Kuvia sodasta – ilman sankareita

Sotaelokuvien synti on perinteisesti ollut keskittyminen ”omiin poikiin”. Kriittisissäkin elokuvissa paikallisten asukkaiden kärsimys on lähinnä alleviivannut sotilaiden kurjaa moraalia. Paikallinen asukas on ollut nimenomaan väkivallan uhri, johon on ollut vaikea samaistua.

Uusien Irak-elokuvien sarja ei hehkuta sotilaiden sankaruutta. Sekä Brian De Palman että Charles Fergusonin elokuvat kuvaavat kriittisesti Yhdysvaltojen sota- ja jälleenrakennustoimia Irakissa, mutta pitäytyvät amerikkalaisnäkökulmassa. Eddy Morretin ja Suroosh Alvinin sekä Nick Broomfieldin elokuvat sen sijaan tuovat esille irakilaisten näkökulman – heidän omista lähtökohdistaan. Elokuvat kysyvät: miltä tuntuu olla miehitetty?

Hyökkääjän ääntä pakoon

Yhdysvaltalaisen veteraaniohjaaja Brian De Palman elokuvan nimi Redacted on armeijakieltä ja tarkoittaa sensuroitua. Elokuva perustuu Al-Mahmudiyahin kylässä vuonna 2006 tapahtuneisiin murhiin.

Yhdysvaltain armeija yritti pitkään peitellä tapausta, jossa sotilaat tunkeutuivat irakilaiseen kotiin, tappoivat asukkaat ja raiskasivat 14-vuotiaan tytön. Elokuva pyörii psykopaattisotilaiden ja voimattomien sotilaiden välisen dynamiikan varassa. Irakilaiset ovat joko pelokkaita siviilejä tai näkymättömiä tappajia.

De Palma on koonnut elokuvansa erikoisella tavalla: se koostuu kokonaan internetistä löydetyn videomateriaalin uudelleenkuvatuista versioista. Mukana on valvontakamerakuvaa, sotilaiden amatöörikuvaa, ranskalaista dokkaria ja kuulustelujen pöytäkirjakuvaa. Tuntuu kuin De Palma haluaisi paeta omaa ääntään amerikkalaisena elokuvantekijänä ja vetäytyä kollaasin kokoajan rooliin.

Toinen yhdysvaltalaisen ohjaajan elokuva on Charles Fergusonin dokumentti No End in Sight. Valloituksen muututtua miehitykseksi Yhdysvallat aloitti Irakin jälleenrakennusprojektin, joka on muutamassa vuodessa epäonnistunut dramaattisesti. Fergusonin elokuvassa otetaan selvää, miksi näin kävi, haastattelemalla ihmisiä, jotka olivat tekemässä epäonnisia päätöksiä.

Bagdadin hevimiehet

Onko vapaus sitä, että voi seistä kadulla kaksi tuntia tulematta kidnapatuksi, pitää sellaista t-paitaa kuin haluaa ja kasvattaa pitkän tukan?

Kanadalaisten Eddy Morettin ja Suroosh Alvin musiikkidokkariksi naamioitu poliittinen puheenvuoro Heavy Metal in Baghdad tarkastelee vapautta tavallisen ihmisen näkökulmasta. Elokuva ei käsittele demokratiaa tai uskonnonvapautta, vaan vapautta käydä moikkaamassa kavereita tulematta tapetuksi.

Elokuva kertoo ”Irakin ainoan hevibändin” Acrassicaudan jäsenistä. Heidän unelmansa ovat meillekin tuttuja: he haluavat soittaa heviä ja tulla staroiksi. Heidän ongelmansa tuntuvat konkreettisilta, koska nuoriin hevimiehiin on helppo samaistua.

Elokuvan loppupuolella Syyriaan paenneelle bändin jäsenelle näytetään videokuvaa Bagdadin treenikämpästä, johon on osunut amerikkalainen ohjus. Hän alkaa itkeä.

Koska hahmot ovat tutun oloisia, sodan todellisuus tuntuu konkreettiselta. Bändin jäsenet puhuvat hyvää englantia, ja on häkellyttävää katsoa, kuinka he rauhallisesti erittelevät erilaisia räjähdyksiä äänen perusteella. ”Tuo oli autopommi, ohjus kuulostaa vähän erilaiselta.”

Tavallisia ihmisiä

Heavy Metal in Baghdad toimii erityisen hyvin yhdessä brittiohjaaja Nick Broomfieldin elokuvan Battle for Haditha kanssa. Hevarit ovat epätavallisia irakilaisia, mutta heihin on helppo samaistua. Broomfieldin elokuvassa kuvataan hyvin inhimillisesti tavallisia irakilaisia, joihin on kulttuurierojen takia kuitenkin vaikeampi samaistua. Kokonaiskuva Irak-aiheisista elokuvista syntyy, kun ne katsoo peräkkäin.

Broomfieldin elokuva on fiktionalisoitu versio vuonna 2005 Hadithan kaupungissa tapahtuneesta välikohtauksesta, jossa Yhdysvaltojen armeijan sotilaat tappoivat 24 irakilaista miestä, naista ja lasta jouduttuaan tienvarsipommin uhreiksi.

Elokuvan tekotapa on epätavallinen: näyttelijät ovat irakilaisia pakolaisia ja entisiä Yhdysvaltojen armeijan sotilaita. Elokuva kuvattiin ilman varsinaista käsikirjoitusta, ja näyttelijät improvisoivat suuria osia kohtauksistaan.

Viime vuosina Irakin sodasta on tehty paljon elokuvia, mutta Battle for Haditha ja Heavy Metal in Baghdad ovat ensimmäisiä, jotka auttavat ymmärtämään irakilaisten ongelmia heidän näkökulmastaan. Silloinkin, kun elokuva on kuvattu irakilaisten keskuudessa, kuten James Longleyn Iraq in Fragments (2006), he ovat usein jääneet vieraiksi muukalaisiksi, joiden iloihin ja suruihin on vaikea eläytyä.

