Koulu etsii kansainvälisyyttä

Kansainvälisyyteen kasvattaminen on jo parinkymmenen vuoden ajan ollut kouluissa lakisääteistä eli pakollista. Kunnilla on kuitenkin oikeus päättää itsenäisesti, miten ja missä määrin kansainvälisyyskasvatusta toteutetaan. Niinpä koulut toteuttavat sitä omien voimavarojensa mukaan.

Monet suomalaiset järjestöt tuottavat koulujen käyttöön paljon korkeatasoista kansainvälisyyskasvatusaineistoa, mutta sen saaminen opettajien ja sitä myötä oppilaiden ulottuville ei aina ole helppoa. Se vaatii aikaa ja rahaa.

Koulujen välillä on edelleen suuria eroja siinä, miten paljon ne voivat hyödyntää uutta teknologiaa ja uusia oppimisympäristöjä kuten internetiä. Suurin osa eri järjestöjen tuottamasta KVK-materiaalista on tällä hetkellä internetissä. Siis kaikkien saatavilla, mutta usein kuitenkin näkymättömissä.

”KVK-materiaalia tuottavilla järjestöillä ei useinkaan ole käytettävissään suuria määriä rahaa, joten ne eivät voi pistää pystyyn vuoden pituista kampanjaa tiedottaakseen materiaalista”, sanoo kansainvälisyyskasvatuksen verkostokoordinaattori Pauliina Saares Kepasta.

”Olen usein törmännyt toiveeseen, että aineistoja saisi jotenkin koulutoimen kautta keskitetysti.”

Toiveissa on myös, että aineistot eivät olisi aivan niin internet-painotteisia. Monet kokevat perinteiset oppaat luettavammiksi kuin selkeätkin internet-sivut.

Kepan vuonna 2004 valmistuneesta perusselvityksestä Pallo haltuun ollaan nyt tekemässä päivitettyä versiota, ja Saareksen mukaan tavoitteena on, että opas saataisiin jakoon kaikille opettajille.

Pallo hallussa Oulun kouluissa

Kasvattajat Rauhan Puolesta ry. aloitti viime vuoden huhtikuussa Oulussa pilottihankkeen, jonka tavoitteena on ollut tukea opettajien tekemää kansainvälisyyskasvatustyötä. Maailmankoulu-hankkeessa ovat mukana Ihmisoikeusliitto, Suomen Pakolaisapu, Taksvärkki ja World Environment Development Werde, ja sitä on rahoitettu ulkoministeriön tiedotustuella. Tammikuussa selviää, saadaanko hankkeelle lisärahoitusta ja siten jatkoaikaa.

Rahoituksen turvin on palkattu yksi kokopäiväinen työntekijä, joka on koonnut saatavilla olevasta aineistosta käsikirjaston ja auttanut opettajia pitämään työpajoja eri teemoista kuten pakolaisuudesta ja ihmisoikeuksista. Hankkeen työntekijälle Hanna Kuuluvaiselle ovat opettajat myös voineet soittaa tarvitessaan ideointi- ja suunnitteluapua, lyhyelläkin varoitusajalla. Maailmankoulu on saanut oululaisopettajilta hyvän vastaanoton.

”Mitä enemmän olen kouluja kiertänyt, sitä enemmän on kyselyjä tullut. Opettajat ovat pitäneet erityisesti siitä, että heitä lähestytään valmiiden, käytännönläheisten ideoiden kanssa. Kaikki Maailmankoulun palvelut ovat myös kouluille ilmaisia, mistä on samoin tullut paljon hyvää palautetta”, Kuuluvainen kertoo.

Kuuluvainen on tyytyväinen yhteistyöhön opetusviraston kanssa. Hän on ollut tervetullut opettajien koulutustilaisuuksiin ja rehtorien kokouksiin kertomaan kansainvälisyyskasvatuksesta. Työtilat ja tietokone järjestyivät opetusviraston tiloista, mikä on hyvä alku.

”Toiveissa on tietenkin, että kaupungit hoksaisivat, miten tärkeä juttu tämä on, ja innostuisivat rahoittamaan KVK-tukihenkilöitä kaupungin omasta budjetista. Onhan luontokoulujakin, joissa satsataan ympäristökasvatukseen. Oulun kaupungin periaateohjelmassakin mainitaan yhtenä perusarvona suvaitsevaisuus. Olisi hyvä, jos panostus näihin arvoihin näkyisi myös rahallisesti”, Kuuluvainen toivoo.

Monet järjestöt lähettävät jo nyt työntekijöitä kouluvierailuille. Esimerkiksi usean järjestön yhteisen hankkeen, Globalisaation monet kasvot -projektin globalisaatiolähetti saapuu tarvittaessa oppitunnille jo yhdeksässä suurimmassa kaupungissa. Globalisaatiolähetit, Taksvärkki ry:n kansainvälisyyskouluttajat ja Kassandra ry:n taidetyöpajat ovat kouluille ilmaisia (Kassandralla vain helsinkiläiskouluille).

Kansainvälisyyskasvatusverkosto laatii tämän vuoden kuluessa kouluvierailuille laatusertifikaatin.

 

KVK vai EVVK?

Kansainvälisyyskasvatus ei ole erillinen oppiaine, vaan kvk:ta voidaan sisällyttää useisiin eri oppiaineisiin. Kansainvälisyyskasvatuksen tavoitteena on, että ihminen

  • Hyväksyy toisten ihmisten erilaisuuden ja tuntee muita kulttuureja
  • Ymmärtää ihmisten ja kansojen keskinäisen riippuvuuden
  • Ymmärtää, että ihmisarvon perustana ovat tasa-arvo ja oikeudenmukaisuus

Kansainvälisyyskasvatus-käsitteen käytöstä ei ole olemassa yhtä selkeää ja yleisesti hyväksyttyä määritelmää. Kepan teettämässä Pallo haltuun -selvityksessä KVK:lla tarkoitetaan laajasti maailmanlaajuiseen yhteisvastuuseen ohjaavaa toimintaa.

KVK ei laajan käsityksen mukaan viittaa pelkästään lapsiin ja nuoriin kohdistuvaan kasvatukseen. Myös aikuiset ovat asennevaikuttamisen tärkeä kohderyhmä. Aikuisten arvot ja asenteet heijastuvat sekä heidän elämäntavoissaan että lapsissaan.

Lasten ja nuorten kansainvälisyyskasvatus voi olla ”helpompaa” kuin aikuisten, koska aikuisuuteen siirryttäessä ei enää ole kaikille yhteisiä oppimistilanteita, joita koulut tarjoavat. On helppoa tavoittaa kansainvälisyydestä jo kiinnostuneet aikuiset, mutta muut voivat kokea tiedottamisen tuputtamiseksi, mikä lisää muutosvastarintaa.

