Terveyttä telkkarista

Television vallan ovat huomanneet myös terveysvalistajat. Ikäväkin viesti menee paremmin perille, jos se tarjoillaan tunteilla höystettynä osana hyvää televisio-ohjelmaa.

Englannin sanoista koulutus (education) ja viihde (entertainment) on sorvattu termi edutainment, jolla kuvaillaan viihteen muodossa tehtävää terveyden edistämistä. Valistusviesti voidaan pukea vaikka televisio-ohjelman, sarjakuvan tai musiikinkin muotoon. Kun mukaan annostellaan vielä suurta tunnetta tai hilpeää huumoria, tehoaa viihteen kautta tehtävä valistus paljon kuivaa luentoa paremmin.

Kun Frendit -tv-sarjan Rachel kertoi Rossille tulleensa raskaaksi, vaikka pari oli käyttänyt kondomia, meni oppi kondomien tehokkuudesta perille paitsi Rossille myös sarjan katsojille. Sarjassa mainittiin, että kondomi estää raskauden 97 prosentin todennäköisyydellä, ja jakson ensiesityksen jälkeen Yhdysvalloissa tehdyssä tutkimuksessa paljastui, että iso osa katsojista muisti yhä sarjassa mainitun kondomien tehon.

Joskus valistusta syötetään mukaan jo olemassa oleviin sarjoihin, joskus taas itse syy sarjojen kehittämiseen on terveysvalistus. Eteläafrikkalainen Soul City Initiative -järjestö on valistanut viihteen keinoin jo toistakymmentä vuotta niin radion, television kuin sarjakuvienkin avulla. Eri tuotantokausina etualalle nostetut teemat ovat vaihdelleet, ja laadukkaat tv-sarjat ovat olleet suosittuja.

Tunteen ja huumorin tehon tietävät kotimaisetkin terveyden edistäjät. Valtakunnallinen radiokanava Yle-X muistuttaa kesä toisensa jälkeen kondomeista kesäkumibiisein, eikä alkoholivalistustakaan enää tehdä sormi pystyssä osoitellen. Tv-mainosten ”jos otat, et aja” -slogan on vuosien saatossa muokkautunut ymmärtäväisempään ”jos otat, ota kuski” muotoon.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 1/2007

Kotimaana kirjallisuus

Kun Nuruddin Farah oli yhdeksänvuotias, hän perusti luku- ja kirjoitustaidottomille tarkoitetun kirjuripalvelun: pakkilaatikko torin reunalle, paperia ja kyniä, ja oma yritys oli valmis. Eräänä päivänä paikalle saapui harvinaisen kiukkuinen asiakas, joka halusi sanella kotoa lähteneelle vaimolleen uhkauskirjeen: ”Jos et ole kolmen kuukauden kuluttua palannut, tulen ja raahaan sinut hiuksista kotiin.”

”Minusta se oli väärin”, Farah, 61, muistelee. Niinpä hän kirjoitti: ”Jos et ole kolmen kuukauden kuluttua palannut, voit pitää itseäsi eronneena.”

Muutaman kuukauden kuluttua vielä kiukkuisempi aviomies saapui Nuruddinin isän puheille tuomioistuimen päätöstä heiluttaen: vaimo oli esittänyt kirjeen tuomarille, joka oli lausunut avioeron. Nainen oli mennyt saman tien uusiin naimisiin uuden rakastettunsa kanssa.

”Silloin ymmärsin, millainen voima kirjoitetulla sanalla on”, Farah toteaa. Hänestä ei tullut kirjailija sattumalta.

Kirjallisuuden maa

Sattumaa oli lähinnä se, millä kielellä somalia, arabiaa, englantia ja amharaa puhuva Farah kirjailijan uransa aloitti: ”Löysin vanhan, englannin aakkosilla toimivan kirjoituskoneen. Valinta oli tehty.”

Englannin kieli avasi myöhemmin eurooppalaisten kustantamojen ovet ja teki Farahista yhden tunnetuimmista afrikkalaisista kirjailijoista. Hänen teoksensa kertovat siitä Somaliasta, jota uutiset eivät koskaan näytä: voimakkaana elävästä kulttuurista, vahvoista yksilöistä, jotka kulkevat omaa tietään vaikeuksista huolimatta.

”Ei yhteiskunnasta tai ihmisryhmästä voi kirjoittaa yhtenä kokonaisuutena. Tarinan on välityttävä yksilön silmien kautta.”

Farah ei yritäkään väittää, että hänen romaaneissaan olisi koko totuus Somaliasta. Hän puhuu mieluummin kirjallisuuden maasta, omasta erityisestä Somaliastaan, joka sai alkunsa Roomassa vuonna 1975. Nuori kirjailija oli palaamassa kotimaahansa, kun veljen puhelinsoitto muutti suunnitelmat: ”Älä tule. Sinun on unohdettava Somalia, tätä maata ei ole enää olemassa sinulle.”

”Sinä samana hetkenä toinen maa alkoi elää sisälläni”, Farah muistelee. Maanpakolaisuus synnytti romaanien maan, kirjoittamisesta tuli elintärkeä henkireikä. ”Somalia piti pitkään minusta huolta. Nyt on minun aikani pitää siitä huolta.”

Naisten silmin

Farah ei voinut palata Somaliaan 21 vuoteen. Luulisi, että maanpakolaisuus olisi kullannut muistot. Kirjailija ei kuitenkaan ihannoi kotimaataan – eikä Afrikkaa yleensäkään.

”Afrikkalainen yhteiskunta, varsinkin somalialainen yhteiskunta, on hyvin autoritäärinen. Sen yhteisöllisyyttä hehkutetaan usein ihan turhaan. Todellisuudessa yhteisöllisyys tarkoittaa myös tiukkaa sosiaalista kontrollia, jossa yksilön on vaikea löytää paikkansa”, toteaa Farah ja lisää: ”Autoritäärisyyden voi ymmärtää vain tarkastelemalla yhteiskuntaa sen uhrien silmin: naisten ja lasten silmin, tai niiden silmin, jotka vastustavat diktatuuria.”