Battle for Hadithassa ja Heavy Metal in Baghdadissa irakilaiset ovat ihmisiä, eivät pelkkiä fanaatikkoja, terroristeja tai uhreja.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 9/2008

Näkymättömät rajat

 

SAMULI SIIRALA
teema1.jpgMaryan Guleed

Ostoskeskukset ja rautatieasemat ovat paikkoja, joissa ihmiset tulevat tietoisiksi näkymättömistä rajoistaan. Yhtäkkiä yllättyy, ettei ystäväpiiriin kuulu yhtään katusoittajaa tai miettii, että tuleekohan sitä kuinka usein ohittaneeksi jonkun, joka on joskus tappanut ihmisen tai tapailee amerikkalaista filmitähteä. Miksi sitä ei koskaan tule käytyä tuossakaan kahvilassa vaan aina menee kadun yli toiseen?

Elän maailmassa, jossa kaikki näyttävät tutuilta. Käyn kahviloissa, joissa muut ikäiseni naiset käyvät. Ystävilläni on samat poliittiset mielipiteet ja arvot, he kuuluvat suurin piirtein samaan ikäluokkaan, heillä on sama koulutustaso ja he pitävät samoista asioista kuin minä. En ole tietoisesti rajannut mitään pois, mutta silti löydän itseni elämästä näkymättömien rajojen sisällä, joita reunustavat kulttuuri, politiikka, sosiaa­liset suhteet ja luokka, kieli ja arvot.

Siksi päätän tavata jonkun, jota en ole koskaan tavannut, kulttuurista, josta en tunne ketään. Haluan jutella hänen kanssaan arjen rajoista. Soitan Maryan Guuleedille hermostuneena. Hän pitää minua taatusti omituisena. Mutta hän suostuukin heti.

Ensimmäinen raja: kohtaaminen

Raja tulee vastaan jo, kun mietimme, missä tapaisimme. Ehdotan erästä lempikahvilaani, joka olisi lähellä molempien koteja. Maryan ei tunne sitä. Hän ehdottaa sen sijaan ravintolaa keskustassa. Suostun tyytyväisenä, sillä olen käynyt kyseisessä ravintolassa vain kerran kauan sitten. Hienoa! Yksi raja rikkoutuu.

Edessäni istuu nainen, joka on syntynyt Somaliassa, muuttanut Suomeen 15-vuo­tiaana yksin ja asunut ruotsinkielisellä alueel­la Pohjanmaalla. Minä taas olen asunut koko ikäni Suomessa suomenkielisenä.

”Oli aika shokki tulla Somalian pääkaupungista Mogadishusta Oravaisiin. Oletko käynyt koskaan Oravaisissa? Siellä voi kävellä monta kilometriä ennen kuin metsän keskellä on yksi talo.”

Oravaisissa Maryan asui perhekodissa, josta hän muutti pian Vaasaan opiskelemaan lähihoitajaksi. Hän viihtyi hyvin, mutta kesätöiden puutteessa hän tuli Helsinkiin, ihastui ja jäi. Nykyisin hän opiskelee ruotsiksi liike­taloutta ammattikorkeakoulussa.

Maryan on näytellyt muun muassa tv-sarjassa Poikkeustila sekä Kassandra-projektin näytelmissä. Suuri yleisö muistanee hänet kohusta, joka seurasi Aina jonkun tytär -esitystä. Somalialaisyhteisössä näytelmä herätti ristiriitaisia tunteita, jotka tiivistyivät Maryanin roolihahmoon suomalaispojalle raskaana olevana somalialaistyttönä.

Hymyilevä nuori nainen edessäni on julkisuuteen tottuneesti suhtautuva näyttelijä, joka on juhlinut presidentinlinnan itsenäisyysjuhlissakin. Alkuasetelma on rajojen koettelemisen kannalta loistava.

Toinen raja: kieli / identiteetti

Maryan kysyy, puhunko ruotsia. Vastaan, että periaatteessa kyllä, mutta käytännössä ei juuri tule puhuttua. Maryan ylittää leikiten monenkertaiset kielirajat väliltämme ja puhuu suomea sujuvan vuolaasti.

Kerron, ettei minulla ole juurikaan ystäviä Euroopan ulkopuolelta, vaikka olen aiemmin tehnyt vapaaehtoistöitä maahanmuuttajien parissa. Maryan näyttää huolestuneelta. Hän taitaa ajatella, että olen ennakkoluuloinen. Kiirehdin selittämään, että olisi mukavaa, jos ystäväpiiri olisi moninaisempi.

”Se varmaan riippuu siitä, että ympäristössäsi kaikki ovat suomalaisia. On kuitenkin hyvä, ettet pelkää ulkomaalaisia. Ennen kuin olet kokeillut tutustua ihmisiin erilaisista kulttuureista, et voi tietää, vaikka sieltä löytyisi paras ystäväsi.”

Maryan laskee ystäväpiirinsä koostuvan ainakin kymmenen eri maan kansalaisuuksista. ”Olen tutustunut useimpiin kansain­välisellä luokalla, josta olen ottanut valinnais­aineita. Siellä on ihmisiä Itä-Euroopasta, eri puolilta Afrikkaa, espanjalaisia, Pohjois-Amerikasta…”

Suomalaiset ovat vähemmistössä Maryanin ystävien joukossa. ”Ulkomaalaisten kanssa on helpompi puhua. Heidän kanssaan voi käydä tosi syviä keskusteluja, ei vain säästä ja hiusten väristä. Mutta en halua sanoa, että haluan vain ulkomaisia kavereita. Suomalaisista kavereistani monet ovat vain muuttaneet takaisin Vaasaan perhettä perustamaan.”

Ehkä syvällisempi keskustelu on suomalaisten kanssa vaikeampaa, koska Suomessa pelätään ristiriitoja. Meillä asioista halutaan olla samaa mieltä.

