Monikulttuurisuutta ei ole. Lämpöä toista ihmistä – siis erilaista kohtaan ei ole. Ei aitoa välittämistä.
Tilalla kulttuurihegemoniaa, epätasa-arvoa, kyynisyyttä, oman edun tavoittelua. Ihmisiä, jotka katsovat kaiholla menneeseen, sepittävät ruusuisia tarinoita – tai kolhivat muut kyynärpäin voittaakseen lipun valoisaan tulevaisuuteen.
Tämä kaikki kuulostaisi pessimistiseltä, jopa liian tummansävyiseltä, jollei Kiran Desain kieli olisi kuin Intia: mausteinen, ironinen, poeettinen kun mikä. Kuvat ovat eläviä – kardemummapensaat, yön pimeys, chilihodarit, kirsikankukat, keltaiset taksit, maidon valko, höpötys BBC:llä – lista voisi jatkua loputtomiin.
Sillä juuri muoto ja sisältö tekevät Menetyksen perinnön: yhdistelmä, jossa kielen rikkaus ja konkretia takaavat sen, ettei teoksen yleismaailmallinen sisältö jää järjettömien yleistysten tai patetian tasolle.
Intiassa syntynyt, teini-ikäisenä Yhdysvaltoihin muuttanut kirjailija Desai todella tietää, mistä kirjoittaa. Tuo toivottomuuden tila on epäilemättä hänen keinonsa kertoa postkolonialistisesta maailmasta. Menetyksen perinnön lähestymistapa todellisuuteen on voimattomien yksilöiden.
Booker-palkittu teos luo sukupolvien, kansallisuuksien, kulttuurien monisäikeisen verkon. Vanha tuomari asustaa Himalajalla kokkinsa, koiransa ja tyttärentyttärensä Sain kanssa. He kaikki katsovat omalla tavallaan elämää levottomina aikoina: naapurivaltio Nepalin kansallismieliset ovat aloittaneet kapinan.
Samanaikaisesti kokin poika Biju ”elää unelmaa” New Yorkissa: laittomana siirtolaisena ja kodittomana, tehden erilaisia hanttihommia take away -paikoissa, ravintoloiden kellareissa, pikaruokalähettinä.
Menetyksen perintö on Desain toinen romaani. Siinä missä esikoisteos Hulabaloo hedelmätarhassa ylsi kielen ja kuvien tasolla herkullisuuteen, Menetyksen perintö antaa enemmän: se tarttuu sisältöineen kipeämpään.
Desain lukijan katse kääntyy niihin miljooniin ja taas miljooniin, jotka elävät aikaamme ”lännen” ehdoin. Mikä näitä ihmisiä sitten yhdistää? Ainakin tunne nöyryytyksestä ja näkymättömyys. Siitä on kysymys menetyksen perinnössä, sukupolvilta toisille periytyvässä epätasa-arvon alamäessä.
Vanha tuomari muistaa eristetyt opin vuotensa Iso-Britanniassa kuin nyt-hetken, nuori Biju nöyryytyksen New Yorkissa. Heitä kumpaakaan ei ole olemassa. He kaipaavat kotiin Intiaan. Ironista on, että molemmat miehet kohtaavat kuitenkin Intiassa, kotiporteillaan roisinta fyysistä väkivaltaa. Kokemus ei silti piirry mieleen kuten henkinen, hidas väkivalta ja kasvottomuus lännessä.
Luin Desain romaanin nimen ensi alkuun jatkuvasti väärin, ”menestyksen perintönä”. Se ei ole pelkkää sattumaa, sillä romaanin henkilöt kertovat jatkuvia menestyksen tarinoita. He selviävät todellisuudessaan kuvittamalla ja suurentelemalla sitä. Se näkyy myös kaunokirjallisena voimana. Niin syntyvät suuret tarinat, ihan pienestä.
Muilta osin ”menestyksen perintö” olisi kuitenkin kirja aivan toisenlaisista ihmisistä ja ongelmista, ehkä perintöveroista tai antiikkisista vaaseista.
Menetyksen perintö summaa lopuksi perinnöistä arvokkaimman: puiden lomassa pienen vaaleanpunaisen ja kasvavan pisteen, joka lähestyy. Biju on tullut kotiin New Yorkista, ja kuten Desai ilmaisee: tuo kokki-isän ja pojan kohtaaminen saa uskomaan ”vaikka vain hetken, että totuus on siinä silmien edessä”.
Julkaistu Kumppani-lehdessä 1/2008