Siksikö Farahin päähenkilöt ovat niin usein naisia? Hän kirjoittaa näiden mielenliikkeistä niin elävästi, että somalinimiä tuntematon englantilainen kustantaja luuli ensimmäisen käsikirjoituksen olevan naisen käsialaa.

Farah hymyilee ja kertoo sitten äidistään, somalirunoilijasta. Toisin kuin useissa afrikkalaisissa kulttuureissa, joissa suullinen kirjallisuus kulkee eteenpäin vailla tietoa alkuperäisestä taiteilijasta, somalinkielinen suullinen runous pitää mielessään tekijän nimen. Farahin äiti oli yksi heistä.

”Hän oli hyvin vahva nainen. Niin on myös vaimoni. Ja tyttäreni”, kirjailija naurahtaa.

Ja niin ovat myös kirjailijan henkilöhahmot: esikoisteoksen From A Crooked Rib nuori Ebla, joka pakenee pakkoavioliittoa, Elämisen lahjan kolmen lapsen yksinhuoltaja Duniya ja Perhesalaisuuksien arvoituksellinen Sholoongo, joka pyytää lapsuuden ystäväänsä siittämään hänelle lapsen.

”Kirjailija ei ole koskaan pakolainen”

Maanpakolaisuus on silti jättänyt jälkensä. Farah myöntää, että hänen romaaninsa olisivat erilaisia, jos hän olisi voinut aikanaan palata Somaliaan. Hän vierailee entisessä kotimaassaan joka toinen tai kolmas vuosi, muttei edes haaveile lopullisesta paluusta.

”Somalia on maanpäällinen helvetti. Kirjoittaminen siellä olisi mahdotonta.”

Farah on asunut Englannissa ja Nigeriassa ja oleskelee tätä nykyä Etelä-Afrikassa. Hän kuitenkin pitää kiinni somalialaisesta passistaan ja kieltäytyy määrittelemästä itseään pakolaiseksi. Kirjassaan Yesterday, tomorrow (2000) hän kertoo keskusteluistaan somalipakolaisten kanssa Ruotsissa, Sveitsissä, Italiassa, Englannissa, Tansaniassa, Yhdysvalloissa…

”Pakolainen on ihminen vailla tulevaisuutta, ihminen, joka on kadottanut kykynsä ilmaista itseään ja joka pakenee maasta toiseen”, Farah kirjoittaa.

Hän lisää hymy suupielessä: ”Kirjailija ei ole koskaan pakolainen. Hänen kotimaansa on kirjallisuus.”

Julkaistu Kumppani-lehdessä 1/2007

Ompelijat Thaimaassa

Suporn Kaeopromin kasvoilla on hikipisaroita. Hän on opastanut kankaanleikkaajia koko aamupäivän. ”Täällä tehtaan yläkerrassa on kuuma, mutta pysyn lihavana. Syynä on hyvä ruoka, syön sitä paljon ystävieni kanssa”, Suporn naurahtaa.

Samassa lounassummeri pärähtää soimaan. Thaimaalaistehtaan 160 työntekijää eivät kuitenkaan säntää ulos heti kello 12, vaan leikkaavat tai ompelevat keskeneräisen työnsä valmiiksi.

”Meidän ei tarvitse rynnätä syömään. Ruokatunti kestää yhteen saakka ja ruokamyyjät odottavat tehtaan portilla niin kauan, että jokainen saa annoksensa”, Suporn jatkaa.

Suporn työskentelee leikkauslinjan esinaisena suomalaisyritys Logonet Oy:n tehtaalla Thaimaan Bangkokissa. Tehtaassa valmistetaan firmojen tai tuotteiden logoilla varustettuja asusteita asiakkaille ympäri maailmaa, niin Suomen Tullille kuin Hard Rock Cafellekin.

Tehtaan johto on tehnyt lähistöllä sijaitsevan keittiön kanssa sopimuksen edullisesta catering-palvelusta, ja niinpä tehtaan portille kaartaa päivittäin pakettiauto mukanaan suuria kattiloita ja ruokavateja. Tarjolla on ainakin puolenkymmentä sorttia ruokaa tulisista curryistä paistettuihin kasviksiin ja mereneläviin.

Lisäksi portin ulkopuolelle ilmaantuu lounasaikaan tulisen papaijasalaatin somtamin tekijä sekä hedelmänmyyjä työntökärryineen. Suuri osa Logonetin ompelijoista tulee Thaimaan köyhimmältä alueelta Isaanista, ja somtam, chilillä, limellä, pitkäpavulla, tomaateilla, maapähkinöillä ja pienillä ravuilla höystetty raaka papaijaraaste on isaanilaisten perusruokaa.

Ruoka haetaan autolta omilla lautasilla ja kulhoilla. Thaimaalaisen tavan mukaan muutaman henkilön porukka jakaa useam-man ruokalajin keskenään, mikä takaa ravinnon monipuolisuuden. Henkeä kohden hintaa lounaalle kertyy tavallisesti 20-30 bahtia, puolisen euroa. Työntekijät maksavat ruokansa itse.

Tänään Suporn ja hänen viisi ystäväänsä syövät somtamin lisäksi grillattua kanaa, paistettua makrillia sekä kookosmaitoon tehtyä bambunversocurryä. Ja tietenkin paljon keitettyä riisiä. Ruokapuheet vaihtelevat päivänpolitiikasta kotikuulumisiin ja televisiosarjojen tapahtumiin. Työstä

tauolla ei haluta paljoa puhua. Lounastauko on sosiaalisille thaimaalaisille työpäivän kohokohta niin Logonetilla kuin muuallakin: suuta ei auota vain lusikkaa varten.

Osa hyvinvointia

”Monet asuvat muutaman minuutin kävelymatkan päässä olevissa vuokrahuoneissa, mutta keittomahdollisuudet eivät siellä ole erityisen hyvät. Näimme jo kauan sitten, että lounastarjoilu on paras vaihtoehto, osa työntekijöiden hyvinvointia”, kertoo tehtaanjohtaja Juha Saarinen.

Logonet on vuokrannut parikymmentä huonetta läheisestä kerrostalosta ja antaa kauempaa tulevien työntekijöiden asua siellä ilmaiseksi.