”Kaikki eivät voi olla samaa mieltä aina, se olisi valehtelemista. On parempi, että sanotaan oma mielipide ja sitä kuunnellaan ja voi välillä tulla vähän riitaakin.”

Kohtaan rajani, kun yllätyn, että Maryanilla on enemmän miespuolisia kuin naispuolisia ystäviä. Huomaan olettaneeni, että somalialaisessa kulttuurissa miehet ja naiset eivät voisi olla ystäviä, ettei se olisi sopivaa.

”Somalialaiset voivat olla ystäviä tyttöjen tai poikien kanssa. Tulen kai vain paremmin toimeen poikien kanssa.”

Itselleni uutta on myös se, ettei Maryan moikkaa vieraita somalialaisia Helsingissä. Olen ajatellut, että Helsingissä asuvat afrikkalaistaustaiset suurin piirtein tuntevat kaikki toisensa ja ainakin moikkaavat toisilleen.

”Oravaisissa aina kun joku tulee vastaan, hän hymyilee ja moikkaa. Kun muutin tänne Helsinkiin, sanoin kaikille aluksi hei. Ihmisten mielestä olin ihan hullu! Ei se onnistu, tämä on liian iso paikka.”

Kolmas raja: reviiri

Maryan kulkee kodistaan bussilla keskustaan, jossa hän useimmiten tapaa ystäviään. Hän ei mielellään tule alueelle, jossa minä asun. Minä taas tunnen oloni kotikonnuillani turvalliseksi, vaikkei varmaan pitäisi, sillä kauppani edustalla sekakäyttäjät pyörittävät bisneksiään.

Välillämme on myös raja, jota kumpikaan meistä ei voi ylittää: se, miten eri tavoin ihomme heijastavat valoa ja miten se saa jotkut reagoimaan.

Maryan ei puhu rasismista, mainitsee vain ohimennen ikävät huutelijat.

”Vaasassa asui kolme tai neljä tummaihoista, tunsin heidät kaikki”, Maryan nauraa.

Olen minäkin toki varovainen yksin pimeällä liikkuessani, kun taas Maryan ei ota sitä riskiä:

”Jos olen myöhään illalla keskustassa, otan taksin kotiin.”

Maryan ei myöskään mielellään liiku Itä-Helsingissä.

”Olen kuullut pahaa esimerkiksi Jakomäestä, mutta en ole koskaan käynyt siellä. Ehkä ihmiset puhuvat siitä niin siksi, että siellä asuu paljon ulkomaalaisia.”

Rajapinta: unelmat

Keskustelumme aikana käy ilmi myös, että jaamme monta rajapintaa.

Molemmat rakastamme kenkiä. Luultavasti osaisimme neuvoa toisillemme suunnan Helsingin kenkäkauppojen viitoittamalla tiellä. Molempien kenkien hankintaa tulisi myös rajoittaa.

”Asunnossani on 17 neliötä, joten pian täytyy hankkia isompi asunto kenkien takia, jos en lopeta”, Maryan tuskailee.

Meillä kummallakaan ei vielä ole lapsia, ja haaveilemme matkustamisesta. Maryan haluaisi matkustaa maailman ympäri.

Meitä yhdistää lisäksi kasvissyönti, joskin eri motiiveista.

”En syö sianlihaa sen vuoksi, mitä minulle on lapsena opetettu uskonnosta. On hankalaa aina kysyä erikseen, mitä missäkin liharuoassa on, joten on helpompi syödä kasvisruokaa. Sitä paitsi olen tottunut siihen ja tykkään siitä enemmän.”

Haastattelun jälkeen mietin, ylittyivätkö rajat. Maryan oli paljon tutumpi kuin odotin. Tulimme toisiamme rajoillemme vastaan. Estimmekö samalla toisiamme näkemästä rajan taakse?

Ennemminkin tuntuu siltä, että rajat pysyivät paikoillaan ja me kaksi liikuimme niiden ympärillä. Emme voi siirtää tai poistaa rajoja, mutta voimme liikkua niiden yli, ali ja läpi. Toisaalta yhdessä keskustelussa ei vielä päästä kaivamaan esiin kaikkein syvimpiä rajoja.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 9/2008

 

Halpaa seksiä ja pihejä turisteja

Malkit Singh, 30

Jatko-opiskelija, Yamuna Nagar, Intia

”Useimmat intialaiset voivat kuvitella nepalilaisia tasan kahdessa ammatissa. Ensimmäisenä mieleen tulee vartija, sitten palvelija. Nepalilaiset yövartijat vahtivat rikkaiden intialaisten koteja, joissa maanmiehet ja -naiset laittavat ruokaa, huolehtivat lapsista ja siivoavat. Intiassa nepalilaisilla on kovien työntekijöiden maine: he työskentelevät loputtomiin kaikissa olosuhteissa.

Nepalilainen nainen tarkoittaa intialaiselle miehelle hyvää ja halpaa seksiä. Punjabin osavaltiossa nepalilaisia naisia myydään vaimoiksi ja seksityöntekijöiksi. Siellä sanotaan, että ’ei tarvitse huolestua, jos poikasi ei saa vaimoa Punjabista – viidellä sadalla rupialla hän saa kauniin nepalilaisen vaimon’.”

Shiva K. Dhungana, 42

Tutkija, Katmandu, Nepal

”Intialaiset ovat melkein aina innostuneita puuttumaan Nepalin asioihin. Intia on ollut läsnä Nepalin politiikassa jo vuosikausia. Isovelikansalle on keksitty haukkumanimiä, jotka ovat ahkerassa käytössä.

Nepalilaiset lähtevät usein hanttihommiin Intiaan. Heidän vastoinkäymisistään ja kohtelustaan erityisesti Biharin ja Uttar Pradeshin osavaltioissa on tullut yleinen puheenaihe. Erityisesti puhutaan huijauksista ja siitä, että paikallinen poliisi ahdistelee nepalilaisia. Intialaiset saattavat saada Nepalissa tylyn ja jopa loukkaavan kohtelun. Nepalilaisten mielestä intialaiset turistit juoksevat halpojen huvien perässä ja tinkivät joka rupiasta.”

