DIHA
Kurdien vuoristokylät ovat omavaraisia. Kuva on Kaakkois-Turkista, Catakin kylästä vuodelta 2006.
2008: Kurdit pakenevat jälleen kerran
Usean vuoden rauhallisen kauden jälkeen kurdit pakenevat jälleen Kaakkois-Turkin suurkaupunkeihin.
“Taistelujen lisääntyminen armeijan ja Kurdistanin työväenpuolueen PKK:n välillä pakottaa ihmisiä muuttamaan kaupunkeihin niistäkin kylistä, jotka viime vuosikymmenellä säästyivät tuholta”, Idris Canbay Göc Der -järjestöstä kertoo.
Järjestön jäsenet ovat maan sisäisiä pakolaisia, mutta tätä käsitettä ei saa käyttää.
“Kurdeja muuttaa kurdialueen kaupunkeihin myös Länsi-Turkin suurkaupungeista, kuten Istanbulista. He kokevat olonsa turvattomaksi turkkilaisen äärinationalismin keskellä”, hän jatkaa.
Monien kurdien mielestä Turkin valtio lietsoo kansalliskiihkoa ja yrittää näin pakottaa kurdit muuttamaan lännestä takaisin itään.
Idris Canbay pelkää tilanteen kärjistymistä, sillä nationalismi lisääntyy nyt myös kurdien keskuudessa. Poliittisista ongelmista huolimatta tavallisten turkkilaisten ja kurdien välit ovat tähän asti olleet hyvät, mutta tilanne on muuttunut. Turkissa ajatellaan yleisesti, että etninen vastakkainasettelu voi johtaa maan kahtiajakoon.
Istanbulin lähellä sijaitsevan Sakaryan kaupungin tapahtumat huhtikuun lopussa olivat pelottava esimerkki. Joukko kansallismielisiä turkkilaisia saartoi rakennuksen, johon kaksi tuhatta kurdipuolue DTP:n kannattajaa oli kokoontunut. Kurdit eivät päässeet ulos, vaan joutuivat odottamaan kahdeksan tuntia paahtavassa kuumuudessa.
Paikalla ollut kurdipuolueen kansanedustaja Ibrahim Bilici soitti kaupungin poliisipäällikölle, mutta poliisit eivät reagoineet. Iäkäs kurdimies kuoli sydänkohtaukseen, sillä ambulanssit eivät päässeet paikalle.
Tiedotusvälineissä kurdit saartaneita nationalisteja ei arvosteltu. Hyökkäystä pidettiin ymmärrettävänä, koska Sakaryasta kotoisin ollut sotilas oli kuollut keväällä taistelussa kurdialueella.
Tänä kesänä Turkki on pommittanut myös Pohjois-Irakin kurdikyliä ja satoja ihmisiä on muuttanut kodeistaan leireihin, joissa he asuvat teltoissa.
Tukholmassa toukokuussa järjestetyssä suuressa Irak-kokouksessa suunniteltiin maan jälleenrakentamista, mutta Turkin pommituksista vaiettiin.
1920-luku: Kapina yhtenäistämispolitiikkaa vastaan
Turkissa on yksi kansa, yksi kieli ja yksi kulttuuri: turkkilaisuus. Näin todetaan Turkin valtion perustamisasiakirjassa eli Lausannen rauhansopimuksessa, joka allekirjoitettiin vuonna 1923.
Turkin tasavalta syntyi ottomaanien imperiumin raunioille 1920-luvulla. Samalla alkunsa sai Irak – ensin Iso-Britannian siirtomaana ja sittemmin itsenäisenä valtiona.
Turkin nuori tasavalta aloitti heti väkivaltaisen politiikan, jolla pyrittiin saamaan todellisuus vastaamaan sopimuksen periaatteita, eli tekemään kurdeista turkkilaisia. Vain puolet maan asukkaista on kuitenkin etnisesti turkkilaisia.
Myös Irakissa arabit ja kurdit pakotettiin samaan valtioon. Britannian silloinen ulkoministeri Winston Churchill piti päätöstä myöhemmin suurimpana virheenään.
