut siitä, miten media hänen mielestään liioitteli tapahtunutta.

”Todellisuudessa jotkut turvapaikanhakijat olivat olleet istumalakossa, ei mitään sen dramaattisempaa.”

Tiikeri saapuu turkuun

Sri Lankassa käytiin sisällissotaa 1980-luvun alkupuolelta tämän vuoden kevääseen asti. Erillistä tamilivaltiota ajanut kapinallisryhmä Tamilitiikerit taisteli Sri Lankan hallitusta vastaan.

Sabanadesan on tamili.

”Olin 12–13-vuotiaana tekemisissä tiikerien kanssa. Hieman myöhemmin olin mukana myös taisteluissa – lääkintämiehenä, ja eturintamalla myös kuvaamassa propagandavideoita.”

”En halunnut ruveta täyspäiväiseksi sotilaaksi; päätin, että minun oli lähdettävä pois. Vanhempani järjestivät minulle lennot pois maasta.”

Suomeen Sabanadesan päätyi sattumalta. Alun perin tarkoitus oli lähteä Venäjän kautta sukulaisten luokse Kanadaan. Suomen piti olla vain välietappi – mutta toisin kävi.

”Saavuin Turkuun huhtikuussa, ja oli jo niin aurinkoista ja kesäistä. Muistan hyvin Aurajoen ja jokilaivat. Se oli jotain sellaista, mitä en ollut koskaan aikaisemmin nähnyt. Ihastuin Turkuun!”

Lähteminen Sri Lankasta oli tuntunut vaikealta, mutta Sabanadesan ei jäänyt murehtimaan menneisyyttä. ”Aika nopeasti se kaikki jäi taakse. Oli uusia ihmisiä, ja sain laajempaa perspektiiviä asioihin.”

Ensimmäiset päivät uudessa maassa olivat epämääräisiä: turvapaikkahakemuksen jättämistä poliisille, sosiaaliviranomaisten haastatteluja ja muutto Turun vastaanottokeskukseen. Ensimmäiset kokemukset suomalaisviranomaisista olivat karuja.

”Poliisit käsittelivät turvapaikka-asiaa kuin rikostutkintaa.”

Poliisit ajattelivat, että Sabanadesan oli tullut maahan laittomasti. Kuulusteluissa yritettiin selvittää, miten hän oli päässyt Suomeen.

”Suuni oli kuiva, ja pyysin vettä. Poliisi sanoi, ettet sinä mitään vettä saa. Kun vaadin vettä, poliisi käski menemään vessaan juomaan. Kohtelu tuntui ala-arvoiselta.”

Sabanadesan kuitenkin korostaa, että viranomaisissa on suuria yksilöllisiä eroja. Esimerkiksi Tampereen poliisin kanssa yhteistyö on aina sujunut sekä turvapaikanhakijana että vastaanottokeskuksen johtajana.

Uusi elämä veitsenterällä

”Kokemus oli vaikea, ahdistava. Mutta siitä voi myös oppia”, Sabanadesan kuvaa aikaansa vastaanottokeskusten asiakkaana. Kaikkiaan hän asui Turun ja Tampereen keskuksissa kolme vuotta.

Pikkuhiljaa Sabanadesan pääsi uuden elämän alkuun Suomessa. Hän teki sekalaisia töitä – siivoamisesta baarimikoksi – ja pääsi opiskelemaan. Ensin lähihoitajaksi, sitten sairaanhoitajaksi ja sosionomiksi. Lopuksi hän suoritti vielä sosiaali- ja terveysalan johtajakoulutuksen.

Vaikka asiat menivät eteenpäin, elämää varjosti pysyvä epävarmuus. Ei ollut mitään taetta siitä, että elämä Suomessa saisi jatkua. ”Joskus sain negatiivisen turvapaikkapäätöksen, ja seuraavana päivänä oli tentti. Päätin, että keskityn tenttiin, ja vasta sitten murehdin päätöstä.”

