Viihdeteollisuuden raha kiertää maailmaa

Suuri viihdeteollisuus on tavallaan nykyään aina kansainvälistä, toteaa elokuvatutkija Harri Kilpi.

”Elokuvia ja musiikkia pyritään myymään mahdollisimman suureen osaan maailmasta, ja siksi niiden täytyy olla yleismaailmallisia. Sama näkyy tuotannossa: voiko elokuvaa, jonka ohjaaja on meksikolainen, näyttelijät brittejä, kuvaaja saksalainen ja studio vaikkapa japanilainen Sony, kutsua enää amerikkalaiseksi, vaikka se täyttäisikin päällisin puolin yhdysvaltalaisen viihde-elokuvan tunnusmerkit?”

Viihdeala on kuuluisa monimutkaisista ja epäselvistä bisnesmalleistaan ja kirjanpitoratkaisuistaan. Kansainvälisen viihde-tuotannon rahavirtojen ymmärtämistä helpottaa kuitenkin se, että alaa hallitsee pieni joukko valtavan kokoisia mediajättejä, jotka päättävät, kuka tekee ja mitä. Joillain aloilla, kuten elokuvissa, suuryhtiöiden valta on lähes absoluuttinen, mutta esimerkiksi musiikin puolella on enemmän tilaa hengittää.

Viihdeteollisuuden tallenteina levitettävät tuotteet – elokuvat, tv-sarjat, tietokonepelit, musiikki ja porno – leviävät nopeasti ympäri maailman.

Markkinat kaikkialla maailmassa

Kansainväliset viihdemarkkinat voidaan karkeasti jakaa kolmeen lohkoon: Yhdysvallat, Eurooppa ja Aasia. Esimerkiksi

maailmanlaajuisista musiikkimarkkinoista Yhdysvallat ja EU kattavat yli kolmanneksen ja Japani viidenneksen.

Kustannussyistä sekä tv-sarjoja että elokuvia kuvataan usein hyvinkin kaukana siitä, mihin tapahtumat ovat sijoittuvinaan. Yhdysvaltalaisia tv-sarjoja kuvataan paljon Vancouverissa, Kanadassa, elokuvia erityisesti Itä-Euroopassa.

Yhdysvaltain sisällissotaan sijoittuva elokuva Cold Mountain kuvattiin kokonaan Romaniassa. Kuvauspaikan valinta kuuluu välillä sivuosien esittäjien aksenteissa, koska heidät palkataan usein paikan päältä.

Viihdebisnes syytää rahaa kuvauspaikkojen paikalliseen talouteen, jotka puolestaan hyötyvät siitä, että New Yorkissa on liian kallista kuvata. Romanialaiset teknikot ja avustajat saavat töitä.

Musiikkimarkkinoilla tilanne on monimutkaisempi. Suuryhtiöillä on eri maissa lukemattomia tytäryhtiöitä, jotka ovat käytännössä ulkomaisessa omistuksessa olevia paikallisia yrityksiä. Paikalliset tytäryhtiöt julkaisevat maan omia artisteja ja heidän musiikkiaan.

Suomessa kotimaisen musiikin osuus musiikkimarkkinoista lähentelee 60:tä prosenttia, mikä eurooppalaisella tasolla on varsin paljon. Suurin osa ulkomaisesta musiikista on angloamerikkalaista.

Laskukone ja tekijät

”Nykyaikainen elokuvastudio on eräänlainen clearinghouse tai jättimäinen laskukone, joka määrää, kuinka paljon rahaa kuhunkin asiaan käytetään ja kenellekin maksetaan. Kaikki muut toiminnot on ulkoistettu”, Harri Kilpi kertoo.

”Jos haluaa elokuvalleen suuren yleisön, se on pakko levittää jonkin tällaisen jättiläisen kautta, joten siinä mielessä niillä on paljon valtaa. Käytännössä niillä on kuitenkin hyvin vähän tekemistä varsinaisen elokuvatuotannon kanssa.”

Elokuvanteon varsinainen riski on ulkoistettu alihankkijoille, jotka ovat vastuussa siitä, että elokuva tehdään. Taru sormusten herrasta on hyvä esimerkki siitä, kuinka elokuvanteon alihankkijat voivat olla mistä päin maailmaa tahansa. Monet ovat yhdysvaltalaisia, monet eivät. Taru sormusten herrasta -elokuvan kohdalla studio oli TimeWarnerin omistama New Line Cinema, elokuvan valmistaja taas ohjaaja Peter Jacksonin uusiseelantilainen tuotantoyhtiö Wingnut Films.