Kurdit nousivat kapinaan sekä Irakissa että Turkissa, eikä kumpikaan maa pystynyt vakiinnuttamaan hallintoaan kurdialueilla. Kurdiklaanit asuivat eristäytyneinä vuoristossa, eivätkä tienneet toisten klaanien kamppailevan samojen tavoitteiden puolesta vuorten takana.
Arkipäivä kuitenkin jatkui kurdikylissä vuosisatoja vanhojen perinteiden mukaisena. Niihin kuuluivat esimerkiksi klaaniuskollisuus, monimutkaiset kohteliaisuussäännöt, verikosto ja moniavioisuus.
1960-luku: Irakin kurdiliike kehittyy
1960-luvulla irakin kurdien johtaja Mullah Mustafa Barzani kehitti kurdinkielisiä radio-ohjelmia, joita myös Turkin kurdit kuuntelivat. Siellä kurdin kielen puhuminen julkisella paikalla oli rikos.
Kylien arki jatkui ennallaan. Harva osasi lukea tai kirjoittaa saatika puhua turkkia tai arabiaa. Useimmat kurdit eivät poistuneet kotikylästä kuin kerran vuodessa, lähikaupunkiin markkinoille.
Turkin armeija käytti kurdikapinoita perusteena käyttää valtaa koko maassa. Sotilaat kaappasivat vallan Turkissa kolme kertaa: vuosina 1960, 1970 ja 1980.
Irakin tilanne oli yhtä synkkä. Keinotekoisesti luodun valtion ongelmat näkyivät selvästi, kun sunnivähemmistö yritti hallita kolmea eripuraista ryhmää: sunni- ja shiia-arabeja ja kurdeja.
1980-luku: Kylät jäävät armeijan alle
Kurdistanin työväenpuolue PKK aloitti aseellisen taistelun Turkin armeijaa vastaan vuonna 1984. Kapina levisi Kurdistanin koko turkkilaiseen osaan.
Irakissa kurdien peshmerga-taistelijat kamppailivat menestyksekkäästi Saddam Husseinin joukkoja vastaan.
Taistelijat kävivät sissisotaa, jonka edellytyksenä oli kurdikylien tuki. Kyläläiset antoivat sisseille elintarvikkeita ja tietoja armeijan liikkeistä.
Irakin ja Turkin armeijat alkoivatkin tuhota sissien huoltoyhteyksiä tyhjentämällä kylät. Talonpojat tempaistiin mukaan taisteluun: heidät pakkosiirrettiin kaupunkeihin. Saddam Husseinin armeija tuhosi Irakissa 1980-luvulla 4 000 kurdikylää.
Turkissa tuhottiin 1990-luvun alussa noin kolme ja puoli tuhatta kylää, jäljelle jäi alle kaksi tuhatta. Turkissa on kolme miljoonaa maan sisäistä pakolaista. He eivät ole koskaan saaneet kansainvälistä humanitaarista apua.
Turkissa pakkosiirrettyjen kurdien järjestö Göc-Der auttaa ihmisiä oikeudenkäynneissä hakemaan valtiolta korvauksia menetetystä omaisuudesta. Käytännössä se on vaikeaa – omistuspaperit paloivat usein talon mukana, jos niitä koskaan oli ollutkaan.
1990-luku: Kurdit saavat autonomian Irakissa
Irakin kurdeille annettiin autonomia ensimmäisen Persianlahden sodan jälkeen vuonna 1991. Kurdikylien jälleenrakennus alkoi YK:n valvonnassa. Useimmat tuhotut kylät rakennettiin uudestaan, mutta niihin on palannut vain kourallinen entisistä asukkaista.
YK toteutti Irakissa ruokaa öljystä -ohjelmaa. Irakin annettiin myydä tietty määrä öljyä ja käyttää tulot ruoan ostoon. Maahan alkoi virrata ulkomaisia elintarvikkeita, joita jaettiin ilmaiseksi.
Hedelmällisen maan asukkaat muutettiin näin elintarvikkeiden tuottajista niiden kuluttajiksi. Ruokaa öljystä -ohjelma on lakkautettu, mutta Irak on edelleen täysin riippuvainen tuontiruoasta.
