Kaiken suhteellisuus oli asioiden normaali tila valtaosalle ajattelevia olentoja jo kauan ennen kuin Albert Einstein kiteytti sen vaikeasti ymmärrettäväksi matemaattiseksi kaavaksi.
Minun ensimmäinen törmäykseni suhteellisuuden kanssa liittyi horisonttiin. Se tapahtui kaukaisena päivänä rauhallisella kuubalaisella rannalla, missä äitini yritti selittää, että meren ja maan yhtymäkohta on horisontti, mutta vain meidän horisonttimme. Ylempänä rannikolla tai ulkona merellä oleville ihmisille horisontti voi näyttää samalta, mutta tosiasiassa se on jo eri horisontti.
Nämä ajatukset tulivat mieleeni hiljan, kun luin Kuuban nykytilanteesta ja erilaisista tulevaisuudenkuvista. Tieto, että Raúl Castro oli valittu Kuuban uudeksi presidentiksi kirvoitti villisti toisistaan eroavia näkemyksiä. Yhtenä ääripäänä oli Yhdysvaltain presidentti George W. Bush ja toisena vanhat Kuuban ystävät, jotka ovat yhä rakastuneita vallankumoukselliseen projektiin ja sulkevat silmänsä kuubalaisia koettelevalta ankaralta todellisuudelta.
Ne, jotka odottivat suuria muutoksia, tuntevat itsensä täydellisen petetyiksi. Me tuntuvia muutoksia toivovat saarelaiset jännitämme yhä, miten, milloin ja millaisina ne muutokset toteutuvat, joista Raúl Castro lupasi toimiessaan presidentin sijaisena.
Ehkä huonoin tapa hahmotella Kuuban välittömän tai lähitulevaisuuden horisonttia ovat vertailut, joita tietyt analyytikot tekevät muihin malleihin nähden. Yhdet puhuvat Espanjan mallin mukaisesta siirtymävaiheesta, toiset viittaavat Kiinaan ja joidenkin mielestä meillä on jopa alkamassa tuhoisa neuvostotyylinen muutosvaihe. Kuuban todellisuudella, varsinkaan taloudellisella, ei kuitenkaan ole mitään tekemistä näiden mallien kanssa.
Selvää on se, että puolentoista viime vuoden aikana Kuubassa on ilmennyt liikettä ja hiljattain se näyttää jopa kiihtyneen. Liikkeen ensimmäisen ja minun mielestäni tärkeimmän merkin aistii kaduilla. En muista ihmisten puhuneen koskaan aiemmin niin paljon todellisuudestaan ja toiveistaan: matkustamisen vapaudesta, byrokraattisten esteiden poistamisesta, suuremmasta ilmaisunvapaudesta ja palkkojen saamisesta lähemmäs elinkustannuksia.
Vaikka nuo asiat eivät ole elintärkeitä, toiveiden täyttyminen voisi olla hyvin tärkeää monen kuubalaisen elämälle ja siten myös maalle, jossa yksisuuntainen muuttoliike ei ole vain laillistettu hairahdus, vaan ennen kaikkea krooninen vuoto. Se voi synkistää horisontin, kun yhä enemmän kyvykkäintä ja parhaiten koulutettua väkeä menetetään.
Konkreettisessa todellisuudessa on tapahtunut kaksi merkittävää asiaa sen jälkeen, kun uusi hallitus muodostettiin 24. helmikuuta. Ne kielivät muutoksesta maan politiikassa.
Ensimmäinen ulkovallan korkea edustaja, jonka Kuuban uusi presidentti otti vastaan, oli Vatikaanin ulkoministeri Tarcisio Bertone. Sen jälkeen Kuuban valtiollinen televisio näytti – ensi kertaa sitten paavi Johannes Paavali toisen vierailun 1998 – Havannan katedraaliaukiolla järjestetyn messun, johon osallistui tuhansia innostuneita uskovaisia. He osoittivat suosiotaan vaatimuksille, jotka katolinen kirkko esitti julkisesti kaikkea valvovalle Kuuban valtiolle. Kirkko jatkaa kärsivällistä ja päättäväistä painostustaan uskonnollisia ja muita kanavia käyttäen.
Melkein välittömästi sen jälkeen Kuuban ulkoministeri täytti YK:ssa hallituksensa lupauksen kahden erittäin tärkeän kansainvälisen sopimuksen allekirjoittamisesta. Ne koskevat taloudellisia, sosiaalisia ja sivistyksellisiä oikeuksia sekä kansalais- ja poliittisia oikeuksia.
Vaikka ulkoministeri sanoi Kuuban allekirjoittavan sopimukset niiden soveltamista koskevin ”varauksin”, maan liittyminen niin perustaviin kansainvälisiin ihmisoikeussopimuksiin on järisyttävän luokan poliittinen muutos.
Tärkeintä tämän päivän Kuubassa on liike, sillä se mikä liikkuu, muuttuu, ja muutos luo toivoa.
Kirjoittaja on kuubalainen kirjailija ja toimittaja.
Julkaistu Kumppani-lehdessä 4/2008