Lopulta Korkein hallinto-oikeus antoi karkotuspäätöksen: Sabanadesanin olisi palattava Sri Lankaan.

”Poliisi kutsui minut asemalle ja sanoi, että jos lupaan, etten karkaa, saisin olla viimeiset pari viikkoa Suomessa vapaalla jalalla. Voisin hyvästellä ystäväni. Jos minulla olisi mitään aikeita karata, minut otettaisiin kiinni siltä istumalta.”

Sabanadesan ei vastannut poliisille. ”Olin täysin varma, etten joutuisi lähtemään.” Miehen olemuksessa ei edelleenkään ole ripaustakaan epäilyä.

Sabanadesanille myönnettiin opiskelun perusteella oleskelulupa samana päivänä, jona hänet olisi pitänyt karkottaa. ”Paljon myöhemmin tein yhteistyötä saman poliisin kanssa. Hän sanoi minulle, että heillä oli ollut kaikki lähtöäni varten valmiina lentolippuja myöten.”

Politiikasta on puhuttava

”Voisin seisoa kenen tahansa edessä ja puhua Suomen turvapaikkapolitiikasta. Tunnen sen; se on minulla verissä.”

Puhutaan siis siitä.

Sabanadesanin mielestä yksi suurimmista ongelmista Suomen turvapaikkapolitiikassa on juuri se, että siitä puhutaan liian vähän. Vaikka maahanmuutto- ja turvapaikkakysymykset ovat olleet runsaasti esillä mediassa viime aikoina, Sabanadesanin mielestä niistä pitäisi puhua vielä enemmän.

Ongelmallista on se, että alalla työskentelevät ihmiset yrittävät monesti antaa liian positiivisen kuvan maahanmuutosta ja turvapaikkakysymyksistä. Esimerkiksi vastaanottokeskusten työntekijät ovat puristuksissa asiakkaiden ja suuren yleisön välissä. Alati muuttuvaa turvapaikkapolitiikkaa joudutaan puolustelemaan molemmille.

Sabanadesan ei sorru samaan syntiin: hän arvostelee Suomen turvapaikkapolitiikkaa avoimesti.

Suurin ongelma hänen mielestään on politiikan lyhytjänteisyys. Kun turvapaikanhakijoita tulee enemmän, perustetaan uusia vastaanottokeskuksia. Kun hakijamäärät vähenevät, keskuksia aletaan heti lakkauttaa. ”Lakkautusten jälkeen, vuonna 2007, keskuksia oli kymmenen. Nyt aikuisille tarkoitettuja vastaanottokeskuksia on 29.”

Sabanadesanin mukaan Suomen turvapaikkapolitiikka muistuttaa tulipalon sammuttamista. ”Siihen suhtaudutaan väliaikaisena ongelmana. Tietenkin turvapaikkajärjestelmä on yksittäisen turvapaikanhakijan näkökulmasta väliaikainen, mutta koko yhteiskunnan näkökulmasta se on pysyvä.”

Niinikään Suomessa ei osata arvioida tulevia turvapaikanhakijamääriä. ”Talvi aina yllättää kesärenkailla ajajan, vaikka hän tietääkin, että talvi aina tulee. Tämä on vähän sama asia”, Sabanadesan naurahtaa.

Kun talvi sitten tulee, kiire on hirmuinen. Sabanadesanin johtamien uusien vastaanottokeskusten oli keväällä aloitettava toimintansa kolmessa viikossa. Pikavauhdilla oli rekrytoitava 50 työntekijää.

”Politiikkaa muutetaan joka toinen vuosi. Muutoksia tehdään sen mukaan, miltä juuri sillä hetkellä tuntuu. Mutta mitä tapahtuu esimerkiksi kolmen vuoden päästä?”