Julkaistu Kumppani-lehdessä 9/2008

Muut Kumppani-lehden linkit

 

Queer Jihad!

Helsingin pride-kulkueessa marssi tänä vuonna outo joukko. He olivat naamioituneet mustapinkein huivein ja kantoivat banderolleja, joiden iskulauseet ”queer jihad”, ”trans-gressio”, ”lesbian riot” ja ”antihomofobia” viestivät radikaalia seksuaalipolitiikkaa.

Kyseessä oli Pink black block -seksuaalianarkistien ryhmä, jonka tämänvuotisen manifestin teema oli viha. Miksi mustapinkkiläiset näkivät vihan produktiivisena voimana? Mistä viha syntyy ja mitä sillä voi tehdä?

Viha ei ole kevyt tunne. Se ei nöyrry, ei kumarra eikä tottele. Vihahuuto räjäyttää alistuneen hiljaisuuden. Kul­kueessa huudettu viha syntyi näkymättömäksi tekemisestä. Monien elämät jäävät tässä kulttuurissa ja yhteiskunnassa näkymättömiksi. Jos ne tulevat näkyviksi, ne taivutetaan pian yhdenmukaisiksi. Lopulta normaalin rajat asettaa väkivallan laki, joka ulottuu kaikkialle – niin puheeseen (vihapuhe!) kuin ruumiisiin (väkivalta!).

Viha on otettava haltuun ja kohdistettava oikein. On noustava ylös ja huudettava: Teet minut näkymättömäksi kertomuksinesi heteroseksuaalisuuden etuoikeutetuista seremonioista! Vihaan jokaista tilannetta, jossa työpaikat ja asunnot ja pankkilainat saat sinä, joka näytät heteromieheltä!

Minä vihaan normaaliutta. Se on väkivaltainen järjestys, jonka yhteen näytökseen törmäsin Keniassa, maassa, jossa homoseksuaaliset teot ovat kriminalisoituja.

Nairobissa järjestettiin toissa vuonna Maailman sosiaalifoorumi, jonka yhteydessä muutama henkilö ilmoitti julkisesti ei-heteroseksuaalisista mieltymyksistään. He asettautuivat seisomaan keskelle puistoa banderolleineen. Ihmisjoukossa heidän ympärilleen muodostui tyhjä aukko. Kukaan ei halunnut lähestyä tätä joukkoa. He olivat vaarallisia, sillä he vaaransivat heteroseksuaalisen normaaliuden, johon kaupunki oli tottunut.

Puistossa seisseet henkilöt pakenivat maasta turvalli­suussyistä. Mutta minne tässä maailmassa voi paeta? Homoseksuaaliset teot on kriminalisoitu 85 valtiossa, monessa kuolemantuomiolla. Vaihtoehdot ovat: normaali tai näkymätön. Queer-jihadistien fantasmaattinen paratiisi, johon pääsee palkintona seksuaalipoliittisesta terrorisoimisesta, on itse raivattava olemassa olevaksi.

Helsingissä mustapinkit polttivat hätäsoihtuja värjäten kul­kueen punaiseksi. Minulle soihdut ovat tulta, joka polttaa ja tuhoaa, mutta myös suojelee ja lämmittää. Tuli roihusi lainsuojattomille, jotka eivät koskaan astu heteroseksuaalisuuden lainkuuliaiselle tielle.

Akuliina Saarikoski on oikeustieteen opiskelija ja suoran toiminnan aktivisti.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 9/2008

Turva-aita jakaa palestiinalaiskylän kahtia

SANNA NEGUS
teema3.jpgAbu Rahme on protestoinut raja-aitaa vastaan jo neljä vuotta.

Kukkulan laelta aukeaa näkymä karunkauniiseen oliivipuiden täplittämään laaksoon. Rinnettä alas kiemurtelee metallinen, piikkilangalla vahvistettu aita, jonka molemmilla puolilla kulkee hiekkapolku. Länsipuolella vartioivat nuoret israelilaissotilaat, itäpuolella on hiljaista. Ilmassa leijuu pistävä vessan haju.

Muutama päivä sitten Israelin sotilaat tykittivät puhdistamatonta viemärivettä itäpuolelle kokoontuneiden mielenosoittajien päälle. Joka perjantai jo kolmen ja puolen vuoden ajan joukko Bil’inin kylän palestiinalaisia, israelilaisia ja kansainvälisiä rauhanaktiiveja on kokoontunut vastustamaan rauhanomaisesti Israelin ja Länsirannan erottavan muurin olemassaoloa.

”Pesin itseni ainakin viisi kertaa!” Abdallah Abu Rahme, yksi Bil’inin kylän aktiiveista kertoo. Jätevesi on uusi ase, mutta Abu Rahme muistelee Israelin armeijan kokeilleen kaikenlaisia keinoja vastarinnan musertamiseksi.

”He ovat käyttäneet kyynelkaasua, erilaisia kumiluoteja, pieniä kosketuksesta räjähtäviä papupusseja, konetta joka saa aikaan niin kovan äänen että siitä tulee huono olo.”

Arabian kielen ja historian opettaja Rahmessa heräsi aktivisti, kun Israel ilmoitti rakentavansa turvaesteen, aidan, kylän maiden läpi vuonna 2004. Hän oli mukana perustamassa Bil’inin kansankomiteaa, joka vastusti ensin aidan rakentamista, sitten sen reittiä. Kylän maista jäi aidan toiselle puolelle 57 prosenttia. Päästäkseen omalle maalleen maanomistajalla pitää olla Israelin hyväksymä todistus maanomistuksesta. Usein matka aidan läpi kulkeville porteille on pitkä ja vaikeakulkuinen, ja monet ovat sen vuoksi lopettaneet viljelyn kokonaan.