Ulkoistaminen näkyy kuluttajalle elokuvien alkuteksteissä. Studion logoa – pyörivää maapalloa tai karjuvaa leijonaa – seuraavissa alkuteksteissä vilisee kummallisin nimin varustettujen firmojen logoja. Nämä ovat elokuvan tuotannosta vastaavia firmoja.

Usein osia elokuvasta ulkoistetaan edelleen vaikkapa siten, että alkuteksteistä vastaa erikoistunut alkutekstifirma. Legenda kertoo, että James Cameronin Titanic-elokuvan erikoisefekteihin osallistui yli 15 efektiyritystä.

Samaa logiikkaa noudatetaan muillakin aloilla. Joillain tietokonepelijulkaisijoilla on talon sisäisiä pelinkehitysyksiköitä, mutta kaiken ulkoistaminen on vallitseva trendi. Kehittäjäfirmoja löytyy monista eri maista. Viime aikoina etenkin itäeurooppalaiset pelinkehittäjät ovat olleet julkaisijoiden suosiossa.

”Uusin trendi on ulkoistaa osia pelituotannosta Kaukoidän maihin, erityisesti Kiinaan. Sikäläinen firma voi esimerkiksi kääntää pelin eri konsoleille sen jälkeen, kun varsinainen kehittäjä on tehnyt siitä ensin yhden version”, Tilt-TV-ohjelman tuottaja ja pelitoimittaja Kalle Kaivola kertoo.

Sopimusten viidakko

Suomen ääni- ja kuvatallennetuottajat ry:n apulaisjohtaja Tommi Kyyrän mukaan levyjen tuottamisessa käytetään lukemattomia erilaisia sopimustyyppejä.

”Joskus levy-yhtiö tuottaa artistin levyn kokonaan. Jos käytössä on master-sopimus, artistin firma toimittaa levy-yhtiölle valmiin master-kopion, jonka voi lähettää suoraan tehtaalle. Silloin kun kotimainen artisti lähtee ulkomaille, on käytössä usein lisenssisopimus, jonka kautta levy-yhtiö julkaisee uudelleen jo kerran kotimaassa julkaistun levyn”, Kyyrä kertoo.

Tietokonepelien tuotannossa noudatellaan samankaltaista kaavaa.

”Kehittäjältä julkaisijalle, julkaisijalta maahantuojalle, edelleen vähittäiskaup-piaalle ja lopulta kuluttajalle. Suomessa yli puolet peleistä myydään marketeissa, Prismassa, Citymarketissa ja muissa vastaavissa”, listaa Kalle Kaivola.

Elokuva puolestaan käy teattereissa ja menee sitten televisioon ja dvd:lle. Tv-ohjelmat päätyvät suoraan televisioon ja dvd:lle.

Elokuvien kokonaistuotosta vain viidennes muodostuu teattereista saatavista tuloista, joten on perusteltua väittää, että televisio-ohjelmia ja elokuvia myös levitetään samoja reittejä pitkin. Suomalainen elokuva kerää valtaosan katsojistaan siinä vaiheessa, kun se näytetään televisiossa.

Jätit – uhka ja mahdollisuus

Köyhissä maissa ja kansainvälisille viihdejäteille vieraammilla kulttuurialueilla viihdetuotteet liikkuvat omia polkujaan. Espanjalainen viihde leviää Etelä-Amerikkaan ja egyptiläisiä elokuvia katsotaan arabiankielisillä alueilla. Intian Bollywood tuottaa elokuvia myös ulkointialaisille. Lontoossa on elokuvateattereita, jotka eivät muuta esitäkään.

Rahallisesti nämä virtaukset ovat kuitenkin pieniä puroja kansainvälisten suuryhtiöiden valtavan hyökyaallon rinnalla.

Oman poikkeusalueensa muodostaa porno. On arvioitu, että pelkästään Yhdysvalloissa pornoa ostetaan vuosittain noin kymmenen miljardin dollarin edestä. Siinä missä Yhdysvalloissa tulee markkinoille 400-500 fiktioelokuvaa vuodessa, tehdään pornoelokuvia vuosittain 9 000-12 000 kappaletta.

Vaikka porno kärsii piratismista mahdollisesti enemmän kuin mikään muu viihdetuote, on yleistä, että sitä myydään netin välityksellä suoraan tuottajalta. Pornoalalla on omat levitysfirmansa, mutta niiden mahdollisuudet vaikuttaa markkinoihin ja tuotteiden sisältöön ovat vähäisemmät siksi, että sekä pornon tekijöillä että kuluttajilla on lukuisia tapoja ohittaa levittäjä kokonaan.