Parasta kansainvälisyyskasvatusta voikin olla esimerkiksi työyhteisöjen vähittäinen monikulttuuristuminen. Sen mutkia oikomaan perustettiin vuonna 2001 ETMO-projekti, joka päättyi keväällä 2005. Mukana oli 16 työyhteisöä neljässä kaupungissa.

Ikääntyville ei juuri ole tarjolla erikseen kansainvälisyyskasvatusta. Jotkin kirkolliset järjestöt tavoittavat vanhuksia seurakunta- ja jumalanpalvelustyön kautta. Monikulttuuriyhdistys Familia Club ry. on järjestänyt ikääntyville suomen kielen kursseja.

Välttämättä eivät kaikki opettajatkaan ole täysin vailla ennakkoluuloja. Maailmankoulu-hankkeen koordinaattori Hanna Kuuluvainen on tavannut opettajia, jotka kertovat havainneensa kyseenalaisia asenteita kollegoissaan, ja opettajia, jotka nostavat kädet pystyyn esimerkiksi havaitessaan oppilaiden syrjivän maahanmuuttajaoppilaita.

”Monet tunnustavat suoraan, että heidän pitäisi tietää aika paljon näistä kysymyksistä, että he voisivat ottaa niitä opetusohjelmaan”, itsekin opettajan koulutuksen saanut Kuuluvainen toteaa.

Hyödyllisiä internet-sivuja: www.kansainvalisyyskasvatus.net www.maailmahaasteena.net

Julkaistu Kumppani-lehdessä 1/2007

Keskitien kaihtaja Alexis Kouros

Aleksis Kouros vaaka

 

Alexis Kouros on yhdeltä koulutukseltaan lääkäri. Hän vertaa tätä työtä papin työhön. Ihmiset tulevat kertomaan hyvin henkilökohtaisia asioitaan. ”Opin tosi paljon suomalaisesta yhteiskunnasta ja ihmisistä juuri lääkärin työn kautta”, Kouros pohtii. (Kuva: Raisa Karjalainen)

”Alexis Kouros ei enää kirjoita Kumppaniin, olen niin pahoillani – hänen kolumnejaan luin usein ystävilleni puhelimessa.”

Näin harmiteltiin lukijatutkimuksessa viime maaliskuussa. Alexis Kouros oli lopettanut kolumnistina pari kuukautta aikaisemmin, kuuden vuoden ja 42 kolumnin jälkeen. Hänestä pidettiin – hän oli ainoa lukijatutkimuksessa nimeltä mainittu kirjoittaja – mutta ei kärkevä kolumnisti kritiikiltäkään säästynyt.

”Joskus ihmiset kysyivät ärsyyntyneinä, että miksi tuollaista kirjoitat ja julkaiset. Se on ihan tyypillistä mutta myös omituinen ja ristiriitainen asia”, Kouros sanoo ja jatkaa:

”Sananvapaus ei ole toteutunut länsimaissa sillä lailla kuin pitäisi. Kaikki saavat kyllä sanoa, kunhan se sopii keskitiehen, toleranssiviivojen väliin, ja mun mielestä tämä tuhoaa debattikonseptia. Uskon, että totuus löytyy, kun hyvin erilaisetkin ajatukset pannaan vierekkäin ja ihmisillä on mahdollisuus vertailla. Mutta jos nyt katsotaan Suomen päämedioita kuten Helsingin Sanomia ja Yleä, ne ovat katastrofaalisia. Siellä on usein totuus ennalta valittu ja sen ympärillä kirjoitetaan, vaikka medianhan pitäisi peilata ihmisiä eikä työntää massoja siihen suuntaan, mihin itse haluaa”, Kouros sanoo viitaten alkutalven Nato-keskusteluihin, joissa Helsingin Sanomat ilmoitti kannattavansa jäsenyyttä, vaikka gallupien mukaan kansan enemmistö sitä vastusti.

Kun tuotantoyhtiönsä Dream Catcherin studion punaisella sohvalla istuva Kouros pääsee vauhtiin, sanottavaa riittää.

”Kerran sain negatiivista palautetta kirjoittaessani naisten kunniamurhista. En missään nimessä hyväksy kunniamurhaa, en siinä kolumnissa tai sitä ennen tai sen jälkeen. Mutta mun pointti oli, että nyt kun kylmän sodan jälkeen länsimaat ovat valinneet islamilaisen maailman vastapoolikseen, niin kaikkia niiden virheitä ja ongelmia tarkastellaan suurennuslasin alla. Kunniamurhia kauhistellaan, ja samaan aikaan esimerkiksi Pohjoismaissa naisten pahoinpitelyt ja murhat ovat hälyttävän yleisiä, mutta sitä pidetään normaalina tai ainakin se on sietämisen rajojen sisäpuolella.”

Mutta onhan siinä eroa, Kourokselle vastattiin: siellä kunniamurhaa juhlitaan mutta täällä naisten pahoinpitelyä ei hyväksytä.

”Kuka voi juhlia oman siskonsa tai serkkunsa kuolemaa, ei sellaista ole olemassakaan! Tämä on niin sokea tapa ajatella. Ne ihmiset, jotka näin ajattelee, eivät yleensä ole käyneet niissä maissa vaan ovat rakentaneet itselleen kuvan median kautta.”

Mediakritiikki sekä lännen ja islamilaisen maailman vastakkainasettelu ovat Kouroksen lempiaiheita. Mutta ennen kuin annetaan hänen jatkaa, on paikallaan kerrata, kuka oikeastaan on äänessä.

Iranilainen Alexis Kouros on ollut häkellyttävän monessa mukana: Hän on saanut dokumenttielokuvillaan palkintoja Uppsalasta Honoluluun ja Shanghaista New Yorkiin, ja hänen esikoiskirjansa Gondwanan lapset palkittiin Junior Finlandialla vuonna 1997 ja Ruotsin Peter Pan -palkinnolla 2002. Hän on lääkäri, europarlamenttiehdokas vuodelta 1999 ja perustamansa SixDegrees-lehden päätoimittaja. Mutta hän on myös vaatimaton, tämä haastattelupyyntö oli hänelle ”kunnia-asia”.

Kaksi vuotta rintamalla

Aleksis Kouros pysty Kuva: Raisa Karjalainen

Alexis Kouros syntyi Kermanshahissa Länsi-Iranissa vuonna 1960. Hän kävi peruskoulun ja lukion, harrasti judoa ja asui sen myötä muutaman kuukauden Japanissakin. Pääpiirteittäin normaalia nuoren elämää shaahin diktatuurissa. Mutta vaikka Iran näytti ulospäin vauraalta ja länsimaiselta, pinnan alla kuohui.

”Iranissa ei ollut varteenotettavaa oppositiota, joten ainoa ryhmä, jolla oli valmiit kanavat ja järjestelmät liikuttaa massoja, oli islamilainen papisto. Ihmiset tajusivat, että tässä on nyt se vaihtoehto, ja askel askeleelta osoittautui, että tämä vaihtoehto vaati täydellistä elämäntapamuutosta.”