Kansalaisjärjestöt uskovat, että 1 800 asukkaan Bil’inissä palestiinalaisten maa haluttiin ”takavarikoida” israelilaisten siirtokuntien laajentamista ajatellen, ei Israelin väittämien turvallisuussyiden takia. Israel aloitti Länsirannan sisäänsä sulkevan turvaesteen rakentamisen vuonna 2002. Suurin osa siitä on keskimäärin 60 metriä leveää metalliaitaa, mutta paikoin se kiemurtelee kahdeksan metriä korkeana muurina. Monin paikoin muuri kulkee yksityismailla palestiinalaisten alueella, siis ei niin sanotulla vihreällä linjalla eli vuoden 1967 rajalla.

Vuonna 2004 Haagin kansainvälinen tuomioistuin antoi ei-sitovan määräyksen, jonka mukaan muurin rakentaminen palestiinalaispuolella oli kansainvälisen lain vastaista. Israel ei hyväksynyt päätöstä.

”Meillä oli kaksi tietä yrittää vaikuttaa tilanteeseen: mielenosoitukset ja raastupa”, Abu Rahme kertoo. Hän kiittelee erityisesti kansainvälisiä aktivisteja. ”Heillä oli usein videokamerat mukana, ja sen ansiosta sotilaat eivät käyttäneet enää niin paljon väkivaltaa.”

Konkreettisia, vaikkakin riittämättömiä tuloksia toi kuitenkin lakitie. Viime syyskuussa Israelin korkein oikeus määräsi, että aidan reitti täytyy suunnitella uudestaan. Kyläläiset juhlivat, mutta sovittuja muutoksia ei vain kuulunut. Komitea jatkoi oikeustoimia.

Tämän vuoden elokuun alussa Israelin korkein oikeus periaatteessa toisti viimevuotisen päätöksensä. Oikeuden mukaan Israelin valtion tulee esittää uusi reittiehdotus, ja molemmilla osapuolilla on sen jälkeen kolme viikkoa aikaa vastata ehdotukseen. Nykyisen suunnitelman mukaan maata saadaan takaisin vain 26 hehtaaria, kun kylä menetti kaiken kaikkiaan 200. Uusi reitti kulkisi oliivilehtojen halki, eli kylä menettäisi entistä enemmän maata.

Vaikka Abu Rahme sanoo protestoinnin vievän aikaa perheeltä, hän vannoo jatkavansa taistelua kunnes tavoite on saavutettu.

”Emme lopeta ennen kuin aita on murrettu.”

Julkaistu Kumppani-lehdessä 9/2008

Uiguurien tukahduttaminen purkautuu väkivaltana

Uiguurit, yksi kiinan suurimmista vähemmistöistä, nousivat uutis­otsikoihin elokuussa. Xinjiangin maakunnan pommiräjähdyksissä ja niitä seuranneissa tulitaisteluissa kuoli ainakin 26 ihmistä. Yksi räjähteiden asettajista oli 15-vuotias tyttö, joka loukkaantui itsekin.

Kuukautta aiemmin kiinalais­poliisit olivat ampuneet viisi uiguuri­militanteiksi epäiltyä Urumqissa, alueen nopeasti kiinalaistuvassa pääkaupungissa. Ihmisoikeusjärjestöt ovat syyttäneet Kiinaa islaminuskoisten uiguurien uskonnollisesta ja kulttuurisesta tukahduttamisesta.

”Olen optimisti. Uskon, että asiat ovat kehittymässä parempaan suun­taan. Kiinalaiset ovat kehittäneet voimakkaasti Xinjiangin infrastruktuuria”, kiittelee kolmekymppinen uiguurimies Mehmet Tirik Urumqista puhelimitse.

Vastauksessa puhuu kiinalainen kontrollikoneisto. Yleisen käsityksen mukaan puheluja salakuunnellaan, eikä internetin tietoturva ole senkään veroinen. Lisäksi paikallisen ja kansainvälisen median toimintaa rajoitetaan voimakkaasti.
 

Pian vähemmistönä omalla maallaan

Uiguurien keskuudessa, etenkin vanhassa pääkaupungissa Kashgharissa, puheenparsi on toinen. Kiinalaisten toimet tuomitaan ankarasti, eikä katkeruutta salailla. Tilanne luo maaperää uskonnolliselle fundamentalismille.

Itä-Aasian kielten ja kulttuurien professori Juha Janhunen Helsingin yliopistosta ymmärtää uiguurien tyytymättömyyden. Hän puhuu suoranaisesta kolonisoinnista.

”Valtaväestön, han-kiinalaisten, johtama maahanmuutto on kiihtynyt. Xinjiangin kiinalaistaminen aiotaan toteuttaa niin nopeasti, että alkuperäisväestö ei ehdi reagoida”, hän arvioi.

Janhusen mukaan uiguurit ovat pian vähemmistö omalla maallaan.

”Kiinan vuoden 1911 vallankumouksesta alkaen heidän osuutensa on laskenut lähes sadasta prosentista noin viiteenkymmeneen. Pelkään, että kymmenen vuoden kuluttua uiguureja on enää neljännes väestöstä.”
 

Tuloeroissa muhii lisäongelmia

Janhusella on selkeä näkemys siitä, miten jännitettä saataisiin lievennettyä.

”Jos Kiina olisi viisas, se panostaisi uiguurien elintasoon ja koulutukseen Xinjiangissa. Mitä suurempi tuloero väestöryhmien välillä, sitä isompia ongelmia luvassa.”

Toinen Kiinan merkittävä vähemmistö eli tiibetiläiset on saanut huomattavasti enemmän kansainvälistä huomiota.

”Jos Tiibetissä saavutetaan neuvottelutulos, siitä voi olla etua myös uiguureille”, Janhunen uskoo.

Xinjiangissa elää noin kymmenen miljoonaa uiguuria, ulkomailla yli puoli miljoonaa lisää. Uiguurit ovat rodullisesti läheistä sukua Keski-Aasian kansoille, kuten uzbekeille ja kirgiiseille.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 9/2008

Maailmanhistoriaa vai marenkireseptejä?