Logonet maksaa uusille työntekijöilleen Bangkokin minimipalkkaa 185 bahtia (4 euroa) päivässä kolmen kuukauden koeajalta, jonka jälkeen palkkaan vaikuttavat kokemus, nopeus ja tehdyn työn laatu. Työtä tehdään maanantaista lauantaihin kahdeksasta viiteen. Päivä jatkuu usein korotetun tuntitaksan ylitöinä seitsemään asti, mutta silloinkin kello soi viidelta puolen tunnin ruokatauon merkiksi.

Suporn Kaeopromin aviomies muutti hiljattain työn perässä toiseen maakuntaan ja yliopistossa opiskellut tytär seurasi isäänsä.

”Haluaisin mennä perässä, mutta mukava työyhteisö pitää minut täällä. Ja ruoka maistuu hyvässä seurassa.”

Julkaistu Kumppani-lehdessä 1/2007

Paula Koivuniemen uusia ja vanhoja faneja

Mosambik. Ranskalais-mosambikilaisen kulttuurikeskuksen pääporteista alkaa virrata sisään ihmisiä hyvissä ajoin ennen ilmoitettua tilaisuuden alkamisaikaa. Varta vasten teetetyt juhlavaatteet kahisevat uutuuttaan, sora rapisee korkokenkien alla ja iloinen puheensorina täyttää kesävehreän sisäpihan.

Kansainvälisen koreassa joukossa juhlamieli on hyvällä syyllä korkealla. Paikalla on niin kansainvälistä diplomaattikuntaa, Mosambikin hallituksen edustajia kuin meitä innokkaita suomalaisiakin. Suomen itsenäisyyspäivää juhlittiin joulukuussa Maputossa asiaankuuluvalla hartaudella. Eikä ainoana syynä suinkaan ollut Suomen päättyvä EU-puheenjohtajuuskausi.

”Joko olet nähnyt Paulan?” lipsahtaa muutamalta tutulta ennen hyvän itsenäisyyspäivän toivotusta. Illan odotetuin kutsuvieras on Imatra Big Bandin kanssa Afrikan-kiertueensa Maputoon päättävä Paula Koivuniemi.

Vastaanoton muodollisuudet hoituvat loistokkaasti. Imatra Big Band kajauttaa ilmoille sekä Mosambikin että Suomen kansallislaulut. Tilaisuuden seremoniamestarina toimiva Suomen Mosambikin-suurlähettiläs Markku Kauppinen ottaa vastaan Mosambikin tiede- ja teknologiaministerin Venâncio Massinguen tuoman virallisen tervehdyksen.

Vasta 31-vuotiaaksi ehtinyt Mosambik onnittelee Suomi-neitoa kunnioitettavasta 89 vuoden saavutuksesta. Itsenäisyyttä ei täällä pidetä itsestäänselvyytenä. Maljoja kilistetään maidemme välisen yhteistyön menestyksekkäälle jatkolle sekä presidenttiemme hyvälle terveydelle.

Lopulta Maputon suomalaisyhteisön kuukausien odotus palkitaan. Paula Koivuniemi ilmestyy lavalle, omana sädehtivänä itsenään. Imatra Big Band soi hienosti ja Paulan tutut kappaleet saavat juhlaväen kansallisuuteen ja ikään katsomatta jammailemaan. Kuuntelen Tomppaa -kappaleen aikana viimeisinkin virallinen ilme kirkastuu, eikä kukaan kutsuvieraista ainakaan tunnusta ”pelkäävänsä Paulaa”, päinvastoin.

Illan kohokohta on tietenkin Paulan ikihitti Aikuinen nainen. Yhteislaulu raikaa suomalaisten sähköposteissa kiertäneiden sanoitusten tuomalla varmuudella.

Seuraavana iltana ihailtavan monilukuinen joukko suomalaisia saapuu uudelleen samaiseen kulttuurikeskukseen. Nyt ohjelmassa on Imatra Big Bandin ja Mosambikissa huippusuositun Ghorwane-yhtyeen yhteiskonsertti.

Ghorwanen yhdeksänhenkisen miehistön soundi on kypsynyt bändin parikymmenvuotisen taipaleen aikana. Mosambikilaisvoittoinen yleisö tanssii, laulaa, kiljuu ja nauraa. Illan suurimmat aplodit saa ehdottomasti Imatra Big Bandin kanssa yhteistyössä esitetty Ghorwanen viimeisin hittibiisi Wana Va Ndota, eli päällikön pojat.

Kiehuvan kuumaksi lämmitetyn yleisön eteen nouseminen ei ole helppo paikka. Sekä Imatra Big Band että Paula Koivuniemi hoitavat kuitenkin tehtävänsä kunnialla. Illan päätyttyä Mosambikissa asustaa entistä suurempi joukko vannoutuneita Paula Koivuniemen faneja.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 1/2007

Oi ihana siltarumpu

Niin, suomalaisen poliittisen keskustelun ytimessä ovat, no, tiemäärärahat”, totesi kansanedustaja Anni Sinnemäki syksyisessä paneelikeskustelussa.

Täytyy myöntää, että näin valon. Joku onnistui vihdoin kiteyttämään puolentoista vuoden aikana kertyneet turhaumat ja hammastenkiristelyt. Ne olivat kasautuneet, kun koordinoin järjestöjen yhteistä 0,7-kampanjaa kehitysyhteistyövarojen nostamiseksi.

Tällä hetkellä eduskuntavaalikampanjamme haasteena on muokata viestejä sellaisiksi, että ne toimivat tässä suomalaisessa keskusteluilmapiirissä. Miten puhua köyhyyden vähentämisestä niin, että se kiinnostaa aikaansa seuraavia kansanedustajaehdokkaita?

Lause ”Kehitysmaille oikeus laittaa siltarumpunsa mihin haluavat” kiteyttäisi kieltämättä kauppapoliittisen sanomamme melko hienosti. Vapaakauppahössötys ja kansainvälisen viennin ihannointi rohkaisee nimittäin kehitysmaita vetämään suuren osan siltarummuistaan kansainvälisille rajoilleeen johtaville teille – siten saadaan siltarummutkin tukemaan maan ponnistuksia lisätä kansainvälistä kauppaa.