Tästä syystä kurditalonpojat eivät olisi saaneet maataloustuotteitaan kaupaksi, vaikka olisivatkin palanneet jälleenrakennettuihin kyliin viljelemään maitaan. Useimmat jäivät kaupunkeihin. Kaupungistuminen on yleensä hidas prosessi, mutta kurdien kohdalla se tapahtui parissa vuodessa.
Turkissakin kurdikulttuuri on muuttanut kylistä kaupunkeihin, joissa sotilaiden on entistäkin vaikeampi tukahduttaa sitä.
Nyt kurdien kansallistunne kehittyy nopeasti. Irakissa 85 prosenttia kurdeista allekirjoitti kaksi vuotta sitten vetoomuksen kurdivaltion perustamisen puolesta. Eripuraisista kurdiklaaneista on kehittynyt kansa.
Lähteet:Christiane Bird: A Thousand Sights, A Thousand Revolts. Journes in Kurdistan. (Random House 2004).
Kristiina Koivunen: The Invisible War in North Kurdistan. ethesis.helsinki.fi/julkaisut/val/sospo/vk/koivunen
Kolumni: Uusi kansanmurha estettävä Turkissa
Kun ottomaanien imperiumi hajosi viime vuosisadan alussa, Turkissa toteutettiin armenialaisten kansanmurha. Sitä edelsi armenialaisten kylien tyhjentäminen ja vastaavanlainen etnisen vastakkainasettelun kärjistyminen, joka nyt tapahtuu turkkilaisten ja kurdien kesken.
Turkki on kansanmurhan jälkeisessä vaiheessa oleva yhteiskunta. Armenialaisten kansanmurha on tabu, jota ei ole lainkaan käsitelty, kuten esimerkiksi Saksassa on käyty läpi juutalaisten kansanmurhaa. Siksi Turkki on edelleen kansanmurhaan altis yhteiskunta. Kansanmurhasta toipuva yhteiskunta voi siirtyä eteenpäin vain käymällä rehellisesti läpi oman historiansa.
Kansanmurha on asteittain voimistuva prosessi, joka alkaa kulttuurin tuhoamisena ja etenee kohti raaempia muotoja. Kurdien pakkosiirtoja seurasi kurdikulttuurin kieltäminen. Jopa kurdin kielen käyttö oli laitonta Turkissa vuoteen 1991 asti.
Kielitieteilijä Tove Skutnabb-Kankaan mukaan Turkki on linguiciden eli kielellisen kansanmurhan toteuttajana maailman ykkösmaa. Pakkoassimiloinnin seuraava vaihe oli kurdikylien tuhoaminen, joka ei johtanut tavoitteeseen, eli kurdien muuttumiseen turkkilaisiksi.
Näemme nyt selviä merkkejä siitä, että kansanmurha on siirtymässä jälleen uuteen vaiheeseen. Kurdien elämä on vaarallista erityisesti Länsi-Turkin suurkaupungeissa. He pelkäävät turkkilaisten äärinationalistien väkivaltaa, jolta viranomaiset sulkevat silmänsä. Vaikka heillä on kurdialueella pormestareita, heillä ei ole missään omia poliiseja, jotka suojelisivat heitä. Tilanne on samanlainen kuin ennen armenialaisten kansanmurhaa.
Irakissa kurdien kansanmurha eteni nopeammin. Pakkoarabialaistamisesta siirryttiin fyysiseen kansanmurhaan 1980-luvun lopulla.
Saddam Husseinin joukot murhasivat 5 000 siviiliä Halabjan kaupungissa vuonna 1988. Kansainvälinen yhteisö katsoi tapahtumaa läpi sormien, koska Saddam kävi sotaa Iranin Ajatollah Khomeinia vastaan. Tämän rohkaisemana Saddam toteutti Anfal-kampanjan, jossa murhattiin 182 000 kurdia.
Kansainvälinen yhteisö ei saa vaieta Turkin vaarallisesta kehityksestä kuten se toimi Saddamin julmuuksien aikaan. Turkin valtio tulkitsee vaikenemisen luvaksi jatkaa nykyisellä tiellä.
Julkaistu Kumppani-lehdessä 8/2008