Joillakin on tapana sukeltaa mökkilaituriltaan suurten kysymysten pariin.

”Onko kaiken takana älykäs suunnittelija?”

”Miksi kaikkeus päätti laajeta yhtäkkiä 10-32 sekunnissa 1020-kertaiseksi?”

Toiset karttavat visusti ponttoonien päällä suoritettavaa gravitaatiovuorovaikutuksen olemuksen pohdintaa ja pitävät sisustuslehtiäkin liian työläänä lomalukemistona.

Omassa kotitaloudessani vallitsee julkilausumaton konsensus siitä, että kesällä tekstin tulee olla soljuvaa ja sopivalla tavalla valistavaa. Puolison mielestä minulla on kuitenkin kummallinen taipumus kiinnostua masentavista ja surullisista asioista. Mielestäni keskityn olennaiseen pakatessani rinkkaan aivopesua käsittelevän teoksen ja hypistellessäni kirjakaupassa sillä silmällä kannibalismin kulttuurihistoriaa. Vaimo puolestaan otti matkaansa molempien mielestä erinomaisen valinnan: Verkottunut ihmiskunta: yleiskatsaus maailmanhistoriaan.

Heinäkuun puolivälissä Moinsalmen kylän Kapa-Jaakkolassa sijaitsevassa mökissä vaimo selasi teostaan ja ilmaisi turhautuneena, että jokaiselle sivulle oli tungettu liikaa asiaa. Vastasin, että maailmanhistorian yleiskatsauksessa on yksinkertaisesti mahdotonta vertailla marenkireseptejä. Vaimon mielestä marenkireseptit kertovat ihmisestä jotain paljon merkittävämpää kuin varhaisen globaalin verkon äkillinen paisuminen navigointitekniikoiden kehityksen ansiosta, saatika aivopesu.

Toisille olennainen on luonteeltaan makeaa, toisille kirpeää ja hapanta. Maku on kieltämättä osuva metafora puhuttaessa ihmisten mieltymyksistä ja ylipäänsä suhteesta kaikkeen oleelliseen.

***

Lomien päätyttyä esitin musiikkipiireistä tutulle kaverilleni kysymyksen ihanteellisesta kesänviettotavasta. Hän vastasi hetkeäkään epäröimättä:

”Kesä on parasta aikaa kokata kuolemaa uhmaavia kohokkaita!”

Vastaus lienee astetta ymmärrettävämpi, kun lisätään, että sama partasuu ilmoittaa levynsä kannessa: ”Maksaa korillisen perattuja kantarelleja tai reippaankokoisen siian.”

Kuinka lomalueskelulle kävi? Kuten niin monena vuonna aikaisemminkin, tulin pakanneeksi mukaan myös toisen kulttuurihistoriallisen merkkisaavutuksen: mandoliinin.

Istuin halkopölkyn nokassa ja pimputin toisille hiuksianostattavan karvasta ja toisille elämänmakuista pelimannimusiikkia. Vaimo jätti maailmanhistorian kesken ja uppoutui teokseen, jonka kannessa oli söpö mäyräkoiran kuva ja sisällä suolaisenmakeaa kuvausta naisena olemisesta. Sitten söimme puoliksi pellillisen toscapiirakkaa.


Marko Juntunen on antropologi ja islamin tutkija Helsingin yliopistossa.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 9/2008

Apulainen ja perheenjäsen

JOHANNA LATVALA
apulainen.jpgKotiapulaiset ovat Omusulan perheessä kuin perheenjäseniä.

”Meillä on samat oikeudet kuin muillakin perheenjäsenillä, mutta myös samat velvollisuudet”, Gladys kertoo.

Hän on kotiapulainen kenialaisessa Omusulan perheessä.

Perheen vanhemmat Grace ja Paul työskentelevät kodin ulkopuolella vastuullisissa tehtävissä, ja perheessä on kolme kouluikäistä lasta. Omien lasten lisäksi heidän luonaan asuu kaksi nuorta naista, Gladys ja Jane, jotka ovat kotoisin samasta kylästä kuin perheen äiti.

Gladys ja Jane ovat myönteinen poikkeus – kotiapulaisten huono kohtelu on nimittäin yleistä kaikkialla maailmassa. Ihmisoikeusjärjestö Human Rights Watchin mukaan kotiapulaisen aseman voi pahimmillaan rinnastaa orjuuteen.

Kotiapulaisuutta tutkineiden Barbara Ehrenreichin ja Arlie Russell Hochschildin mukaan instituutioon kuuluu olennaisesti esimerkiksi yhteiskuntaluokkaan ja sukupuoleen kytkeytyvää vallankäyttöä.

Parhaimmillaan kotiapulainen voi kuitenkin olla kuin perheenjäsen.

Apulaisesta ammattilaiseksi

Gladys tuli perheeseen kotiapulaiseksi ollessaan 16-vuotias. Työskenneltyään muutaman vuoden hän halusi hankkia itselleen ammatin. Grace ja Paul maksoivat Gladysille hänen toivomansa ompelijan koulutuksen. Gladys kuitenkin jäi asumaan perheeseen – ja osallistuu nyt Omusulan perheen elättämiseen tekemällä tilauk­sesta vaatteita.

Gladysin aloitettua opiskelun nuorempi sisko Jane tuli hänen tilalleen. Omusulan pariskunta on luvannut maksaa hänellekin ammattikoulutuksen, kunhan sopiva ala löytyy.

Gladys ja Jane eivät ole saaneet varsinaista palkkaa siitä, että he ovat pääsääntöisesti huolehtineet kotitöistä, mutta he ovat saaneet asunnon, ylläpidon ja koulutuksen.

”Olen ainoa, joka on päivät kotona, joten on selvää, että teen kotitöitä. Sen lisäksi vastaan puhelimeen ja otan vieraita vastaan. Perheen kautta olen tutustunut sellaisiin ihmisiin, joita en olisi ikinä tavannut kotikylässäni ja oppinut valtavasti uusia asioita”, Jane kertoo.

