”Señorita, laitetaanko pussiin?” minulta kysytään jo kolmannen kerran tänään – tällä kertaa ostaessani tulitikkuaskin.

Vastaukseni on aina kielteinen ja saan kuulla samat “senkin ekologi” -murahtelut. Chilessä harvat edes tuntevat kierrätyksen käsitettä. Sanomalehdet, ruoantähteet, lasipullot ja peltipurkit sullotaan samaan muovipussiin – ei tosin siihen kaupassa annettavaan, vaan pieneen erikseen ostettavaan jätesäkkiin.

Pakkaajat ovat oma ammattikuntansa. Jokaisella supermarketin kassalla on kärkäs lapsi tai nuori odottamassa muovipusseineen asiakkaan ostoksia – ja tippiä. Vielä joitakin vuosia sitten tippi oli pakkaajien ainoa tienesti, nykyään he saavat myös minimipalkkaa.

Loukkaanko heidän ammattiylpeyttään, kun taistelen muovipusseja vastaan? Pitäisikö minun ruveta antamaan tippiä silloin, kun he suostuvat päästämään minut kaupasta ilman pussia? Kangaskassiani katsotaan kieroon, ja jos joskus suostunkin pakkauspalveluksiin, joudun vielä tappelemaan, että saan viedä ostokseni kotiin vain yhdessä kassissa. Pakkaajapoika ei ymmärrä, ettei minua häiritse, jos omenat kulkevat samassa kassissa kuin leipä. Vähintään hän vaatii, että saa laittaa kaksi muovipussia päällekkäin, etteivät omenat murskaannu, jos pussi sattuisi kotimatkalla hajoamaan.

Myös kassaneidin ja pakkaajan välille on syntynyt konflikteja minun takiani. Kassa moittii pakkaajan laiskuutta, mutta tämä joutuu vain pyörittelemään päätään ja levittelemään käsiään: “Ei tuo halua pussia.”

Hedelmä- ja vihannestiskit ovat oma lukunsa. Pitkien neuvottelujen jälkeen saan joskus ostettua banaanin ilman pussia. Punnitsijat eivät usein uskalla antaa lupaa muovipussin poisjättämiseen, jotteivät itse joudu vaikeuksiin. Lähikaupassa hedelmävaa’an haltijat luottavat jo minuun. He tietävät, etten käy punnituksen jälkeen noukkimassa lisää hedelmiä mukaani.

Chilessä kuluttajalla ei tunnu olevan vielä vastuuta tuottamistaan jätteistä. Pääkaupungissa Santiagossa monet ihmiset saavat elantonsa kaivelemalla muiden ihmisten roskapusseja, noukkimalla sieltä pahvit ja paperit ja viemällä ne kierrätettäväksi. Pahvivuoresta maksetaan mitätön palkkio. Lasipulloja houkutellaan kierrättämään lupaamalla, että kustakin pullosta kilahtaa kolikko syöpälasten hyväksi. Pieni osa pulloista on pantillisia ja ekologisuus vaatii veronsa: palautettavat pullot ovat kertakäyttöisiä kalliimpia.

Kierrätyskulttuurin syntymiseksi tarvittaisiin suuri ajattelutavan muutos. Chilessä köyhyys on edelleen arkipäivää ja yltiöpäinen kulutus tapa viestiä kuulumisesta korkeampaan yhteiskuntaluokkaan.

Jos keskiluokka lajittelisi itse pahvinsa ja ottaisi kauppareissulle mukaan kangaskassin, mitä tapahtuisi pakkaajille ja roskienkerääjille? Millä he eläisivät?

Julkaistu Kumppani-lehdessä 04/2007