Vallankumouksesta ei kuitenkaan ehditty kauaa nauttia, koska Irak hyökkäsi Iraniin vuonna 1980. Myös Kouros taisteli lähellä rajaa sijaitsevan kotikaupunkinsa puolesta: 15 päivää eturintamalla, 15 taaempana ja 15 päivää kotona oli periaatteessa seuraavan parin vuoden päivärytmi.

”(USA:n entinen ulkoministeri) Madeleine Albright itse on myöntänyt, että se oli USA:n kehittämä sota, jolla oli tarkoitus pysäyttää islamilaisen ajattelun leviäminen”, Kouros kertoo.

Eräänä päivänä tykkituli osui niin lähelle, että ilmalennon jälkeen maahan iskeytyneeltä Kourokselta murtui jalka. Paraneminen kesti useita kuukausia, ja koska Kouros oli ollut sodassa vaadittavat kaksi vuotta, hänen ei tarvinnut enää palata.

”Monet kaverit kyllä jäivät, mutta minä päätin opiskella. Ja täytyy muistaa, ettei kukaan siinä vaiheessa arvannut, että tämä sota tulee kestämään kahdeksan vuotta. Luultiin, että se loppuu muutaman kuukauden sisällä.”

Lääketiede toi Suomeen

Ensin Kouros opiskeli elokuva-alaa Yhdysvalloissa, sen jälkeen lääkäriksi Unkarissa. Syyskuussa 1990 hän saapui Suomeen tekemään erikoistumisopintojaan. Millainen maa Suomi oli tuolloin ulkomaalaiselle?

”Tässä asiassa on hyvin vaikea olla oikeudenmukainen, koska yksikin negatiivinen kokemus tekee paljon syvemmän vaikutuksen kuin monet positiiviset. Se on ihan inhimillistä: jos esimerkiksi tässä sohvassa olisi yksi tahra, niin siihen kiinnittää heti huomiota, vaikka 99 prosenttia on ihan puhdasta.”

Mutta kyllä Kourokselta tähänkin asiaan mielipide löytyy: Poliittiselta johdolta puuttuu maahanmuuttaja-asioiden hoidossa pitkän aikajänteen visio, ja media on puolestaan tuonut tulokkaat esiin sensaatiohakuisesti. Mutta suomalaiset ihmiset, heistä Kouroksella ei ole huonoa sanottavaa.

”Kun olin Kaustisilla terveyskeskuslääkärinä, mulla oli vähän ajan kuluttua enemmän potilaita kuin muilla lääkäreillä. Potilaat halusivat tulla luokseni, koska olin heille kohtelias ja käyttäydyin kunnioittavasti. Aika nopeasti se maine kiersi ja tämä ulkomaalaisuus jäi taka-alalle.”

Myöskään islaminuskonsa vuoksi Kouros ei ole joutunut kokemaan ennakkoluuloja, sillä hän on uskonasioissa hyvin pragmaattinen.

”Uskon, että Jumala on olemassa, mutta loput onkin sitten ihmisten keksimää. Mun mielestä nämä maailman suuret uskonnot eivät ole uskontoja vaan lahkoja, jotka ovat paisuneet. Ehkä lähin oikea uskonto voisi olla buddhalaisuus, jossa on jonkinlaista harmoniaa luonnon ja kaiken olevaisen suhteen”, Kouros pohtii ja toistaa sanan ehkä.

Neitseellinen syntyminen, maailmanpelastajat ja jumalan lähettämät sanansaattajat sitä vastoin eivät Kourosta vakuuta.

”Jos kristinuskoa, juutalaisuutta tai islamia seuraisi vain muutama sata ihmistä, niin heidät varmaan laitettaisiin vankilaan. Ajateltaisiin, että he ovat hulluja”, Kouros naurahtaa.

Takaisin Iraniin?

Vuonna 1996 lääkärintyöt laman runtelemassa Suomessa loppuivat ja Alexis muutti yhdessä vaimonsa, nykyään Ihmisoikeusliiton pääsihteerinä toimivan Kristiina Kouroksen kanssa pariksi vuodeksi Kanadaan. Vuonna 1998 Kouros perusti Dream Catcher -tuotantoyhtiön omia elokuviaan varten. Sittemmin yritys on laajentunut ja elokuva- ja radiotuotannon lisäksi se on julkaissut vuodesta 2003 englanninkielistä ilmaisjakelulehteä SixDegrees.

Vaikka Suomi on Alexis Kouroksen pysyvä asuinpaikka, hän käy Iranissa lähes vuosittain. Eikä hän sulje pois mahdollisuutta, että voisi asua siellä vielä joskus.

”Kylläkin kun tulee ikää ja on perhe ja lapsia, niin tällaiset muutokset tulee koko ajan vaikeammiksi. Mutta on se mahdollista, jos tulee oikea hetki. Elämä Iranissa on tosi hauskaa, kunhan ei joudu olemaan paljoa tekemisissä viranomaisten kanssa.”

Iran on ollut otsikoissa viime aikoina etenkin ydinasekiistojen takia. Kouros ei kotimaansa käytöstä ihmettele, päinvastoin.

”Kyllä ihmettelisin, jos Iranin kaltainen maa ei kehittäisi itselleen voimakkaampia aseita. Sen molemmilla puolilla on miehitetty maa, Afganistan ja Irak, ja koko ajan huhutaan hyökkäyksestä. Kuka hullu olisi vain siinä ja sanoisi, että tervetuloa?” Kouros ihmettelee ja jatkaa:

”Tämä on jälleen tällaista yksisilmäistä maailmankatsomusta, että joitakin ihmisryhmiä ja maita voidaan muka uhata ja alistaa loputtomasti ja ne vain olisivat myöntyväisiä.”

Kouroksen mielestä Iranin tulee kehittää ydinase niin pian kuin mahdollista. Eikä ainoastaan Iranin.

”Mun mielestä myös Suomen pitäisi kehittää nopeasti itselleen ydisase, ehkä silloin ei tarvitsisi kumarrella milloin Venäjään, milloin USA:han päin. Nämä puheet ydinaseriisunnasta ovat ihan pelkkää pienten maiden huijaamista. YK:ssa niillä mailla, joilla on ydinase, on myös veto-oikeus. Käytännössä siellä ei ole demokratiaa, vaan sitä voisi kutsua väkivallan vallaksi. Ne päättävät, joilla on aseita, vaikka kaikki muut maat olisivat eri mieltä.”

Kaikille maille ydinaseet, tämäkö nyt painetaan lehteen? ”Väärinkäsitysten välttämiseksi” Kouros haluaa muistuttaa, että hän on ehdottomasti ydinaseita vastaan.

”Ydinaseista luopuminen on number one prioriteetti. Mutta se on valehtelua, että USA ja Venäjä vaativat muilta luopumista mutta kehittävät koko ajan uusia ydinaseita.”