Taskurahaa kotiapulaisille annetaan siinä missä perheen tyttärillekin, silloin kun he sitä tarvitsevat.

Osa perhettä

Myös perheen tyttäret, kuten heidän äitinsäkin, siivoavat ja tekevät ruokaa, eivätkä oleta Gladysin tai Janen tekevän kaikkea. Gladys ja Jane nukkuvat samassa huoneessa perheen tyttärien kanssa, syövät muun perheen kanssa ja pukeutuvat samalla tavalla.

Paulin mukaan tytöt ovatkin osa perhettä.

”Otimme heistä vastuun kutsuessamme heidät asumaan luoksemme, emmekä aio hylätä heitä niin kauan kun he haluavat asua kanssamme.”

Myös Gladys ja Jane tuntevat kuuluvansa Omusulan perheeseen.

”En esimerkiksi voisi kuvitellakaan yöpyväni poikaystäväni luona, koska tiedän, etteivät Grace ja Paul hyväksyisi sitä ennen kuin olemme naimisissa”, Gladys sanoo.

Tytöt ovat kotoisin köyhästä perheestä, joka oli läheinen Grace Omusulalle jo lapsena. Hänen hyvin toimeentuleva perheensä on ollut kotikylässään merkittävä vastuunkantaja.

”Vanhempani ovat tukeneet myös Gladysin ja Janen äitiä vuosien varrella, ja kun minulle tuli mahdolliseksi auttaa perhettä, pidin sitä itsestäänselvyytenä.”

Grace ja Paul lähettävät silloin tällöin rahaa myös tyttöjen yksinhuoltajaäidille, joka myy kuivattuja kaloja suurella torilla Länsi-Keniassa. Hän on kiitollinen Omusulan perheelle, joka huolehtii hänen tyttäristään.

”Elätän hädin tuskin itseni. Minulla ei olisi ollut mitään mahdollisuutta kouluttaa lapsiani, mutta nyt heillä on tulevaisuus. Heillä on jo nyt parempi elämä kuin itselläni on koskaan ollut”, hän kertoo.

Gladys ja Jane haluavat asua perheessä siihen asti, kunnes menevät naimisiin. Gladysille asia alkaa olla ajankohtainen, mutta hän pohtii, haluaako jättää perheen.

”Täällä on turvallista. En haluaisi lähteä minnekään. Vaikka muuttaisinkin pois, tulen aina pitämään heitä perhee­näni.”

Kotityöläisiä kohdellaan kaltoin

Kotiapulaisia käytetään hyväksi monissa maissa, selviää ihmisoikeusjärjestö Human Rights Watchin vuonna 2006 julkaistusta raportista. Järjestön mukaan kotiapulaiset joutuvat usein fyysisen ja seksuaalisen väkivallan uhreiksi. Heidät myös monesti pakotetaan työskentelemään pitkään ilman lomapäiviä, eikä palkkoja välttämättä makseta. Human Rights Watch rinnastaa pahimmat tapaukset orjuuteen.

Raportin mukaan kotiapulaiset eivät useimmissa maissa kuulu työlainsäädännön piiriin. Siksi työnantajia ei rangaista laiminlyönneistä tai väärinkäytöksistä. Kotitalouksissa työskentelevien työoloja on vaikea valvoa, sillä laki rajoittaa viranomaisten pääsyä koteihin monissa maissa.

Hong Kong on myönteinen poikkeus. Siellä kotiapulaisilla on oikeus viikoittaiseen lepopäivään ja minimipalkkaan.

Juha Rudanko

Julkaistu Kumppani-lehdessä 9/2008

Kuukauden kirja: Mystisyyden ylistys

Pieni Joana-tyttö katselee kanoja, jotka eivät tiedä kuolevansa jonain päivänä. Pieni Joana-tyttö nojaa päätään kylmään ikkunaan ja katsoo ulos, kanoja ja elämää. Hän kirjoittaa runon:

”Näin pienen pilven / kastemato parka / luulen että se ei nähnyt”.

Joana kasvaa nuoreksi naiseksi, päätyy neljän seinän sisään, onnettomaan avioliittoon, kohtaamattomuuden ja turhautumisen kehään. Vaikka elämä on kovin pysähtynyttä, hänessä asuu kaipuu kirkkaampaan. Eikä tuo kaipuu jätä rauhaan.

Brasilialaisen kirjailija Clarice Lispectorin (1925-1977) vihdoin suomennettu Lähellä villiä sydäntä on upeaa luettavaa. Kun alkuperäisteos ilmestyi vuonna 1943, Lispector oli vasta 23-vuotias. Kirja oli menestys. Folha de São Paulo -sanomalehden kriitikko ylisti Lispectorin esikoista arvioimalla, että ”ensimmäisen kerran brasilialainen kirjailija tunkeutuu psykologisesti monimuotoisen modernin sielun syvyyksiin”.

Ukrainassa juutalaiseen perheeseen syntynyt Lispector kuvaakin ihmisyyden – ennen kaikkea naiseuden – ydintä ja mielenmaisemaa osuvasti. Avaten, muttei liikaa paljastaen.

Lähellä villiä sydäntä antaa ihmiselle oikeuden olla mystinen. Kirja tarjoaa myös lukijalleen vapautta, mahdollisuuden pysähtyä ihmettelemään itseään. Ymmärtää ei tarvitse. Lähellä villiä sydäntä kyseenalaistaa totunnaiset sukupuoliroolit ja sukupuolen yleensäkin. Lispector onkin länsimaisten feminististen kirjallisuudentutkijoiden lemmikki, eikä ihme.

”Ennen muuta selvisi, mikä oli tuo jatkuva liike hänen olemuksensa pohjalla – tuo joka nyt voimistui ja muuttui tärinäksi. Tuo liike, jonka jokin elävä asia aiheutti yrittäessään päästä vedestä ja saada henkeä.”