Näin tapahtuu siitäkin huolimatta, että todistusaineisto vientituotannon köyhyyttä vähentävästä vaikutuksesta on vähintäänkin niukkaa. Suurin osa kehitysmaista on jo 1980-luvulta asti pyrkinyt kasvattamaan vientiään ihan Maailmanpankin ohjeiden mukaisesti, mutta talouskasvu antaa odottaa itseään. Tasa-arvosta puhumattakaan.

Samaan aikaan pienviljelijät kiikuttavat tuotteitaan paikallismarkkinoille kärrypolkuja pitkin. Pyörän tarakalla, jos ovat oikein onnekkaita.

Kehitysyhteistyökään ei riitä piristämään tiettömien taipaleiden takana tilkkuaan viljelevää tansanialaista tai nicaragualaista. OECD kertoi viimeksi itsenäisyyspäivänä, ettei Suomi tue etelää senkään vertaa kuin vanhat EU-maat keskimäärin. Sitä paitsi tuotannon tukemiseen käytetty osuus kehitysyhteistyöstä on romahtanut viimeisen parinkymmenen vuoden aikana.

Me järjestöt osallistumme maaliskuun eduskuntavaalien alla myös turvallisuuskeskusteluun: Köyhyys ruokkii epidemioita, terrorismia, ympäristötuhoja ja huumekauppaa. Tuleekohan tämä riittävän lähelle keskivertokansanedustajaa vai vieläkö asian voisi vääntää paksummasta rautalangasta?

Henkilökohtaisesti on helppo keksiä perusteluita aktiivisemmalle kehityspolitiikalle. Emme voi ummistaa silmiämme ihmisten hädältä: tärkeä osa ihmisyydestämme on hukattu, jos niin teemme. Tämä sinänsä selkeä perustelu ei vain enää tunnu riittävän budjettineuvotteluissa. Siellä puhutaan ennen kaikkea roudasta, ohituskaistojen päällystysaikatauluista ja liikenneympyröistä.

Kirjoittaja on Kepan kehityspoliittinen sihteeri.
Julkaistu Kumppani-lehdessä 1/2007

King Pulanka -juhla ivaa vanhaa valtaa

Ura, ura ura li, on aika iloita, juhlia, tanssia ja syödä kuninkaan ja kuningattaren kanssa. King Pulanka tarkoittaa miskito-kuninkaan juhlaa. Tätä tammikuista tapahtumaa vietettiin ensimmäisen kerran Awas Taran kylässä jo vuonna 1880, ja sieltä tapa levisi muihin miskitokyliin, joita on nykyään noin 350. Miskito-intiaaneja asuu Nicaraguassa arviolta 150 000, valtaosa maan itärannikon autonomisella alueella. Miskitot ovat maan suurin in-tiaanikansa.

Karibialainen historioitsija ja professori Avelino Cox kertoo, että juhla on suosituin siellä, missä englantilaisten vaikutus siirtomaavallan aikana oli tuntuvin. Nicaraguan Karibian alue oli Englannin siirtomaavallan protektoriaatti 250 vuotta ja liitettiin osaksi Nicaraguaa vasta vuonna 1904.

Juana Thompson on ollut mukana järjestämässä Puerto Cabezasin kylän juhlia jo yli kymmenen vuoden ajan. Hän kertoo oppineensa juhlatavat aikaisemmin juhlia järjestelleeltä isoäidiltään.

King Pulankaa voidaan kulttuurintutkijoiden mukaan pitää tapana kunnioittaa englantilaisia kuninkaallisia, mutta samalla se on myös selkeä vastalause heitä kohtaan.

Kun Cox tutki juhlan motiiveja, kertoivat vanhukset kylissä, että juhlinnan tarkoitus oli näyttää valloittajille, miten heidän läsnäolonsa koettiin. Juhla oli lähtökäsky valloittajille.

King Pulanka -juhlan ajankohta oli aluksi toukokuu. Se oli aiemmin miskitojen oman, 20 kuukauteen jaetun kalenterin ensimmäinen kuukausi. Vanha ajanlaskujärjestelmä vaihdettiin länsimaiseen kalenteriin, kun eurooppalainen kristinusko levittäytyi alueelle. Nykyisin juhlaa vietetään alueen kylissä tammikuisina sunnuntaipäivinä.

Kun juhlaa valmistellaan, valitaan ensimmäiseksi juhlan kuningas ja kuningatar. Kuningaspari pukeutuu perinteisiin luonnon materiaaleihin perustuviin vaatteisiin, kuten palmunoksiin ja tunoon, joka on miskitojen perinteinen asu. Puunkuoresta tehty tuno on hyvin työläs valmistaa. Asut on kirjailtu värikkäästi ja koristeltu sulilla.

Nykykuningas pukeutuu smokkiin

Nykyisin kuningas ja kuningatar käyttävät myös ajan henkeen kuuluvia asuja ja asusteita: puvuntakkia, kravattia, hääpukua, meikkiä ja aurinkolaseja. Lisäksi pukuun kiinnitetään rahaa kuvastamaan kuninkaallisten valtaa.

Toinen juhlien olennainen osa on ruoka. Kaikki kylän perheet osallistuvat teuraslehmän ostoon. Naudasta tehdään perinteistä ruokaa luklukia, joka sisältää lihaa, banaania, maniokkia ja juureksia. Sen herkullisuuden salaisuus on raaka-aineiden keittäminen yhdessä. Juhlajuomana on maissista ja sokeriruo’osta tehty chicha. Juhlissa riittää sekä ruokaa että juomaa – ja päihtyneitä.

Monipäiväisten valmistelujen jälkeen varsinainen juhla voi alkaa. Päivän kuninkaalliset suljetaan aluksi sisälle taloon: heidän näkemisensä on etuoikeus ja pääsystä heitä katsomaan pitää maksaa.

Juhliin kuuluvissa tansseissa matkitaan eläimiä tai ivaillaan siirtomaaisäntien läsnäololle. Aluksi kuningaspari katselee kyläläisten tanssia, mutta liittyy myöhemmin mukaan.

