”Kannattaa ottaa mukaan sokeria, kynttilöitä, oikeaa kahvia, maitojauhetta, teepusseja, suolaa, ehkä pekonia – ei isoja paketteja, mutta siten, että itse pärjäät. Ehdottomasti pullo viskiä, jos juot. Ruokaöljyä on aina hankala saada, mutta se sotkee helposti matkalaukun. Itse vien aina myös vähän juustoa ja voita, ja suolakeksit leivän korvikkeena ovat kuin kultaa myös.”

Zimbabwesta pois muuttaneen ystävän sähköposti mutkittelee ja polveilee kuin maissijauhojonot Hararen kadulla, ja viesti on tämä: ota matkalaukkuun mukaan kaikki, mitä haluat viikossa syödä.

Me 2000-luvun alun Sambian-asukkaat kävimme ostamassa Zimbabwesta juustoja, viiniä ja muita herkkuja, joita Sambian pääkaupungissa Lusakassa oli vähänlaisesti. Nyt arkielämä Hararessa keskittyy kolmeen asiaan: mistä saada ruokaa, rahaa ja polttoainetta. Matkailijalle Hararen arki voi olla unohtumaton kokemus.

Käydessäni Hararessa syksyllä luuhasin tuhansien humalaisten zimbabwelaisten keskellä ulkoilmakonsertissa, poliisien tiesuluilla, kadun vilinässä ja valokuvaamassa tarkkaan vartioidulla sankarihautausmaalla diktaattori Robert Mugaben tyhjää hautaa. Kertaakaan en tuntenut oloani uhatuksi. Ihmiset olivat avuliaita ja ystävällisiä. Moni kerjäsi, mutta se nyt on kehitysmaan arkea.

Ulkoministeriö kehottaa välttämään kaikkea paitsi välttämätöntä matkailua Zimbabween, niin kuin tekevät myös äidit, puolisot ja ministeriöt ympäri länsimaiden. Siksi Hararessa saakin matkailla rauhassa: Näköalapaikoilla ja museoissa ei ole ketään, mutta ne ovat auki. Kahviloissa, ravintoloissa ja baareissa nuokkuu paikallisia nuoria, Zimbabwessa sinnitteleviä ulkomaalaisia ja satunnaisia toimittajia.

Elävää musiikkia löytää melkein joka ilta, elokuvateattereissa pyörii Sex and the City, ja kahviloissa on langattomat nettiyhteydet. Ravintolaillallisen saa kahdellakymmenellä Yhdysvaltain dollarilla.

Mutta niitä dollareita kannattaa kantaa. Päivärahani työmatkalaisena oli 68 euroa, joka käteisinä Yhdysvaltain dollareina riitti kyllä syömiseen ja museoihin. Mutta koska polttoaineesta on pulaa ja se on kallista, liikkuminen maksaa.

Lounaasta taas saa helposti 95 prosenttia alennusta, jos maksaa shekin sijaan käteisenä Zimbabwen dollareilla – niitä kun ei juuri ole. Yhdysvaltain dollareina sama annos maksaa puolet enemmän, mutta silti vain kympin. Kaupankäynti Yhdysvaltain dollareilla tosin on laitonta, mutta sitä tekevät kaikki.

Maija-Liisa Metsolan matkailuyritys Hararessa auttaa järjestelyissä mielellään, ja Metsoloilta turisti saa pikkubussin päiväksi reilulla sadalla taalalla. Kaupan päälle tulee myös kuljettaja, joka tarinoi kummituksista, jokiveden juomisesta, rahajonoista ja puolueista. Zimbabwelaiset ovat sivistynyttä väkeä.

Aivan ensimmäiselle Afrikan-matkalle Harareen ei kannattane lähteä, mutta jos pystyy luontevasti pyytämään taksikuskia kurvaamaan lähimmälle mustan pörssin rahanvaihtajalle tulematta pahasti huijatuksi, Harare tarjoaa sähköisen, mystisen, kiehtovan ja paikoin itkettävän kokemuksen. Miten nämä ihmiset, joilla ei ole tuhatta Yhdysvaltain dollaria taskussa, jaksavat ja ylipäänsä pysyvät hengissä?

Eivätkä kaikki pysykään, sillä ilmeisesti yli puolet zimbabwelaisista tarvitsee pikaisesti ruoka-apua.

Ulkomaille suuntaava saa usein tuliaistoivomuksia. ”Älä unohda tampooneja”, muistutti zimbabwelainen nuori nainen yhdysvaltoihin piipahtamaan lähtevää tuttavaansa.

”Niitä ei ole ollut enää pariin vuoteen.”

Julkaistu Kumppani-lehdessä 1/2009