Puhukaa kapitalismin kieltä!

Kouros kertoo tekevänsä töissä ”pitkiä päiviä”, minkä lisäksi hän pyrkii urheilemaan, katsomaan elokuvia ja lukemaan.

”Ja sitten lapset on siinä iässä, että kotona ei voi paljon muuta tehdä kuin olla niiden kanssa kunnes ne menee nukkumaan.”

Kouroksen tapaisia ahkeria moniottelijoita pyydetään usein mukaan politiikkaan. Niin tekivät Vihreät europarlamenttivaaleissa 1999.

”Rehellisesti sanottuna en kampanjoinut ollenkaan, koska minusta tuntui jotenkin raskaalta mennä kadulle ja kerjätä ihmisiltä ääniä… ja taas tullaan tähän mediaan,

että tuntemattomana ehdokkaana ei saa medianäkyvyyttä, jolloin äänet täytyy kerätä käytännössä yksitellen.”

Kouros ei ole myöskään vakuuttunut poliitikkojen mahdollisuuksista vaikuttaa. Nykypäivän ”ajattelevalle ihmiselle” hän suosittelee ennen kaikkea puhumista sillä ainoalla kielellä, jota kapitalismi ymmärtää: rahalla eli kulutuspäätöksillä. Mutta ei politiikkakaan poissuljettu mahdollisuus ole.

”Ainakin pääsisi sanomaan, vaikka mitään ei tapahtuisikaan – että for the record, jollain oli tällainenkin mielipide.”

Julkaistu Kumppani-lehdessä 1/2007

 

Lämmintä luvassa

Vuosi vaihtui ensimmäisenä taas Tyynen valtameren saarilla. Kun meillä vasta poksauteltiin kuohuviinipulloja ja ihasteltiin ilotulitusraketteja, Tuvalussa ja Kiribatissa keskipäivän aurinko porotti jo kuumana etelämeren palmujen yllä. Tai ehkä horisonttiin kerääntyi tummanpuhuvia trooppisia pilviä ja ihmiset odottivat pelokkaina vuoden ensimmäisten pyörremyrskyjen saapumista.

Joka vuosi toistuvien syklonien seurauksia voi olla vaikea käsittää. Tuvalu koostuu yhdeksästä pienestä saaresta, joiden keskikorkeus on kaksi metriä merenpinnan yläpuolella ja korkein kohta kohoaa viiden metrin korkeuteen. Kiribatin atollisaarista iso osa on alle metrin korkeudella.

Jos ilmastonmuutoksen ansiosta merenpinta nousee sadassa vuodessa 95 senttiä, monista Tyynen valtameren saarista ei jää myrskyn jälkeen mitään jäljelle.

Ilmaston lämpeneminen ei silti ole mikään uusi ilmiö. Luin lehdestä, että Tornionjoen jäidenlähtö on aikaistunut kolmella viikolla sitten 1700-luvun alun. Tansaniassa puolestaan Kilimanjarovuori on vajaan sadan vuoden kuluessa menettänyt suurimman osan lumihuipustaan.

Kun koko maailmassa keskilämpötila on kohonnut sadassa vuodessa 0,5 astetta, Kenian teenviljelyalueella Kerichossa päivälämpötilat ovat nousseet 3,5 astetta 20 vuodessa. Vuoteen 2100 mennessä maapallon keskilämpötilan uskotaan kohoavan 1,4-5,8 astetta lisää.

Suomessa ilmaston lämpenemisellä voi olla lyhyellä aikavälillä jopa myönteisiä seurauksia. Kasvukausi pitenee, metsät kasvavat kohisten, lämmityskustannukset vähenevät. Mutta samalla sateet ja syysmyrskyt lisääntyvät, monet kasvit ja eläinlajit häviävät – ja hiihtäminen uhkaa ainakin etelässä jäädä katoavaksi kansanperinteeksi.

Jo ennestään lämpimillä leveyspiireillä muutokset voivat olla sitäkin kohtalokkaammat. Marraskuussa järjestetyn Nairobin ilmastokokouksen yhteydessä julkaistiin useita raportteja ilmastonmuutoksen vaikutuksista nimenomaan Afrikassa. Tutkijoiden mukaan Afrikan keskilämpötila kohoaa seuraavan sadan vuoden aikana 2-6 astetta. Eteläinen Afrikka ja Välimeren maat tulevat kärsimään kuivuudesta, kun taas päiväntasaajalla on odotettavissa lisää sateita. Sahelin alue saattaa vihertyä, ja Saharan autiomaa siirtyy pohjoisemmaksi.

Monissa maissa nykyisistä viljelykasveista joudutaan luopumaan. Esimerkiksi Ugandassa maan päävientituote kahvi ei enää menesty, jos lämpötila kohoaa kaksi astetta.

Villieläimet eivät pääse vaeltamaan viileämmille seuduille, kun ihmisasutukset ovat joka suunnassa esteenä. Afrikannorsu ja sarvikuonot kuolevat sukupuuttoon, puhumattakaan tuhansista pienemmistä ja tuntemattomammista eläinlajeista.

Merenpinnan kohoaminen tuhoaa korallit, mangrovemetsät ja turistien ihannoimat hiekkarannat. Kalastus kärsii. Jokisuistojen ja meren alle jäävien rannikoiden asukkaat hakeutuvat sisämaahan.

Miljoonat pakolaiset yrittävät myös päästä Välimeren yli – mutta tällä kertaa pikemminkin kuivuuden näivettämästä Etelä-Euroopasta paremman elämän toivossa Afrikkaan…

Julkaistu Kumppani-lehdessä 1/2007

Täällä Ridge Forrester, Gambia

Ridgen leukaperät ja Rachelin tukka ovat tuttuja liki kaikkialla, sillä satelliittikanavat tuovat katsojien ulottuville samat sarjat niin Paraisilla kuin Pakistanissakin. Moneen maahan samanaikaisesti leviävät sarjat keräävätkin valtavia katsojalukuja.

”Tällä hetkellä CSI Miami on tutkimusten mukaan maailman katsotuin draamasarja”, kertoo MTV3:n tiedottaja Nina Palmroos.

Seuraavaksi katsotuimpia ovat saman tuoteperheen sarja CSI sekä sairaalasarja Greyn anatomia ja American Idol. Myös Täydelliset naiset kerää mittavia määriä katsojia ympäri maailman. Ohjelmien katsojalukuja tilastoidaan innokkaasti, sillä katsojien ohella televisiokanavat kilpailevat usein myös mainostajista.

Eri kieli- ja kulttuurialueiden ohjelmia harvoin kuitenkaan kootaan samaan tilastoon, joten yksittäisen ohjelman koko maailman kattavia katsojalukuja ei ole tarjolla. Yli miljardin ihmisen Intiassa katsotuin ohjelma oli marraskuun lopulla valtakunnallisella televisiokanavalla alkanut uutuussarja Hari Mirchi Lal Mirchi, jota ei hindinkielisen maailman ulkopuolella tunneta. Myös espanjankielisessä maailmassa suositut saippuasarjat, telenovelat, painivat aivan omassa katsojatilastosarjassaan.