Tanssin koreografia nousee miskitojen jokapäiväisestä elämästä. Tanssiin kuuluvat myös kanootit, joilla miskitot melovat joella. Kalastuksessa käytettäviä verkkoja ja erilaisia syötäviä metsän eläimiä riepotellaan menossa mukana.

Päivän päätteeksi kuninkaalliset kuittaavat osan juhlissa kerätyistä rahoista. Vaikka tulot periaatteessa jaetaan yhteisölle, näyttelijät ottavat summasta osansa.

Ajan mittaan on moni asia juhlissa muuttunut. Mikäli haluttaisiin palata takaisin vanhempiin juhlatapoihin, olisi Avelino Coxin mielestä juuri nyt hyvä hetki tehdä se. Sukupolvi, joka muistaa alkuaikojen nykyistä yhteisöllisemmät juhlatavat, on yhä hengissä ja voisi välittää tietonsa nykyiselle sukupolvelle. Siten juhla voitaisiin palauttaa lähemmäs alkuperäistä muotoaan – ja antaa entistä tehokkaammin kyytiä kolonialismin vuosisataiselle ikävälle perinnölle.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 1/2007

Piikkisiä polkuja vuoristossa

Swazimaa on piskuinen kuningaskunta Mosambikin ja Etelä-Afrikan välissä. Matkailijoita sinne houkuttelevat lähinnä lukuisat pienet ja hieman suuremmatkin luonnonpuistot. Monet turistit saapuvat Swazimaahan siksi, että sen puistoissa on intiimimpi tunnelma ja yksilöllisemmät palvelut kuin Etelä-Afrikassa. Kuuluisa Krugerin kansallispuisto on vain muutaman sadan kilometrin päässä, mutta Swazimaassa kiehtovat patikointimahdollisuudet ja läheisempi kosketus luontoon.

Majoitusmahdollisuuksia on jokaiseen makuun leirintäalueista ja retkeilymajoista ylellisiin lodgeihin sekä kylpylä- ja kasino-hotelleihin. Hintataso on huomattavasti Etelä-Afrikkaa alhaisempi, ja puistojen pääsymaksut ovat usein nimellisiä. Itse suosin telttailua, en ainoastaan budjettisyistä, vaan myös retkeilyelämysten vuoksi.

Vuoristoisella ylängöllä aivan Mosambikin rajan tuntumassa sijaitsee Mlawulan kansallispuisto. Eripituiset kävelyreitit tarjoavat uskomattomia vuoristonäkymiä. Mlawula on ihanteellinen myös lintuharrastajille. Suurempia asukkaita ovat erilaiset antiloopit, gasellit sekä seeprat. Kävelijä ei tosin juuri näe eläimiä, koska ne kuulevat ihmisten aiheuttaman rytinän pitkän matkan päähän. Muutaman kerran ryteikössä vilahtaa antilooppi.

Patikkapolut on kohtalaisen hyvin merkitty, joskin usein on hyödyksi, että mukana on joku, joka oikeasti osaa kulkea maastossa. Vuoristossa kun ollaan, nousut ovat jyrkkiä ja maasto välillä kivikkoista, paikoitellen taas kulkua haittaavat piikikkäät puut. Hyvät kengät ovat ehdoton varuste – paksut okaat tunkeutuvat leikiten läpi heppoisempien jalkineiden pohjasta. Paikallinen tapa poistaa piikin jäänteet jalkapohjasta on painaa pistokohtaan nuotiossa kuumentunutta, kytevää oksankappaletta.

Mlawulan upein reitti vie korkealla sijaitsevaan kallioluolaan. Viimeinen nousu paljaalla kalliorinteellä tuo mukaan sopivasti vaaran tuntua. Luolan suulta lehahtaa lentoon valtava haikara, jolla on luolassa pesä. Lintu on valinnut kodikseen todellisen näköalapaikan.

Niin Mlawulan kuin viereisen Mbuluzinkin leirintäalueet ovat hyvin hoidettuja, mutta telttailu vaatii omatoimisuutta. Lämpimään suihkuunkin pääsee – kannattaa tosin varmistaa, että nuotio kotikutoisen lämminvesivaraajan alla ei ole päässyt sammumaan. Kuumavesitankki on ulkopinnaltaan nokeentunut metallitynnyri, jonka alla hehkuu hyvä hiillos. Keittopuuhia varten on tuotu runsaasti polttopuuta. Kokkaus hoituu mainiosti – ellei sade tai voimakas tuuli pilaa olosuhteita. Nuotiotulen lisäksi valonlähteeksi on tarjolla myös öljylamppu.

Pohjoisen asukkeina suomalaiset naureskelevat helposti kommenteille Afrikan talven kylmyydestä. Pakkasta en ole telttaretkillä vielä joutunut kokemaan, mutta etenkin vuoristoisella ylängöllä illat ovat viileitä. Silloin onkin parempi istua iltaa nuotiotulen lämmössä. Yölämpötila saattaa laskea lähelle nollaa.

Vaikka useat Swazimaan luonnonpuistoista ovat pieniä, ne tarjoavat silti mahdollisuuden nauttia täydellisestä luonnon rauhasta. Sähkövaloihin on matkaa, joten tähtitaivas on henkeäsalpaava. Aamiais- ja illallisseurana meillä oli Mlawulassa gaselleja, jotka laidunsivat leirintäalueen reunamilla, ja ilmaantuipa leiriin myös strutsi. Naapuripuisto Mbuluzi on kirahvien aluetta. Aamunuotion virittelijä voi nähdä pitkäkaulaisen jättiläisen kulkevan majesteettisesti ohitse vain kymmenen metrin etäisyydeltä.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 1/2007

Suuria tunteita ruudussa

Nicaragualaisen Katia Argüellon lempisaippuaooppera – telenovela – on iltaisin näytettävä meksikolainen El cuerpo del deseo. Suomeksi sarjan nimi tarkoittaa halun tai himon ruumista. Saippuaoopperassa vanha mies on kuollessaan siirtynyt nuoren miehen ruumiiseen, josta tietenkin irtoaa mainio sarja kiinnostavia käänteitä.