Mediajättien paras puoli on se, että niillä on resurssit tehdä megaspektaakkeleita, jotka eivät olisi mahdollisia, mikäli tuote aiottaisiin myydä vain yhden maan markkinoilla. Ainakin tietokonepelien maailmassa jättien markkinakoneistot osaavat myydä vastahakoisillekin ihmisille uusia asioita.

Toisaalta kansainvälisten suuryhtiöiden valtarooli myös tukahduttaa luovuutta: elokuvaa ei lähdetä tekemään suurella rahalla, ellei olla aivan varmoja, että se palvelee yhtiön tarkoitusperiä eli rahan tekemistä.

Lordi-rahan matka maailmalle

Lordin levy-yhtiö on Sony BMG Finland. Jokaisesta ostetusta Lordi-cd:stä menee ensin noin puolet vähittäismyyjälle. Sen jälkeen raha kulkee joko tukkukauppiaalle tai suoraan levy-yhtiölle, riippuen siitä, miten yhtiö levittää tuotteitaan. Tässä vaiheessa Lordi saa oman osuutensa, ja jäljelle jäävät rahat muuttuvat Sony BMG Finlandin voitoiksi.

Kaikki edellä mainitut firmat maksavat veronsa Suomeen. Sony BMG Finlandilta raha jatkaa matkaansa Yhdysvaltoihin Sony BMG Musicille. Puolet menee eteenpäin Saksaan Bertelsmann-yhtiölle, puolet Japaniin Sonylle, ja sieltä edelleen laajalle joukolle aasialaisia, eurooppalaisia ja yhdysvaltalaisia sijoittajia.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 1/2007

Muukalaiset Euroopan porteilla

Kuvareppari1Istanbulin Kumkapin kaupunginosassa siirtolaisten arki on pitkäveteistä odottamista.

Taksimin kreikkalais-ortodoksisen kirkon ruokalassa on ruuhkaa. Kymmenet afrikkalaiset siirtolaiset saapuvat pikkuhiljaa paikalle odottamaan ilmaista lämmintä ruoka-annostaan, jonka Istanbulin seurakuntien välinen siirtolaisohjelma (IIMP) viikoittain jakaa.

Kuvareppari2Istanbulista on muodostunut pysähdyspaikka lukemattomille Eurooppaan pyrkiville siirtolaisille.

Jokainen saapuja kirjoittaa nimensä ja maansa listaan, jonka jälkeen hän saa vuoronumerolappusen. Listaan kertyy maita joka puolelta maanosaa: Ghana, Nigeria, Komorit, Somalia, Gambia, Kongon tasavalta.

Tungoksen keskellä, noin viidenkymmenen miehen joukossa, ryysii yksi nainen. Hän kantaa sylissään arviolta kuusivuotiasta lasta. Naisella on äitinä erikoislupa päästä jonon ohi. Hän raapustaa listaan: Yasmin, Somalia, ja pyytää viisi vuoronumerolappua.

”Nämä ovat lapsilleni”, hän sanoo ja hymy vilahtaa hänen väsyneillä kasvoillaan. Poikalapsi kiemurtelee naisen sylissä ja tuijottaa tyhjyyteen. Hänen käytöksestään ei ole vaikea huomata autistisuutta.

Istanbul pysäkkinä

Kuvareppari3 Yasmin on asunut reilut puolitoista vuotta lastensa kanssa yksiössä Istanbulin pahamaineisella Tarlabashin aluella.

Yasmin on yksi niistä afrikkalaisista, jotka pakenivat kotimaidensa oloja ja luulivat päätyvänsä Eurooppaan mutta lopulta löysivätkin itsensä Istanbulin Tarlabasin slummin talorähjistä.

Tarlabas sijaitsee vain muutaman sadan metrin päässä Istanbulin kuuluisalta Istiklal-kauppakadulta. Kaupunginosan kapeilla kaduilla kurdilapset juoksentelevat ja huivipäiset naiset istuskelevat ja rupattelevat asuintalojensa portailla. Öisin ränsistyneiden talojen seinistä kaikuvat aseiden laukaukset.

Tarlabasin, Kumkapin ja Aksarayn kaupunginosat ovat merkki viimeisten parinkymmenen vuoden aikana tapahtuneesta uudentyyppisestä kansainvälistymisestä. Idän ja lännen välimaastossa kohoavasta suurkaupungista on muodostunut pysähdyspaikka lukemattomille Euroopan unioniin pyrkiville afrikkalaisille ja aasialaisille siirtolaisille.