Kiintotähdet pesevät komeetat

Tämän hetken katsotuimmat sarjat eivät kuitenkaan ole välttämättä niitä, jotka parhaiten tunnetaan. Monissa maissa kauden kuumimmat sarjat ovat maksullisten kanavien vetonauloja, jotka siirtyvät kaikkien televisionomistajien ulottuvilla oleville julkisille kanaville vasta jonkin ajan kuluttua. Eivätkä yhden tai kahden kauden hitit herätä samanlaista uskollisuutta kuin vuosi toisensa jälkeen tasaisessa suosiossa pysyttelevät sarjataivaan kiintotähdet – kuten vaikka Kauniit ja rohkeat.

Forresterin perheen vuonna 1987 alkanutta saagaa voi tällä hetkellä seurata paikallisilta kanavilta muun muassa Gambiassa, Botswanassa ja Sri Lankalla, ja sarja voitti juuri maailman katsotuimman päiväaikaan esitettävän saippuasarjan arvonimen.

Jälleen kerran Suomessakin uudestaan alusta alkanut Frendit kuuluu sekin tv-taivaan kiintotähtiin. Kymmenen tuotantokautta pyörinyt sarja on kerännyt paitsi ystäviä, myös kielitaitoa. Dubbauksen ansiosta Rachel ja kumppanit ovat ruotineet elämäänsä niin japaniksi, venäjäksi kuin portugaliksikin. Toukokuussa 2004 esitetty Frendien viimeinen jakso keräsi ensiesityksellään yli 52 miljoonaa katsojaa jo yksin Yhdysvalloissa. Sarjan eri tuotantokausien dvd:t ovat nekin suosittuja – niin lailliset kuin piraatitkin.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 1/2007

Terveyttä telkkarista

Television vallan ovat huomanneet myös terveysvalistajat. Ikäväkin viesti menee paremmin perille, jos se tarjoillaan tunteilla höystettynä osana hyvää televisio-ohjelmaa.

Englannin sanoista koulutus (education) ja viihde (entertainment) on sorvattu termi edutainment, jolla kuvaillaan viihteen muodossa tehtävää terveyden edistämistä. Valistusviesti voidaan pukea vaikka televisio-ohjelman, sarjakuvan tai musiikinkin muotoon. Kun mukaan annostellaan vielä suurta tunnetta tai hilpeää huumoria, tehoaa viihteen kautta tehtävä valistus paljon kuivaa luentoa paremmin.

Kun Frendit -tv-sarjan Rachel kertoi Rossille tulleensa raskaaksi, vaikka pari oli käyttänyt kondomia, meni oppi kondomien tehokkuudesta perille paitsi Rossille myös sarjan katsojille. Sarjassa mainittiin, että kondomi estää raskauden 97 prosentin todennäköisyydellä, ja jakson ensiesityksen jälkeen Yhdysvalloissa tehdyssä tutkimuksessa paljastui, että iso osa katsojista muisti yhä sarjassa mainitun kondomien tehon.

Joskus valistusta syötetään mukaan jo olemassa oleviin sarjoihin, joskus taas itse syy sarjojen kehittämiseen on terveysvalistus. Eteläafrikkalainen Soul City Initiative -järjestö on valistanut viihteen keinoin jo toistakymmentä vuotta niin radion, television kuin sarjakuvienkin avulla. Eri tuotantokausina etualalle nostetut teemat ovat vaihdelleet, ja laadukkaat tv-sarjat ovat olleet suosittuja.

Tunteen ja huumorin tehon tietävät kotimaisetkin terveyden edistäjät. Valtakunnallinen radiokanava Yle-X muistuttaa kesä toisensa jälkeen kondomeista kesäkumibiisein, eikä alkoholivalistustakaan enää tehdä sormi pystyssä osoitellen. Tv-mainosten ”jos otat, et aja” -slogan on vuosien saatossa muokkautunut ymmärtäväisempään ”jos otat, ota kuski” muotoon.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 1/2007

Kotimaana kirjallisuus

Kun Nuruddin Farah oli yhdeksänvuotias, hän perusti luku- ja kirjoitustaidottomille tarkoitetun kirjuripalvelun: pakkilaatikko torin reunalle, paperia ja kyniä, ja oma yritys oli valmis. Eräänä päivänä paikalle saapui harvinaisen kiukkuinen asiakas, joka halusi sanella kotoa lähteneelle vaimolleen uhkauskirjeen: ”Jos et ole kolmen kuukauden kuluttua palannut, tulen ja raahaan sinut hiuksista kotiin.”

”Minusta se oli väärin”, Farah, 61, muistelee. Niinpä hän kirjoitti: ”Jos et ole kolmen kuukauden kuluttua palannut, voit pitää itseäsi eronneena.”

Muutaman kuukauden kuluttua vielä kiukkuisempi aviomies saapui Nuruddinin isän puheille tuomioistuimen päätöstä heiluttaen: vaimo oli esittänyt kirjeen tuomarille, joka oli lausunut avioeron. Nainen oli mennyt saman tien uusiin naimisiin uuden rakastettunsa kanssa.

”Silloin ymmärsin, millainen voima kirjoitetulla sanalla on”, Farah toteaa. Hänestä ei tullut kirjailija sattumalta.

Kirjallisuuden maa

Sattumaa oli lähinnä se, millä kielellä somalia, arabiaa, englantia ja amharaa puhuva Farah kirjailijan uransa aloitti: ”Löysin vanhan, englannin aakkosilla toimivan kirjoituskoneen. Valinta oli tehty.”

Englannin kieli avasi myöhemmin eurooppalaisten kustantamojen ovet ja teki Farahista yhden tunnetuimmista afrikkalaisista kirjailijoista. Hänen teoksensa kertovat siitä Somaliasta, jota uutiset eivät koskaan näytä: voimakkaana elävästä kulttuurista, vahvoista yksilöistä, jotka kulkevat omaa tietään vaikeuksista huolimatta.

”Ei yhteiskunnasta tai ihmisryhmästä voi kirjoittaa yhtenä kokonaisuutena. Tarinan on välityttävä yksilön silmien kautta.”

Farah ei yritäkään väittää, että hänen romaaneissaan olisi koko totuus Somaliasta. Hän puhuu mieluummin kirjallisuuden maasta, omasta erityisestä Somaliastaan, joka sai alkunsa Roomassa vuonna 1975. Nuori kirjailija oli palaamassa kotimaahansa, kun veljen puhelinsoitto muutti suunnitelmat: ”Älä tule. Sinun on unohdettava Somalia, tätä maata ei ole enää olemassa sinulle.”