Vanha mies palaa uudessa, nuoressa ruumiissaan tutkimaan vanhaa elämäänsä ja huomaa asioiden olleen aivan eri mallilla kuin miltä hänestä aiemmin vaikutti.

Bilwissä, Nicaraguan pohjoisen autonomisen alueen pääkaupungin keskustassa asuva Argüello ja hänen veljensä ovat molemmat koukussa El cuerpo del deseo -saippuaoopperaan ja väittelevät usein tulevien jaksojen käänteistä. Argüellolta ei ole jäänyt vielä yhtään jaksoa näkemättä.

Saippuaoopperat ovat yleinen puheenaihe, ja Argüellon mukaan ystäväpiirissä seurataan pitkälti samoja sarjoja. Olohuone ja tv-sarjat ovat usein keskipisteessä, kun illalla joku poikkeaa käymään.

Myös Argüellon äiti Lydia Hall katsoo päivän mittaan useita saippuaoopperoita. Televisio on lähes aina päällä talossa, jossa asuu Argüellon ja Hallin lisäksi Argüellon sisko ja veli ja tämän vaimo sekä kolmen sisaruksen lapsia. Silloin kun kukaan ei seuraa telenoveloita, katsotaan televisiosta yleensä uutisia. Vähän vanhemmat lapset saavat katsoa ulkomaisia piirrettyjä lastenohjelmia pari tuntia päivässä koulun jälkeen. Päiväsaikaan telenovelat pyörivät usein taustalla, vaikkei niitä kiireiden takia ehdi kukaan aktiivisesti katsoa.

Useimmat Bilwissä näkyvät sarjat ovat meksikolaisia, kertoo Argüello. Perhe puhuu koti- ja äidinkielenään kreolienglantia, mutta tv-ohjelmia seurataan espanjaksi. Se on maan valtakieli. Sarjojen latinalainen alkuperä vaikuttakin ainoalta asialta, joka erottaa nicaragualaiset saippuaoopperafanit suomalaisista sisaristaan ja veljistään.

Argüello kertoo pitävänsä erityisesti ihmisten elämää kommentoivista tarinoista. Esimerkkinä hän mainitsee ohjelman, joka käsittelee siirtolaisuutta.

”Siitä oppi siirtolaisuuteen liittyviä asioita, kuten että se on tosi ongelmallista. Tajusin, että oma elämäni on loppujen lopuksi aika helppoa”, hän pohtii.

Katia Argüello kertoo myös, että hän kommentoi usein äitinsä kanssa saippuasarjoja. He vertaavat vaatteita ja ihmisten käytöstapoja omiinsa ja oppivat niistä uutta.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 1/2007

Bollywood on muutakin kuin musikaalia

Bollywood-elokuvat ovat saaneet nimensä Hollywoodin ja syntysijansa Mumbain aiemman nimen Bombayn risteymästä. Nykyisin Bollywood-elokuvia tuotetaan eri puolilla Intiaa, ja niiden katsojakunta on levittäytynyt lisääntyneen maastamuuton myötä ympäri maailmaa.

Länsimaisen elokuvan konvention omaksuneilla on suuri kiusaus tulkita kaikki Bollywood-elokuvat musikaaleiksi. Totta onkin, että niissä tanssitaan ja lauletaan paljon, suoraviivaisesti eteneviin Hollywood-tuotantoihin tottuneelle vieläpä sangen omituisissa yhteyksissä. Tanssiosuudet näyttelijät hoitavat itse, mutta lauluihin vain harvan taito riittää. Monet Bollywoodin playback-laulajat ovat yhtä ihailtuja kuin laulukohtauksissa suutaan aukovat tähtinäyttelijätkin. Yksi kuuluisimpia playback-artisteja on Lata Mangeshkar, joka kuusikymmenvuotisen uransa aikana on levyttänyt tuhansia lauluja.

Bollywood-elokuvat voivat pitää sisällään kymmeniäkin tanssi- ja laulukohtauksia, mutta niiden määritteleminen ”vain” musikaaliksi tekee väkivaltaa polveilevalle kerrontatavalle. Bollywood-elokuva voi samaan aikaan olla sekä tragedia että komedia, trilleri ja rakkaustarina tai näitä kaikkia yhdessä – ja sokerina pohjalla ovat vetävät musiikkikappaleet. Bollywood-elokuvia ei suotta kutsuta kuulun mausteseoksen mukaan masala-elokuviksi.

Hollywoodin houkutus

Bollywood-elokuvat kertovat enimmäkseen onnettomista rakastavaisista, perheestä ja uhrautumisesta, onnesta, kohtalosta ja sen uskomattomista käänteistä. Usein ne suorastaan tihkuvat erotiikkaa, mutta seksistä ei ole tietoakaan, vaikka suuteleminen valkokankaalla jo sallitaankin. Klassisessa Bollywood-tuotannossa melodramaattisuus, sentimentaalisuus ja huumori yhdistyvät tavalla, joka miellyttää intialaisten suurta enemmistöä vuosikymmen toisensa jälkeen. Delhiläisen Reetu Sharman mielestä suosioon löytyy yksinkertainen selitys.

”Valtaosalla intialaisista on edelleen täysi työ jokapäiväisen leipänsä hankkimisessa. Heille elokuvan katsominen on ylellisyyttä, jonka ei haluta muistuttavan omasta ankeasta arjesta, vaan huvittavan, viihdyttävän ja auttavan sietämään sitä”, Sharman kertoo.

”Intialaisen yleisön maku vaihtelee alueittain, yhteiskuntaluokittain, ikäryhmittäin ja jopa sukupuolen mukaan.”

Hänen mukaansa erityisesti koulutettujen nuorten mieltymyksissä traditionaalisten rakkauselokuvien triangelidraamat ovat väistymässä yhteiskunnallisempien teemojen tieltä.

”Monet nuoret – joita pääosa elokuvien suurkuluttajista on – ovat alkaneet kyllästyä samoina toistuviin aiheisiin ja niiden yksipuoliseen käsittelyyn ja valitsevat mieluummin sellaisia elokuvia kuin brittien vallassaoloaikaan sijoittuva Lagaan tai Rang de basanti, joka kertoo Bhagat Singh -nimisestä vapaustaistelijasta.”