Turkkiin tullaan veneellä, lentokoneella, jalan, autokyydillä tai milloin mitenkin -usein kuitenkin salakuljettajien palveluita käyttäen. Sinnikkyydestään huolimatta Turkkiin saapuvat eivät kuitenkaan helposti onnistu jatkamaan matkaansa, vaikka ovatkin jo Euroopan porttien tuntumassa.


Niin Iranista, Irakista, Afganistanista, Pakistanista kuin eri puolilta Afrikkaa saapuneet siirtolaiset jämähtävät kaupunkiin jopa vuosiksi. Jotkut jäävät odottamaan päätöstä turvapaikkahakemukseensa, toiset keräämään rahaa salakuljettajille jatkokuljetusta varten. Lisäksi lukuisat Kreikan rajan ylitystä yrittäneet palaavat epäonnistuttuaan aina uudestaan Istanbuliin.

”Rajalta palaajia on aina vain enemmän”, siirtolaisuuden tutkija ja kirjailija Behzad Yaghmaian sanoo.

”Euroopan unioni delegoi rajojensa valvontaa yhä enemmän naapurivaltioilleen. Turkille Euroopan portinvartijan toimi on EU-jäsenneuvotteluiden takia hyödyllinen, ja se onkin onnistunut kiitettävästi siirtolaisvirran tyrehdyttämisessä.”

Samalla Istanbulin slummit ovat täyttyneet kaukaa saapuvista muukalaisista.

 

Siirtolaispolitiikan porsaanreiät

Kirkon ruoanjakelusta vastuussa oleva ruandalainen Gaspard ojentaa Yasminille kotiin vietäväksi viisi pakettia riisiä, viisi pakettia lihapataa, muutaman leivän sekä nektariineja. Hymyileväinen Gaspard on toiminut vuosia IIMP:n tulkkina ja ahkerana vapaaehtoistyöntekijänä. Hänelle ruoanjakelu tuli aikoinaan tutuksi pakolaisleirillä Turkin ja Iranin rajalla, jonne Turkin valtio sulki 1990-luvun puolivälissä satoja Istanbulin kaduilta vangittuja afrikkalaisia.

Gaspard kärsi leirillä kolme vuotta, kunnes sieltä karkuun päästyään palasi Istanbuliin. Kaikkiaan hän on odotellut turvapaikkapäätöstä jo kymmenkunta vuotta.

”Meidän ruandalaisten tapaus on kinkkinen, koska sotamme on ulkopuolisten silmissä ohi. Keskinäinen kauna kuitenkin jatkuu, ja olen 10 vuotta koettanut vakuuttaa UNHCR:lle, että paluuni Ruandaan olisi minulle suuri riski. Nyt vihdoin minut on hyväksytty pakolaiseksi ja enää odotan päätöstä siitä, mikä maa minut tulee vastaanottamaan”, Gaspard selittää.

Yasminkin haki puolitoista vuotta sitten Turkkiin saavuttuaan turvapaikkaa, mutta ei Turkin valtiolta vaan, kuten Gaspardkin, YK:n pakolaisjärjestö UNHCR:lta. Turkki on allekirjoittanut vuoden 1951 kansainvälisen pakolaissopimuksen, mutta se kuuluu niiden harvojen maiden joukkoon, jotka rajasivat sopimuksen koskemaan vain Euroopan maista saapuvia turvapaikanhakijoita.

Muualta saapuvat hakijat käsittelee UNHCR.

Pakolaisiksi hyväksytyt hakijat lähetetään eteenpäin vastaanottajamaihin kuten Yhdysvaltoihin, Kanadaan, Australiaan tai vaikkapa Suomeen. Turkki sijoittaa päätöstä odottavat turvapaikanhakijat väliaikaisesti 24:lle satelliittikaupungiksi nimetylle pienpaikkakunnalle.

Hylätyksi tulleet passitetaan kotimaihinsa, jos Turkilla ja kyseisellä maalla on keskinäinen sopimus palauttamisesta. Jos ei ole, monet yksinkertaisesti häviävät Turkin lukemattomien laittomien asukkaiden massaan. Tästä joukosta suurin osa ei ole koskaan vaivautunut kirjautumaan UNHCR:n byrokratiaviidakkoon – vuoden 2006 maaliskuussa päätöksen odottajia oli vaivaiset 7000, joista yli 700 oli uustulokkaita. Päätöksen saamiseen menee yleensä yli vuosi, mihin monella ei ole kärsivällisyyttä, varsinkaan kun yhä useammin hakemus hylätään. Moni ei siksi usko mahdollisuuksiinsa täyttää kansainvälisiä pakolaiskriteerejä. Lisäksi yllättävän moni siirtolainen ei edes tiedä UNHCR:n olemassaolosta.