”Sinä samana hetkenä toinen maa alkoi elää sisälläni”, Farah muistelee. Maanpakolaisuus synnytti romaanien maan, kirjoittamisesta tuli elintärkeä henkireikä. ”Somalia piti pitkään minusta huolta. Nyt on minun aikani pitää siitä huolta.”

Naisten silmin

Farah ei voinut palata Somaliaan 21 vuoteen. Luulisi, että maanpakolaisuus olisi kullannut muistot. Kirjailija ei kuitenkaan ihannoi kotimaataan – eikä Afrikkaa yleensäkään.

”Afrikkalainen yhteiskunta, varsinkin somalialainen yhteiskunta, on hyvin autoritäärinen. Sen yhteisöllisyyttä hehkutetaan usein ihan turhaan. Todellisuudessa yhteisöllisyys tarkoittaa myös tiukkaa sosiaalista kontrollia, jossa yksilön on vaikea löytää paikkansa”, toteaa Farah ja lisää: ”Autoritäärisyyden voi ymmärtää vain tarkastelemalla yhteiskuntaa sen uhrien silmin: naisten ja lasten silmin, tai niiden silmin, jotka vastustavat diktatuuria.”

Siksikö Farahin päähenkilöt ovat niin usein naisia? Hän kirjoittaa näiden mielenliikkeistä niin elävästi, että somalinimiä tuntematon englantilainen kustantaja luuli ensimmäisen käsikirjoituksen olevan naisen käsialaa.

Farah hymyilee ja kertoo sitten äidistään, somalirunoilijasta. Toisin kuin useissa afrikkalaisissa kulttuureissa, joissa suullinen kirjallisuus kulkee eteenpäin vailla tietoa alkuperäisestä taiteilijasta, somalinkielinen suullinen runous pitää mielessään tekijän nimen. Farahin äiti oli yksi heistä.

”Hän oli hyvin vahva nainen. Niin on myös vaimoni. Ja tyttäreni”, kirjailija naurahtaa.

Ja niin ovat myös kirjailijan henkilöhahmot: esikoisteoksen From A Crooked Rib nuori Ebla, joka pakenee pakkoavioliittoa, Elämisen lahjan kolmen lapsen yksinhuoltaja Duniya ja Perhesalaisuuksien arvoituksellinen Sholoongo, joka pyytää lapsuuden ystäväänsä siittämään hänelle lapsen.

”Kirjailija ei ole koskaan pakolainen”

Maanpakolaisuus on silti jättänyt jälkensä. Farah myöntää, että hänen romaaninsa olisivat erilaisia, jos hän olisi voinut aikanaan palata Somaliaan. Hän vierailee entisessä kotimaassaan joka toinen tai kolmas vuosi, muttei edes haaveile lopullisesta paluusta.

”Somalia on maanpäällinen helvetti. Kirjoittaminen siellä olisi mahdotonta.”

Farah on asunut Englannissa ja Nigeriassa ja oleskelee tätä nykyä Etelä-Afrikassa. Hän kuitenkin pitää kiinni somalialaisesta passistaan ja kieltäytyy määrittelemästä itseään pakolaiseksi. Kirjassaan Yesterday, tomorrow (2000) hän kertoo keskusteluistaan somalipakolaisten kanssa Ruotsissa, Sveitsissä, Italiassa, Englannissa, Tansaniassa, Yhdysvalloissa…

”Pakolainen on ihminen vailla tulevaisuutta, ihminen, joka on kadottanut kykynsä ilmaista itseään ja joka pakenee maasta toiseen”, Farah kirjoittaa.

Hän lisää hymy suupielessä: ”Kirjailija ei ole koskaan pakolainen. Hänen kotimaansa on kirjallisuus.”

Julkaistu Kumppani-lehdessä 1/2007

Ompelijat Thaimaassa

Suporn Kaeopromin kasvoilla on hikipisaroita. Hän on opastanut kankaanleikkaajia koko aamupäivän. ”Täällä tehtaan yläkerrassa on kuuma, mutta pysyn lihavana. Syynä on hyvä ruoka, syön sitä paljon ystävieni kanssa”, Suporn naurahtaa.

Samassa lounassummeri pärähtää soimaan. Thaimaalaistehtaan 160 työntekijää eivät kuitenkaan säntää ulos heti kello 12, vaan leikkaavat tai ompelevat keskeneräisen työnsä valmiiksi.

”Meidän ei tarvitse rynnätä syömään. Ruokatunti kestää yhteen saakka ja ruokamyyjät odottavat tehtaan portilla niin kauan, että jokainen saa annoksensa”, Suporn jatkaa.

Suporn työskentelee leikkauslinjan esinaisena suomalaisyritys Logonet Oy:n tehtaalla Thaimaan Bangkokissa. Tehtaassa valmistetaan firmojen tai tuotteiden logoilla varustettuja asusteita asiakkaille ympäri maailmaa, niin Suomen Tullille kuin Hard Rock Cafellekin.

Tehtaan johto on tehnyt lähistöllä sijaitsevan keittiön kanssa sopimuksen edullisesta catering-palvelusta, ja niinpä tehtaan portille kaartaa päivittäin pakettiauto mukanaan suuria kattiloita ja ruokavateja. Tarjolla on ainakin puolenkymmentä sorttia ruokaa tulisista curryistä paistettuihin kasviksiin ja mereneläviin.

Lisäksi portin ulkopuolelle ilmaantuu lounasaikaan tulisen papaijasalaatin somtamin tekijä sekä hedelmänmyyjä työntökärryineen. Suuri osa Logonetin ompelijoista tulee Thaimaan köyhimmältä alueelta Isaanista, ja somtam, chilillä, limellä, pitkäpavulla, tomaateilla, maapähkinöillä ja pienillä ravuilla höystetty raaka papaijaraaste on isaanilaisten perusruokaa.

Ruoka haetaan autolta omilla lautasilla ja kulhoilla. Thaimaalaisen tavan mukaan muutaman henkilön porukka jakaa useam-man ruokalajin keskenään, mikä takaa ravinnon monipuolisuuden. Henkeä kohden hintaa lounaalle kertyy tavallisesti 20-30 bahtia, puolisen euroa. Työntekijät maksavat ruokansa itse.

Tänään Suporn ja hänen viisi ystäväänsä syövät somtamin lisäksi grillattua kanaa, paistettua makrillia sekä kookosmaitoon tehtyä bambunversocurryä. Ja tietenkin paljon keitettyä riisiä. Ruokapuheet vaihtelevat päivänpolitiikasta kotikuulumisiin ja televisiosarjojen tapahtumiin. Työstä

tauolla ei haluta paljoa puhua. Lounastauko on sosiaalisille thaimaalaisille työpäivän kohokohta niin Logonetilla kuin muuallakin: suuta ei auota vain lusikkaa varten.