Naisen kasvutarina on pintatasolla yksinkertainen. Siinä yllättävänkin keskeisessä roolissa ovat miehet: Joanan isä, opettaja, aviomies Otávio ja kaitakasvoinen vieras mies. Joanan aktiivinen ja omaan intuitioon luottava tietoisuus piirtää kuitenkin jatkuvaa rajaa itsen ja toisten välillä. Hän ymmärtää jotain syvempää, eikä se ole helppoa ajassa, jossa nainen on yhtä kun vaimo. Jossa toivotaan, että turhautumisesta kasvaa vakio.

Romaanin arkiset kehykset mahdollistavat tuokiokuvien syvyyden ja ihmetyksen. Lispector ammentaa romaanihenkilöiden mielen kuvia merestä ja luonnosta, hiljaisuudesta ja musiikiksi yltyvästä todellisuudesta. Sekä tietysti Joanan sydämestä, joka liekehtii.

Tärkeimmäksi Lähellä villiä sydäntä -teoksessa nousee kieli. Lispectorin lyyrinen kieli juoksee kuin mieli. Se ei noudata minkäänlaisia sääntöjä, se virtaa kuin puro, laajenee, tiivistyy, pulppuaa taas. Sitä koet­taa tavoittaa – eikä sittenkään halua, ei aivan.

Kirjailija onkin sanonut, että kieli alkaa hänelle siitä, mihin sanat päättyvät, sanojen välistä, sieltä missä oleminen alkaa. Hän etsii kielellä sitä, mitä ei voida sanoa.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 9/2008

Kuubalainen naisliike murroksessa

 

HELI KUMPULA
kuuba.jpgVanhusten liikuntaryhmä kokoontuu kolme kertaa viikossa jumppaamaan FMC:n toimintakeskukseen Havannassa.

 

Neljä miljoona henkilöjäsentä olisi valtava menestys mille tahansa järjestölle. Federacion de las mujeres cubanasin (FMC) kansainvälisistä suhteista vastaava Carolina Amador selittää, että moni liittyy järjestön jäseneksi perhesiteiden tai tuttujen innoittamana.

”Äidit ja muut läheiset ovat olleet jäseniä, ja toiminta on tullut tutuksi sitä kautta. Jäsenillä on myös monia etuja, he voivat muun muassa osallistua ilmaiseksi erilaisille kursseille.”

Havannan artesaanimarkkinoilla koruja kauppaava Alberto, 31, tietää suurelle jäsenmäärälle toisenkin selityksen.

”Kuubassa melkein kaikki työssäkäyvät kuuluvat johonkin puolipoliittiseen vallankumousta tukevaan järjestöön. Liittoihin kuulumattomuutta katsotaan oudoksuen ja se tulkitaan helposti vastavallankumoukselliseksi kannanotoksi. Monet liittyvät järjestöihin välttääkseen turhat kysymykset”, hän selittää.

Kaikkia naisia, etenkään nuoria, FMC:n toiminta ei puhuttele.

”Tiedän kyllä mitä FMC tekee, mutta en ole kiinnostunut järjestön toiminnasta enkä ole jäsen”, Alicia, 23, sanoo.

Kieliä opiskeleva Alicia tähtää lentoemännäksi. Vapaa-ajallaan hän käy musiikkiesityksissä.

”Niitä FMC järjestää harvoin”, Alicia toteaa.

Moni kuubalainen nainen on haamujäsenenä järjestössä, niin myös Silvia.

”Nuorille naisille järjestöllä ei ole paljon tarjottavaa. Suurin osa vapaa-ajastani kuluu teatteriryhmän kanssa”, kolmekymppinen näyttelijä kertoo.

Järjestö aktivoi vanhuksia

FMC:n toimintaan voivat periaatteessa osallistua myös miehet ja lapset. Esimerkiksi Havannassa järjestöllä on useita toimintakeskuksia.

Keskiviikkoaamuna yhden tällaisen keskuksen urheilukentällä voimistelee ohjaajan johtamana ryhmä vanhuksia.

”Tulen tänne joka päivä muutamalle kierrokselle myös silloin, kun ei ole ohjattua tuntia”, kainalosauvoihinsa nojaava José, 79, kertoo.

Yleensä vanhuksia on viitisentoista, mutta tänään vain muutama.

”Kato johtunee kylmyydestä”, 82-vuotias Olga arvelee lämpötilan hipoessa suomalaisia hellelukemia.

Liitto järjestää myös luentoja, työpajoja, vierailuja kulttuurikohteisiin ja matkoja kaupungin ulkopuolelle.

”Yhdessä on mukavaa harrastaa, kun näkee ihmisiä ja voi seurustella heidän kanssaan”, Olga summaa.

Erityiskauden myönteinen sivutuote

Carolina Amadorin mukaan sukupuolten tasa-arvon edistämisessä riittää tekemistä. Kuubalaisen naisen suurin ongelma on kulttuurissa vallitsevat stereotypiat ja asenteet.

”Tasa-arvon eteen on tehty töitä vuosikymmeniä, mutta naisille jää edelleen päävastuu kotitöistä ja lastenhoidosta. Eikä naisten eteneminen uralla suju yhtä jouhevasti kuin miesten. Luutuneita asenteita tuotetaan yhä uudelleen perheissä ja muilla yhteiskunnan areenoilla.”

Joskus asiat voivat edetä harppauksin, osana suurempaa muutosta. Kuubassa Neuvostoliiton hajoamiseen liittyy merkittävä siirtymä. 1990-lukua kutsutaan erityiskaudeksi, Período Especial.

Silloin monet naiset menivät töihin, sillä perheet tarvitsivat molempien vanhempien tulot. Samalla naisten asema parani. Osa miehistä lähti pois valtion työpaikoilta ansaitakseen elantonsa yksityisellä sektorilla, ja naiset tulivat tilalle. Período Especialin päätyttyä naiset olivatkin jo vallanneet merkittäviä asemia työelämässä.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 9/2008

Tilaa Maailman Kuvalehti