Istanbulin slummeissa asuvien laittomien siirtolaisten määrää on mahdotonta edes arvioida. ”Poliisi on sulkenut silmänsä alati paisuvalta siirtolaistulvalta. Valtiolla ei yksinkertaisesti ole varaa teljetä heitä vankiloihin”, Behzad Yaghmaian sanoo.

”Konstaapelit käyttävät lainturvattomia siirtolaisia hyväkseen tienatakseen muutaman lisäpennosen. Siirtolaisilla ei ole muuta mahdollisuutta kuin vastata poliisien uhkailuihin lahjuksilla”, hän lisää.

Kuvareppari4

Mauritanialaisten siirtolaisten vuokra-asunto Istanbulissa, Aksarayn kaupunginosassa.

Ei vetoa satelliittikaupunkeihin

Yasminin ja hänen lastensa ensimmäinen turvapaikkahakemus hylättiin seitsemän kuukauden odotuksen jälkeen. Yasmin haki oikaisua päätökselle ja odottaa nyt UNHCR:lta lopullista päätöstä.

”Tämä on ainoa toivoni. Voin päästä joko Kanadaan tai Australiaan. Kun saavuin tänne ja ymmärsin, kuinka epätoivoinen tilanteeni on, jouduin pohtimaan onnettomiakin ratkaisuja”, hän muistelee.

”Olin valmis laittamaan lapseni veneeseen ja työntämään veneen vesille. Itse olisin myös astunut veneeseen ja ollut valmis mihin tahansa kohtaloon”, hän huokaa päätään pyöritellen.

Yasmin ei koskaan muuttanut satelliittikaupunkiin, koska siellä hänellä ei olisi ollut IIMP:n tukea. Monet satelliittikaupunkeihin tuomituista eivät tule toimeen niukasti mahdollisuuksia tarjoavissa, usein konservatiivisissa pikkukaupungeissa, vaan palaavat Istanbuliin.

Rachel Levitan työskentelee pakolaisia neuvovassa RLAP-järjestössä. Hänen mukaansa Turkin valtio ei ole armollinen UNHCR:n päätöstä odottaville turvapaikanhakijoille.

”Heille ei tarjota sosiaalipalveluja eikä terveydenhuoltoa. Heille ei myöskään myönnetä työlupia, ja turvapaikan hakijan on ilmoittauduttava viikoittain satelliittikaupunkinsa poliisille. Näiden pienille paikkakunnille myönnettyjen oleskelulupien ainoa hyöty on, että ne antavat turvapaikahakijoiden lapsille oikeuden käydä koulua. Sillä ei kuitenkaan vatsoja ruokita, ja siksi monet palaavat Istanbuliin etsimään huonosti palkattuja työpaikkoja harmaasta taloudesta”, Levitan tietää.

”Meidän 600 asiakkaastamme kenelläkään ei ole Turkissa työlupaa. Monet miehistä työskentelevät pimeästi tehtaissa, kalastajina tai rakennustyömailla ja naiset yleensä kotiapulaisina ilman mitään takuita edes palkanmaksusta. Monet eivät löydä lainkaan töitä ja elävät joko sukulaistensa lähettämillä avustuksilla tai keräämällä ruoantähteitä roskalaatikoista”, hän lisää.

 

Kuvareppari5

Tarlabasin, Kumkapin ja Aksarayn kaupunginosat ovat merkki uudentyyppisestä kansainvälistymisestä: idän ja lännen välimaaston suurkaupungista on muodostunut pysähdyspaikka lukemattomille eurooppaan pyrkiville siirtolaisille.

 

Karmiva elämänmuutos

Yasmin ei voi pienten lastensa ja kielitaidottomuutensa takia etsiä töitä edes Istanbulin harmailta markkinoilta. Lapset eivät ole päässeet turkkilaiseen kouluun vaan käyvät pari kertaa viikossa IIMP:n siirtolaislapsille tarkoitetuilla oppitunneilla. Yasminin 15 neliömetrin pohjakerroshuusholli pyörii kirkon avustuksilla sekä Yasminin vanhimman, 14-vuotiaan pojan 60 liiran viikkopalkalla. Sillä isätön perhe pyrkii ruokkimaan viisi suuta.