Osa hyvinvointia

”Monet asuvat muutaman minuutin kävelymatkan päässä olevissa vuokrahuoneissa, mutta keittomahdollisuudet eivät siellä ole erityisen hyvät. Näimme jo kauan sitten, että lounastarjoilu on paras vaihtoehto, osa työntekijöiden hyvinvointia”, kertoo tehtaanjohtaja Juha Saarinen.

Logonet on vuokrannut parikymmentä huonetta läheisestä kerrostalosta ja antaa kauempaa tulevien työntekijöiden asua siellä ilmaiseksi.

Logonet maksaa uusille työntekijöilleen Bangkokin minimipalkkaa 185 bahtia (4 euroa) päivässä kolmen kuukauden koeajalta, jonka jälkeen palkkaan vaikuttavat kokemus, nopeus ja tehdyn työn laatu. Työtä tehdään maanantaista lauantaihin kahdeksasta viiteen. Päivä jatkuu usein korotetun tuntitaksan ylitöinä seitsemään asti, mutta silloinkin kello soi viidelta puolen tunnin ruokatauon merkiksi.

Suporn Kaeopromin aviomies muutti hiljattain työn perässä toiseen maakuntaan ja yliopistossa opiskellut tytär seurasi isäänsä.

”Haluaisin mennä perässä, mutta mukava työyhteisö pitää minut täällä. Ja ruoka maistuu hyvässä seurassa.”

Julkaistu Kumppani-lehdessä 1/2007

Paula Koivuniemen uusia ja vanhoja faneja

Mosambik. Ranskalais-mosambikilaisen kulttuurikeskuksen pääporteista alkaa virrata sisään ihmisiä hyvissä ajoin ennen ilmoitettua tilaisuuden alkamisaikaa. Varta vasten teetetyt juhlavaatteet kahisevat uutuuttaan, sora rapisee korkokenkien alla ja iloinen puheensorina täyttää kesävehreän sisäpihan.

Kansainvälisen koreassa joukossa juhlamieli on hyvällä syyllä korkealla. Paikalla on niin kansainvälistä diplomaattikuntaa, Mosambikin hallituksen edustajia kuin meitä innokkaita suomalaisiakin. Suomen itsenäisyyspäivää juhlittiin joulukuussa Maputossa asiaankuuluvalla hartaudella. Eikä ainoana syynä suinkaan ollut Suomen päättyvä EU-puheenjohtajuuskausi.

”Joko olet nähnyt Paulan?” lipsahtaa muutamalta tutulta ennen hyvän itsenäisyyspäivän toivotusta. Illan odotetuin kutsuvieras on Imatra Big Bandin kanssa Afrikan-kiertueensa Maputoon päättävä Paula Koivuniemi.

Vastaanoton muodollisuudet hoituvat loistokkaasti. Imatra Big Band kajauttaa ilmoille sekä Mosambikin että Suomen kansallislaulut. Tilaisuuden seremoniamestarina toimiva Suomen Mosambikin-suurlähettiläs Markku Kauppinen ottaa vastaan Mosambikin tiede- ja teknologiaministerin Venâncio Massinguen tuoman virallisen tervehdyksen.

Vasta 31-vuotiaaksi ehtinyt Mosambik onnittelee Suomi-neitoa kunnioitettavasta 89 vuoden saavutuksesta. Itsenäisyyttä ei täällä pidetä itsestäänselvyytenä. Maljoja kilistetään maidemme välisen yhteistyön menestyksekkäälle jatkolle sekä presidenttiemme hyvälle terveydelle.

Lopulta Maputon suomalaisyhteisön kuukausien odotus palkitaan. Paula Koivuniemi ilmestyy lavalle, omana sädehtivänä itsenään. Imatra Big Band soi hienosti ja Paulan tutut kappaleet saavat juhlaväen kansallisuuteen ja ikään katsomatta jammailemaan. Kuuntelen Tomppaa -kappaleen aikana viimeisinkin virallinen ilme kirkastuu, eikä kukaan kutsuvieraista ainakaan tunnusta ”pelkäävänsä Paulaa”, päinvastoin.

Illan kohokohta on tietenkin Paulan ikihitti Aikuinen nainen. Yhteislaulu raikaa suomalaisten sähköposteissa kiertäneiden sanoitusten tuomalla varmuudella.

Seuraavana iltana ihailtavan monilukuinen joukko suomalaisia saapuu uudelleen samaiseen kulttuurikeskukseen. Nyt ohjelmassa on Imatra Big Bandin ja Mosambikissa huippusuositun Ghorwane-yhtyeen yhteiskonsertti.

Ghorwanen yhdeksänhenkisen miehistön soundi on kypsynyt bändin parikymmenvuotisen taipaleen aikana. Mosambikilaisvoittoinen yleisö tanssii, laulaa, kiljuu ja nauraa. Illan suurimmat aplodit saa ehdottomasti Imatra Big Bandin kanssa yhteistyössä esitetty Ghorwanen viimeisin hittibiisi Wana Va Ndota, eli päällikön pojat.

Kiehuvan kuumaksi lämmitetyn yleisön eteen nouseminen ei ole helppo paikka. Sekä Imatra Big Band että Paula Koivuniemi hoitavat kuitenkin tehtävänsä kunnialla. Illan päätyttyä Mosambikissa asustaa entistä suurempi joukko vannoutuneita Paula Koivuniemen faneja.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 1/2007

Oi ihana siltarumpu

Niin, suomalaisen poliittisen keskustelun ytimessä ovat, no, tiemäärärahat”, totesi kansanedustaja Anni Sinnemäki syksyisessä paneelikeskustelussa.

Täytyy myöntää, että näin valon. Joku onnistui vihdoin kiteyttämään puolentoista vuoden aikana kertyneet turhaumat ja hammastenkiristelyt. Ne olivat kasautuneet, kun koordinoin järjestöjen yhteistä 0,7-kampanjaa kehitysyhteistyövarojen nostamiseksi.

Tällä hetkellä eduskuntavaalikampanjamme haasteena on muokata viestejä sellaisiksi, että ne toimivat tässä suomalaisessa keskusteluilmapiirissä. Miten puhua köyhyyden vähentämisestä niin, että se kiinnostaa aikaansa seuraavia kansanedustajaehdokkaita?

Lause ”Kehitysmaille oikeus laittaa siltarumpunsa mihin haluavat” kiteyttäisi kieltämättä kauppapoliittisen sanomamme melko hienosti. Vapaakauppahössötys ja kansainvälisen viennin ihannointi rohkaisee nimittäin kehitysmaita vetämään suuren osan siltarummuistaan kansainvälisille rajoilleeen johtaville teille – siten saadaan siltarummutkin tukemaan maan ponnistuksia lisätä kansainvälistä kauppaa.

Näin tapahtuu siitäkin huolimatta, että todistusaineisto vientituotannon köyhyyttä vähentävästä vaikutuksesta on vähintäänkin niukkaa. Suurin osa kehitysmaista on jo 1980-luvulta asti pyrkinyt kasvattamaan vientiään ihan Maailmanpankin ohjeiden mukaisesti, mutta talouskasvu antaa odottaa itseään. Tasa-arvosta puhumattakaan.