Viimeisin Bollywood-hitti, Lage Reho Munna Bhai, pui moraalisia kysymyksiä komedian keinoin, mutta Sharman mielestä siitä voi löytää myös yhtäläisyyksiä Gandhin ideologiaan.

Elokuvien aiheet puhuttavat

Osaa nuorista Bollywood-kriittisistä katsojista on alkanut kiehtoa länsimainen elokuva ja Hollywood.

”Heidän mielestään Hollywood-elokuvissa teemoja on paljon laajempi kirjo ja niitä käsitellään paljon konkreettisemmin kuin Bollywood-elokuvissa.”

Sharma itsekään ei kokonaan tyrmää länsimaisia vaikutteita, vaan esittää näkemyksen, johon Hollywood-tuotantoihin tottuneen on vaikea yhtyä.

”Yhdessä asiassa Bollywood ja Hollywood eroavat toisistaan ratkaisevalla tavalla. Hollywood-elokuvissa ollaan taipuvaisia käsittelemään asioita asioina, ja katsojat jätetään itse ajattelemaan ja ottamaan kantaa. Intiassa yleisö ei ole valmis sellaiseen, ja Bollywood-elokuvissa tarjotaan yleensä valmiit ratkaisut.”

Intialaisen yhteiskunnan muutos näkyy Bollywood-elokuvissa, ja päinvastoin. Elokuvissa on nostettu esiin monia teemoja, joista intialaisessa yhteiskunnassa perinteisesti on vaiettu. Avioliiton ulkopuoliset suhteet, homoseksuaalisuus ja ihmiskauppa ovat elokuvien aiheina astumassa rakkauskertomusten ja kohtalon oikkujen rinnalle. Kansanterveystieteen jatko-opiskelijana Sharma on tyytyväinen muutoksen.

”Elokuvista on poimittu julkiseen keskusteluun monia tärkeitä yhteiskunnallisia kysymyksiä. Lehdet ja muu media ovat alkaneet käsitellä alun perin elokuviin tuotuja arkaluontoisina pidettyjä asioita, joihin ne eivät ole uskaltaneet aiemmin tarttua.”

Kaikkia muutos ei miellytä. Perinteisistä arvoista kiinni pitävissä perheissä sukupolvien välillä vallitsevat tiukat häveliäisyyssäännöt eivätkä vanhemmat halua keskustella lastensa kanssa elokuvien esiin nostamista aiheista, kuten seksuaalisuudesta.

”Vain harvoissa perheissä keskustellaan avoimesti niistä asioista, joista nuorten katsomat elokuvat kertovat. Vanhemmat turhautuvat ja syyttävät joko elokuvia siitä, että ne turmelevat lapset, tai hallitusta siitä, että se sallii tällaiset elokuvat. Vähintäänkin he tekevät kaikkensa estääkseen nuoria katsomasta tietyntyyppisiä elokuvia.”

Asioiden olemassaolon kieltäminen ei tee niitä olemattomiksi. Hi-viruksen leviäminen ja ei-toivotut raskaudet ovat merkittäviä ongelmia Intiassa, ja Sharman mielestä perheiden olisi vaikenemisen sijaan opeteltava keskustelemaan.

”Yhteiskunnan muuttuminen on väistämätöntä, mutta muutoksen suuntaa pitää ymmärtää ja sitä pitää ohjata oikeaan suuntaan. Se on niin perheiden, median kuin elokuvia katsovan yleisönkin tehtävä.”

 

Bollywood ei näy Suomessa

Suomessa ei bollywoodin tuotteisiin hevin törmää. Teatterilevitykseen on yltänyt vain muutama Bollywood-elokuva, ja suurin osa täällä nähdyistä Bollywood-elokuvista on esitetty elokuvafestivaalien yh-teydessä. Helsingissä syksyisin järjestettävä Rakkautta & anarkiaa -festivaali tuo vuosittain ohjelmistoonsa yhden tai kaksi Bollywood-tuotosta, ja siellä on nähty myös elokuva Ilon päiviä, surun päiviä, josta tämän lehden kannessa oleva kuva on peräisin.

Lähimmäs suomalaista keskivertokatsojaa on tullut Jane Austenia Bollywoodin hengessä mukaileva englantilaiselokuva Hilpeys ja ennakkoluulo. Television puolella Bollywoodin osalta on kotimaisista kanavista kunnostautunut muutamalla elokuvalla Ylen digitaalinen Teema. Oikeasta Bollywoodista peräisin olevien elokuvien usein yli kolmituntinenkin kesto on haaste ly-hyempiin elokuviin tottuneille – niin elokuvateattereille kuin katsojillekin. Asianharrastajat löytävät Bollywoodinsa videoita ja dvd:itä maahan tuovista kaupoista.

 

Julkaistu Kumppani-lehdessä 1/2007

Kasvot sarjakuvien takana

Jo pidempään Kumppanin sivuilla ilmestyneen Onnen lahjojen rinnalla aloittaa tässä numerossa joensuulais-mwanzalaisena yhteistyönä syntyvä Kadulla, joka kertoo Tansanian katulasten elämästä iloineen ja suruineen.

Sanna ja Sunday, yhdessä kadulla

Sanna Hukkanen ja Sunday Ngakama tekevät Kadulla-sarjakuvaa yhteistyönä käsikirjoituksesta luonnosteluun ja viimeistelyyn asti. Tekniikka siis poikkeaa perinteisestä sarjakuvayhteistyöstä, jossa yksi käsikirjoittaa ja toinen piirtää.

Tekijät tutustuivat, kun Hukkanen asui Mwanzassa vapaaehtoistyössä. Sunday Ngakama työskenteli tuolloin katulapsikeskus Kuleanassa kuvataideopettajana. Kadulla-sarjakuva alkoi syntyä, kun Hukkanen ja Ngakama haastattelivat kuutta murrosikäistä katulasta viime helmikuussa. Sarjakuvien kertomukset pohjautuvat lasten oikeisiin kokemuksiin.