Yasminin elintaso on tipahtanut huomattavasti siitä, kun perheen isä vielä eli. Aviomiehellä oli vuosia hyvä työpaikka Libanonissa, kunnes hän sen menetettyään joutui perheineen palaamaan rauhattomaan Mogadishuun. Vakavaraisuus herätti kateutta, ja perhettä uhkailtiin. Lopulta mies tapettiin raa’asti. Yasmin päätti paeta Somaliasta ja maksoi kalliin laivamatkan Eurooppaan.

Kuvareppari6Yasminin Yahya-poika ja Azhar-tytär viettävät aikaa vierailevan naapurin seurassa.

”En muista, kauanko me matkasimme, mutta se tuntui ikuisuudelta. Lopulta salakuljettaja ilmoitti, että olimme saapuneet lähellä Kööpenhaminaa olevalle saarelle, ja pyysi meitä ja muita matkustajia jättämään laivan. Pian törmäsimme ystävälliseen vierasta kieltä puhuvaan mieheen, joka kyyditsi meidät mantereelle ja neuvoi meidät johonkin linja-autoon. Saavuimme tänne ja löysimme afrikkalaiskorttelit. Vielä viikkoja luulin saapuneeni Kööpenhaminaan, kunnes joku kertoi minulle, että olinkin Istanbulissa, Turkissa”, Yasmin naurahtaa.

Muslimien kello yhden rukouskutsu kajahtaa ortodoksikirkon viereisestä moskeijasta. Äsken vielä täpötäydet ruokapadat ja leipäsäkit ammottavat tyhjyyttään eikä ruokatilassa näy ristinsielua. Vain Gaspard lakaisee lattiaa ja asettaa ruoanjakelua varten yhteen kootut pöydät paikoilleen.

Afrikkalainen siirtolaisjoukko ja 54 ruokapakettia on jälleen hävinnyt leveän Istiklal-kadun hälinään.

Kuvat: Nikem Ekberzade

Julkaistu Kumppani-lehdessä 1/2007

Hyvästi pitkät kalsarit

On joulukuun puoliväli. Pensaiden silmut paisuvat, ruoho viheriöi, golf- ja melontakausi jatkuvat. Perunat homehtuvat parvekkeella. Helsingissä lämpömittari on juuttunut +6 asteen paikkeille jo kuukaudeksi.

Etelä-Ruotsi ui suurtulvassa. Moskovan alueella sää on lämpimintä 150 vuoteen, Alpeilla 1300 vuoteen. Siellä kukat kukkivat ja laskettelukeskukset ihmettelevät, kun kautta ei pystytä avaamaan. Lumilajien maailmancupeja on jouduttu perumaan pitkin joulukuuta. Kansainvälisessä hiihtoliitossakaan ei enää epäillä, onko ilmastonmuutos totta vai turhaa pelottelua.

Sen sijaan kilpapurjehtijat voivat harjoitella Suomen vesillä ”sydäntalven” pimeydessä.

Rovaniemen ulkomaalaiset jouluturistit ihmettelevät, kun lunta ei ole kunnolla edes Etelä-Lapissa. Tykitetty keinolumi alkaakin olla kuuma myyntiartikkeli Lapissa, jonne Keski-Euroopan laskettelijat suuntaavat.

Jopa Sotkamon Vuokatissa, lumentutkimukseen keskittyneessä Suomen Snow-poliksessa, hiihdetään viime talvena säilötyillä lumilla. Eivätkä karhut saa unta, kun sadevesi lirisee pesään ja on liian lämmin nukkua.

Toisella puolella palloamme, Keski-Amerikassa, ilmastonmuutos on selvästi lisännyt trooppisten myrskyjen määrää. Yksi ”ylimääräinen” hurrikaani tuhoaa hetkessä tuhansien muutenkin köyhien ihmisten kodit ja elinkeinot, jos vaikka henkikulta säästyykin.

Ilmasto näköjään muuttuu, vaan muuttuuko ihminen?

Julkaistu Kumppani-lehdessä 1/2007

 

Lyhyet

Saharawi-kansalle suojelua

Länsi-Sahara. YK:n ihmisoikeustarkkailijat ovat esittäneet syvän huolensa Marokon miehittämässä Länsi-Saharassa elävän saharawi-kansan asemasta ja ihmisoikeuksista. Tarkkailijat pitävät itsemääräämisoikeutta parhaana keinona turvata alkuperäiskansan oikeudet. YK:n pakolaiskomissaarin mielestä saharawi-kansan suojeluun on kiinnitettävä erityistä huomiota, kunnes itsemääräämisoikeus saavutetaan. Pakolaiskomissaarin lausunto koskee sekä Marokossa että Algeriassa pakolaisleireillä asuvia saharaweja.