Samaan aikaan pienviljelijät kiikuttavat tuotteitaan paikallismarkkinoille kärrypolkuja pitkin. Pyörän tarakalla, jos ovat oikein onnekkaita.

Kehitysyhteistyökään ei riitä piristämään tiettömien taipaleiden takana tilkkuaan viljelevää tansanialaista tai nicaragualaista. OECD kertoi viimeksi itsenäisyyspäivänä, ettei Suomi tue etelää senkään vertaa kuin vanhat EU-maat keskimäärin. Sitä paitsi tuotannon tukemiseen käytetty osuus kehitysyhteistyöstä on romahtanut viimeisen parinkymmenen vuoden aikana.

Me järjestöt osallistumme maaliskuun eduskuntavaalien alla myös turvallisuuskeskusteluun: Köyhyys ruokkii epidemioita, terrorismia, ympäristötuhoja ja huumekauppaa. Tuleekohan tämä riittävän lähelle keskivertokansanedustajaa vai vieläkö asian voisi vääntää paksummasta rautalangasta?

Henkilökohtaisesti on helppo keksiä perusteluita aktiivisemmalle kehityspolitiikalle. Emme voi ummistaa silmiämme ihmisten hädältä: tärkeä osa ihmisyydestämme on hukattu, jos niin teemme. Tämä sinänsä selkeä perustelu ei vain enää tunnu riittävän budjettineuvotteluissa. Siellä puhutaan ennen kaikkea roudasta, ohituskaistojen päällystysaikatauluista ja liikenneympyröistä.

Kirjoittaja on Kepan kehityspoliittinen sihteeri.
Julkaistu Kumppani-lehdessä 1/2007

King Pulanka -juhla ivaa vanhaa valtaa

Ura, ura ura li, on aika iloita, juhlia, tanssia ja syödä kuninkaan ja kuningattaren kanssa. King Pulanka tarkoittaa miskito-kuninkaan juhlaa. Tätä tammikuista tapahtumaa vietettiin ensimmäisen kerran Awas Taran kylässä jo vuonna 1880, ja sieltä tapa levisi muihin miskitokyliin, joita on nykyään noin 350. Miskito-intiaaneja asuu Nicaraguassa arviolta 150 000, valtaosa maan itärannikon autonomisella alueella. Miskitot ovat maan suurin in-tiaanikansa.

Karibialainen historioitsija ja professori Avelino Cox kertoo, että juhla on suosituin siellä, missä englantilaisten vaikutus siirtomaavallan aikana oli tuntuvin. Nicaraguan Karibian alue oli Englannin siirtomaavallan protektoriaatti 250 vuotta ja liitettiin osaksi Nicaraguaa vasta vuonna 1904.

Juana Thompson on ollut mukana järjestämässä Puerto Cabezasin kylän juhlia jo yli kymmenen vuoden ajan. Hän kertoo oppineensa juhlatavat aikaisemmin juhlia järjestelleeltä isoäidiltään.

King Pulankaa voidaan kulttuurintutkijoiden mukaan pitää tapana kunnioittaa englantilaisia kuninkaallisia, mutta samalla se on myös selkeä vastalause heitä kohtaan.

Kun Cox tutki juhlan motiiveja, kertoivat vanhukset kylissä, että juhlinnan tarkoitus oli näyttää valloittajille, miten heidän läsnäolonsa koettiin. Juhla oli lähtökäsky valloittajille.

King Pulanka -juhlan ajankohta oli aluksi toukokuu. Se oli aiemmin miskitojen oman, 20 kuukauteen jaetun kalenterin ensimmäinen kuukausi. Vanha ajanlaskujärjestelmä vaihdettiin länsimaiseen kalenteriin, kun eurooppalainen kristinusko levittäytyi alueelle. Nykyisin juhlaa vietetään alueen kylissä tammikuisina sunnuntaipäivinä.

Kun juhlaa valmistellaan, valitaan ensimmäiseksi juhlan kuningas ja kuningatar. Kuningaspari pukeutuu perinteisiin luonnon materiaaleihin perustuviin vaatteisiin, kuten palmunoksiin ja tunoon, joka on miskitojen perinteinen asu. Puunkuoresta tehty tuno on hyvin työläs valmistaa. Asut on kirjailtu värikkäästi ja koristeltu sulilla.

Nykykuningas pukeutuu smokkiin

Nykyisin kuningas ja kuningatar käyttävät myös ajan henkeen kuuluvia asuja ja asusteita: puvuntakkia, kravattia, hääpukua, meikkiä ja aurinkolaseja. Lisäksi pukuun kiinnitetään rahaa kuvastamaan kuninkaallisten valtaa.

Toinen juhlien olennainen osa on ruoka. Kaikki kylän perheet osallistuvat teuraslehmän ostoon. Naudasta tehdään perinteistä ruokaa luklukia, joka sisältää lihaa, banaania, maniokkia ja juureksia. Sen herkullisuuden salaisuus on raaka-aineiden keittäminen yhdessä. Juhlajuomana on maissista ja sokeriruo’osta tehty chicha. Juhlissa riittää sekä ruokaa että juomaa – ja päihtyneitä.

Monipäiväisten valmistelujen jälkeen varsinainen juhla voi alkaa. Päivän kuninkaalliset suljetaan aluksi sisälle taloon: heidän näkemisensä on etuoikeus ja pääsystä heitä katsomaan pitää maksaa.

Juhliin kuuluvissa tansseissa matkitaan eläimiä tai ivaillaan siirtomaaisäntien läsnäololle. Aluksi kuningaspari katselee kyläläisten tanssia, mutta liittyy myöhemmin mukaan.

Tanssin koreografia nousee miskitojen jokapäiväisestä elämästä. Tanssiin kuuluvat myös kanootit, joilla miskitot melovat joella. Kalastuksessa käytettäviä verkkoja ja erilaisia syötäviä metsän eläimiä riepotellaan menossa mukana.

Päivän päätteeksi kuninkaalliset kuittaavat osan juhlissa kerätyistä rahoista. Vaikka tulot periaatteessa jaetaan yhteisölle, näyttelijät ottavat summasta osansa.

Ajan mittaan on moni asia juhlissa muuttunut. Mikäli haluttaisiin palata takaisin vanhempiin juhlatapoihin, olisi Avelino Coxin mielestä juuri nyt hyvä hetki tehdä se. Sukupolvi, joka muistaa alkuaikojen nykyistä yhteisöllisemmät juhlatavat, on yhä hengissä ja voisi välittää tietonsa nykyiselle sukupolvelle. Siten juhla voitaisiin palauttaa lähemmäs alkuperäistä muotoaan – ja antaa entistä tehokkaammin kyytiä kolonialismin vuosisataiselle ikävälle perinnölle.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 1/2007

Tilaa Maailman Kuvalehti