Tartuin Guy Delislen sarjakuvateokseen kovin odotuksin. Jo klassikoksi muodostuneen Art Spiegelmanin Mausin ja erinomaisen uudemman tulokkaan, Marianne Satrapin Persepoliksen, kartoittamalle maaperälle mahtuisi muitakin ajatuksia herättäviä, henkilökohtaisia ja yhteiskunnallisia sarjakuvakertomuksia.
Nyt länsimainen lukija matkustaakin quebecilaisen päähenkilön, Guyn, mukana ällistellen ja ihmetellen, nauraen yhtälailla huvittuneena kuin silkasta kauhusta.
Aiemmin animaattorina toimineen Delislen piirrosjälki on mainiota. Jyrkähkö viiva ja harmaan sävyjen monipuolinen käyttö sopivat massiivista ja yksitoikkoista arkkitehtuuria ja autioita maisemia kuvaamaan. Jyhkeä kuvasommittelu luo kuvan kaukaisen diktatuurin arkkitehtuurista ja kaduista.
Vuonna 2003 alkukielellä julkaistu kurkistus Pohjois-Koreaan jää kuitenkin odotuksia pinnallisemmaksi. Pohjois-korealaiseen arkeen kuvat eivät yllä. Sarjakuva kertoo ainoastaan julkisesta maailmasta, turisteille tarjotusta mielikuvasta. Pohjois-Koreassa ulkomaalainen ei voi kulkea ilman opasta ja matkustamista rajoitetaan ankarasti. Yksittäisiin korealaisiin, heidän koteihinsa, tai tunteisiinsa, ei ulkomaisella vieraalla ole asiaa.
Pohjois-Korean kulttuuri on äärimmäisyydessään kiinnostava. Teos on täynnä mainioita, hulluja ja järkyttäviä anekdootteja mielipidevankien mallimaasta. Aluksi vitsit toimivat ja tarinat pelottavat; päähenkilö kulkee ympäriinsä George Orwellin totalitarismia kartoittava klassikkoteos Vuonna 1984 suojakilpenään.
Turistin ällistely kärjistyy hetkittäin ylimielisyyteen. Teos ei pysty täysin vastaamaan esittämäänsä kysymykseen: miten katsoa, edes etäältä, ”pahan akselin” vierasta jättiläistä ja sen nöyriä asukkaita?
Pyongyang on dokumentaarinen. Lukija joutuu väistämättä kysymään, miten kuvattuun maailmaan voi suhtautua. Teoksessa Guyn tulkit ja työtoverit ylistävät suuren johtajan tekoja runollisin sanankääntein. Viralliset vierailut suuntaavat museoon, jonka artikkelikannoista on sensuroitu kaikki valtion propagandaa lukuun ottamatta. Lapsilauma kastelee Pjongjangin kukkuloita pienillä ämpäreillä ”vapaaehtoisesti”.
Sinällään mehevälle sarjakuvateokselle leimalliseksi muodostuu päähenkilön etäisyys kuvatusta maailmasta. Pyongyangin päähenkilö on turisti, joka ei paljasta itseään suhteessa vieraaseen kulttuuriin, eikä juuri mieti omaa asemaansa. Tämä ulkopuolisuus erottaakin Delislen Pyongyangin kuvauksen Mausista ja erityisesti Persepoliksesta, jossa kulttuuria katsotaan sisältäpäin.
Itsevarman demokratian lähettilään kiinnostus pelottavaa ja vierasta kulttuuria kohtaan muuttuu loppua kohden avoimeksi ärsyynnykseksi. Suomessakin myynnissä oleva teos on täynnä kiinnostavia yksityiskohtia, mutta Pohjois-Korean mysteeriä se ei aukaise. Vierauden kuvauksena Delislen maailma kuitenkin toimii.
Julkaistu Kumppani-lehdessä 4/2008