Molemmat kannanotot sisältyvät YK:n ihmisoikeuskomission raporttiin, joka laadittiin Länsi-Saharan tilanteesta sen jälkeen, kun Marokon poliisi tukahdutti väkivaltaisesti saharawien mielenosoitukset viime toukokuussa.

Raportissa kerrotaan kidutuksista, laittomista pidätyksistä ja sananvapauden tukahduttamisesta. Länsi-Saharan saharaweja edustava Polisario-järjestö on raporttiin tyytyväinen, Marokko sen sijaan syyttää sitä asenteelliseksi ja yksipuoliseksi. Lisäksi Marokko paheksuu sitä, että raportti toimitettiin myös Algerialle.

 

Hyvää uutta vuotta 2007, 2550, 1385…!

Vuosi vaihtui pari päivää sitten. Gregoriaanisen kalenterin mukaan elämme nyt järjestyksessä 2007:ttä vuotta jälkeen Jeesuksen syntymän, jota pidetään ajanlaskumme viitepisteenä.

Vaikka gregoriaaninen ajanlaskumme on nykyään laajalle levinnyt, ainoa se ei suinkaan ole. Islamilaisen kalenterin mukaan elämme nyt vuotta 1385, sillä islamilaisen ajanlaskun alkupäivä on  16. heinäkuuta 622. Islamilaisen taruston mukaan profeetta Muhammed pakeni tuona päivänä Medinasta.

Buddhalainen ajanlasku on käytössä Kaakkois-Aasian mantereella Kambodzhassa, Laosissa, Thaimaassa ja Myanmarissa. Siellä eletään vuotta 2550.

Vuotta 5767 eletään puolestaan juutalaisten ajanlaskussa, joka on aloitettu heidän tarustonsa mukaisesta maailman luomisesta. Juutalaisen kalenterin vuodenvaihde osuu joko syys- tai lokakuulle.

Ajanlaskutavat eroavat myös siinä, miten niissä suhtaudutaan vuoteen nolla. Yleisen käytännön mukaan gregoriaanisen ajanlaskun ensimmäinen vuosi on yksi. Vuosilukujen tarkoituksena on ikään kuin vuosien numeroiminen, ei lukusuoran kaltaisen aikajanan määrittäminen. Hindulaisessa ja buddhalaisten ajanlaskussa aloitetaan vuodesta 0, koska niissä päivämäärällä ilmaistaan alkuhetkestä kulunutta aikaa, aivan kuten ihmisen ikää lasketaan syntymästä kuluneina vuosina.

 

Pähkinät polkumyynnissä

Guinea-Bissau. Guineabissaulaisten viljelijöiden huolella kasvattama ja keräämä cashewpähkinäsato uhkaa jäädä myymättä ja köyhät viljelijät ilman ansioita.

Viljelijät ovat perinteisesti myyneet pähkinät suoraan kauppiaille, jotka ovat laivanneet ne Intiaan terveysruokien raaka-aineiksi ja maailmanlaajuiseen myyntiin. Nyt markkinat etenkin Yhdysvalloissa ovat hiipumassa. Yhtenä tärkeänä syynä pähkinän kysynnän vähenemiselle ovat länsimaissa roimasti yleistyneet pähkinäallergiat.

Köyhässä Guinea-Bissaussa suurin osa väestöstä saa elantonsa maanviljelystä, ja 85 prosenttia kansasta saa tavalla tai toisella ainakin osan toimeentulostaan cashewpähkinöistä.

Kauppiaat syyttävät hallitusta siitä, että se pitää pähkinöiden hintaa keinotekoisesti korkealla. Toisaalta pähkinöitä myydään maaseudulla alle puolella hallituksen määrittelemästä virallisesta ohjehinnasta.

Käytännössä hinta on tippunut niin alhaiseksi, että kun aiemmin kilolla pähkinöitä saattoi ostaa kilon riisiä, nyt cashewpähkinäkiloja tarvitaan neljä yhden riisikilon maksamiseen.

 

Laatuleffaa kansalle

Venezuela. Vanhat korttelielokuvateatterit ovat kadonneet myös Venezuelan pääkaupungista Caracasista. Tilalle on tullut ostoskeskuksiin rakennettuja monen salin keskittymiä, joissa esitetään pääasiassa kaupallista Hollywood-tuotantoa.

Ilmiön vastapainoksi syntyi marraskuussa Liikkuva kansankino, joka esittää elokuvia ulkoilmassa seitsemän köyhän kaupunginosan keskusaukioilla.