Mwanzassa on tällä hetkellä noin neljäsataa katulasta, ja määrä kasvaa koko ajan.

”Länsimaissa sana ’katulapsi’ herättää mielikuvia äärimmäisestä köyhyydestä ja kurjuudesta, kun taas Tansaniassa heidät koetaan usein riesaksi”, Hukkanen kertoo. ”Harvat ovat valmiita myöntämään, että vastuu lapsista kuuluisi yhteisölle. Monet ajattelevat, että poliisin tulisi ’hoidella’ heidät.”

Vaikeaan aiheeseen tarttuminen tuntui tekijöistä luontevalta.

”Kun asustelee Tansaniassa, niin ei sitä pidä niin rankkana aiheena kuin suomalaisesta näkökulmasta voisi ajatella. Lapsia kohdellaan aika huonosti, joten ajattelimme, että on tarpeellista tuoda heidän omaa näkemystään esille”, Hukkanen miettii.

Ngakamalle katulapset olivat tuttuja ennestään, sillä hän on opettanut taidetta paikallisessa katulapsikeskuksessa. Hän pelkää, että tämän päivän katulapsista tulee tulevaisuuden rikollisjengiläisiä.

”Lapset katsovat aikuisia kunnioittaen ja pitävät meidän tekojamme oikeutettuina, mitä tahansa ne ovatkin. Huomispäivänä he sitten reagoivat kadulla parhaan ymmärryksenä mukaan ja tekevät, mikä heille on parasta.”

Katin ja Paulin onnen lahjat

Onnen lahjojen tekijät ovat sarjakuvamaailman veteraaneja.

”Olen kirjoittanut sarjakuvia parikymmentä vuotta. Piirtäminen on jäänyt muille, mutta kyllä sarjakuva on ilman muuta minun ilmaisumuotoni. Pää toimii siten, että ideat ja tarinat näyttäytyvät sarjakuvina”, sanoo sarjan käsikirjoittaja, tamperelainen Pauli Kallio.

Kati Kovács on yksi tunnetummista suomalaisista sarjakuvapiirtäjistä. Nykyään Roomassa asuvan Kovácsin albumeita ovat julkaisseet muun muassa Arktinen banaani ja Like.

”Olen tietenkin piirtänyt aina, ihan ensimmäisen säilyneen sarjikseni tein kuusi-seitsemänvuotiaana”, Kovács muistelee.

Onnen lahjat sopii Kovácsin mukaan hänen tuotantoonsa oikein hyvin.

”Tuotantoni on usein niin temperamenttista ja surrealismin puolelle taipuvaa, että Paulin pohtiva, arkirealistinen maailma loksahtaa sinne keskelle mainiosti.”

Tekijöiden saama palaute Onnen lahjoista on ollut satunnaista ja yleensä kannustavaa.

”Hesarissa tuli aikanaan moitteita liiasta ronskiudesta. Realistisesti piirretyiltä ihmisiltä vaaditaan ilmeisesti siivompaa käytöstä kuin karrikoiduilta sarjakuvahahmoilta”, Kallio kertoo.

Kovácskin muistaa ikävän palautteen.

”Sitä pidettiin liian raavaana tai uskaliaana. Pyh! Jotkut vaan eivät uskalla katsoa ihmistä silmiin, sikaa on paljon helpompi”, hän vitsailee.

Kaikkivoipaisuudesta pieniin tekoihin

Kadulla-sarjakuvaa tehdään Tansaniassa, Onnen lahjoja Suomessa. Tekijöitä yhdistää halu vaikuttaa maailmaan taiteilijan ympärillä.

”Olin Tansaniassa ensimmäisen kerran Etelän vapaaehtoisohjelma Etvon kautta vuonna 2004. Siitähän se on alkanut, vaikka maailmanparannusinnostusta on ollut aina”, Sanna Hukkanen selittää.

”Samalla suoritin kuvataiteen opintojani Pohjois-Karjalan ammattikorkeakouluun ja työskentelin ympäristöjärjestössä Mwanzassa. Nyt olemme majailleet Sundayn kanssa Bagamoyossa, ja johan mie oon täälläkin sotkeutunut vapaaehtoistyöhön. Jos jotain on mahdollista tehdä elämän yleiseksi parantamiseksi, miksi jättää se tekemättä?”

Vaikka Sunday ja Sanna ovat nähneet Tansaniassa, ettei kaikki apu aina päädy perille ja välillä vaikuttamisen vaikeus turhauttaa, uskovat sarjakuvataiteilijat edelleen, että maailman tilaan voi vaikuttaa.

”Pienenä kuvittelin pelastavani maailman, varsinkin Afrikan”, Kati Kovács sanoo.

”Koulukirjani sivujen reunat olivat täyteen piirretty rääsyisiä, surullisia, köyhiä mustia. Mulle ei ollut selvää, mitä voisin heidän hyväkseen tehdä, ja kun en muuta voinut niin piirsin. Se auttoi uskomaan. Kaikkivoipaisuus on kadonnut vuosien varrella, mutta omat keinoni ovat yhä piirtämisessä. Uskon kuitenkin sellaiseen kehitystyöhön, joka antaa taloudellisesti orjuuttamattomat avaimet paikallisille ihmiselle toimia.”

Sunday Ngakaman mukaan sarjakuvalla voi olla todellisia vaikutuksia.

”Sarjakuvat ovat vakava asia, niitä voi käyttää ongelmien ratkomiseen ja kehityksen avaimina, etenkin silloin, kun käsiteltävät asiat ovat vaikeita.”

Hukkanen ja Ngakama haluavat tuoda katulasten taustoja esille monipuolisesti: syitä kadulle päätymiseen, heidän unelmiaan ja näkemyksiään maailman menosta ja omasta tilanteestaan.

”Sarjakuvalla on helpompi saada viestinsä perille ihmisille. Ehkä he silloin lopettavat vain itsensä ajattelemisen ja ymmärtävät, ettei ole hyvä vahingoittaa toisia”, Ngakama summaa Kadulla-sarjakuvan filosofian.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 1/2007