Rasismia vastaanottokeskuksissa

Sabanadesan ei hyväksy ennakkoluuloja turvapaikanhakijoita kohtaan, mutta ei myöskään pidä turvapaikanhakijoita pyhimyksinä – heitä on joka lähtöön. Sabanadesan pystyy puhumaan arkailematta kenties juuri siksi, että hän on itse käynyt järjestelmän läpi.

Nykyiseltä johtajan palliltaan Sabanadesan tuomitsee entisen sisäministerin Kari Rajamäen puheet ”turvapaikkashoppailusta”. Hän kuitenkin myöntää, etteivät kaikki turvapaikkahakemukset ole perusteltuja.

Järjestelmää pitäisikin nopeuttaa, jotta perustelemattomat hakemukset voitaisiin hylätä nopeammin. Tällaiset tapaukset eivät Sabanadesanin mielestä saisi leimata kaikkia turvapaikanhakijoita.

Myös turvapaikanhakijoiden ja valtaväestön yhteenottoihin Sabanadesan suhtautuu maltillisesti. ”Monet asiakkaat valittavat kokemistaan vääryyksistä. Kyseessä voi olla ihan oikea vääryys, mutta kyse voi olla myös omasta kompleksista, kielitaidon puutteesta tai suomalaisen yhteiskunnan väärinymmärtämisestä.”

Turvapaikanhakijoilla on usein myös epärealistisen suuria odotuksia. ”Asiakkaan on helppo ajatella, ettei saanut apua jossain asiassa, koska vaikkapa sairaanhoitaja on rasisti. Itse asiassa saattaa olla, että sairaanhoitaja ei yksinkertaisesti voi auttaa juuri siinä ongelmassa.”

Sabanadesan muistuttaa, että ennakkoluulot elävät vahvasti myös vastaanottokeskuksissa. Joku ei halua samaan huoneeseen muslimin kanssa, toinen karttaa mustaa miestä. ”Vastaanottokeskuksissa on paljon enemmän rasismia kuin niiden ulkopuolella!”

Yltiöoptimisti?

Toisaalta Sabanadesan ymmärtää hyvin turvapaikanhakijoiden turhautumista. ”Tunteet ovat pinnalla, ja jatkuvasti koetaan pettymyksiä. Jatkuvasti saa kuulla sanan ’ei’. Ja jopa sen, ettei haluta ollenkaan tähän maahan.”

Turvapaikkahakemusten käsittely voi kestää vuosia. Ja kun lupa on saatu, pettymys saattaa olla suuri – rahaa ei ole, töitä on vaikea saada, ja voi joutua asumaan yksin pienellä paikkakunnalla. Monelle tulee ikävä vastaanottokeskusta: siellä sentään oli ihmisiä, joille jutella.

Sabanadesan itse ei lannistunut vastaanottokeskuksen turhauttavasta arjesta tai toistuvista kielteisistä turvapaikkapäätöksistä. Suomalaisten ennakkoluuloihinkin hän suhtautuu huumorilla. Aikaisemmin Tampereen kaduilla Sabanadesania pidettiin automaattisesti pakolaisena. ”Nyt ihmiset ajattelevat, että olen Nokian insinööri”, hän naurahtaa.

Tätä nykyä ennakkoluulot ovat suorastaan koomisia. ”Joskus joku korkea-arvoinen viranomainen soittaa minulle, tietäen hyvin kuka olen ja missä asemassa olen. Ja kysyy, osaanko suomea. Give me a break! Tamilinkielelläkö työskentelisin?” Sabanadesan räjähtää nauruun.

Sabanadesanin kanssa puhuessa saa väistämättä kuvan, että mikään ei horjuta häntä. Hän sanoo pystyvänsä sulkemaan häiriötekijät hyvin pois, ja olemaan piittaamatta siitä, mitä muut ajattelevat. Ystävänsä mukaan Sabanadesan on yltiöoptimisti. ”Näen aina mahdollisuuksia, en ongelmia. Olen aina uskonut, että päätän itse omasta elämästäni.”

Julkaistu Kumppani-lehdessä 10/2009.