”Tarkoituksenamme on tuoda ei-kaupallisia laatuelokuvia vähävaraisten ulottuville ja tarjota vaihtoehto ostoskeskusten ohjelmistolle”, Bernardo Rotuno selittää. Hän johtaa Circuito Gran Cine -järjestöä, jonka järjestämät filmifestivaalit tavoittavat normaalisti lähinnä koulutettua ja hyvin toimeentulevaa väkeä. Kansankinohanketta tukevat Caracasin kaupunki ja Sveitsin suurlähetystö sekä eräät kaupalliset sponsorit.

Vanhemman polven elokuva-arvostelija Rodolfo Izaquirre toivoo, että hanke toimisi siltana aikaan, jolloin korttelin elokuvateatteri oli niin kotoisa paikka, että vanhemmat miehet saattoivat tulla sinne pyjama päällä.

 

Orangit palaavat viidakkoon

Indonesia. Vuoteen 2004 asti thaimaalaisessa safaripuistossa nyrkkeilleet orangit on palautettu Indonesiaan. 48 nyrkkeilyhanskoissa ja silkkiboksereissa esiintynyttä orankia pääsee viettämään luonnonmukaisempaa elämää viidakkoreservaattiin Borneon saarelle.

Orankien vapauttamiseen johti kansainvälinen painostus, jonka kohteeksi kymmeniä vuosia orankeja vetonaulanaan pitänyt Safari World -puisto joutui.

Asiantuntija-arvioiden mukaan Borneolla ja Sumatralla elää enää noin 60 000 orankia. Niitä salakuljetetaan maasta, ja metsäpalot vievät niiden elintilaa. Pessimistisimmät uskovat lajin häviävän kymmenessä vuodessa.

Thaimaasta palaavia orankeja oli lentokentällä vastaanottamassa muiden muassa Indonesian presidentin vaimo Kristiani Yudhoyono.

 

Tasan ei käy tasa-arvo

Pohjoismaat Ruotsi, Norja, Suomi ja Islanti ovat Maailman talousfoorumin selvityksen mukaan sukupuolten tasa-arvon kärkimaita. Kymmenen kärjessä on kaksi Euroopan ulkopuolista maata, Filippiinit ja Uusi Seelanti. Niiden saavutus ylittää esimerkiksi Tanskan ja Ison-Britannian.

Kärjessä on Ruotsi, mutta sielläkään puntit eivät ole tasan. Notkahdusta on taloudellisissa kysymyksissä, sillä myös länsinaapurissa naiset saavat miehiä huonompaa palkkaa.

Tutkimuksessa oli mukana 117 maata, ja sen mukaan eriarvoisuus on räikeintä – eli käytännössä naisten asema on heikoin – Saudi-Arabiassa ja Jemenissä. Jemeniläiset naisasianaiset ovat kritisoineet tuloksia sanoen, että monissa arabimaissa naisten tilanne on oikeasti Jemeniä heikompi. He myös pelkäävät, ettei maan pohjoinen naapuri Saudi-Arabia tee naisten aseman parantamiseksi mitään nyt, kun se on saanut Jemeniä paremmat pisteet.

 

Aids leviää Kiinassa

Kiina. Kiinassa viranomaiset ovat julkistaneet uusimmat hiv-tartuntatilastot. Niiden mukaan 183 733 kiinalaista kantaa aidsia aiheuttavaa hi-virusta. Luku on noussut edellisestä vuodesta 30 prosentilla.

YK:n asiantuntijoiden mukaan viranomaisten arvio on reippaasti alakanttiin. Heidän mukaansa maan todellinen tartunnan saaneiden määrä on noin 650 000.

Hi-virus levisi viime vuosikymmenellä Kiinassa muun muassa verenluovutuksissa yhteisesti käytettyjen, puhdistamattomien välineiden kautta. 

 

Liian pitkä viikonloppu

Algeria. Algeriassa on alettu nurista siitä, että islaminuskoon pohjaava viikonlopun vietto torstaina ja perjantaina ei sovellu globalisaa-

tion aikakauteen. Algeria ryhtyi 1976 noudattamaan islamilaista käytäntöä, jonka mukaan perjantai on pyhäpäivä. Monen mielestä nyt olisi aika palata maailmassa paljon yleisempään tapaan pitää viikkovapaat lauantaina ja sunnuntaina.

Erityisesti tilanteesta kärsivät ulkomaankauppaa käyvät yritykset ja satamat. Algerian tärkeimmät vientituotteet ovat öljy ja maakaasu. Algerian tulli on suljettu torstaisin ja perjantaisin, ja pankit ovat kiinni lauantaisin. Satamiin saapuvien ulkomaisten alusten miehistöt taas pitävät yleensä vapaata lauantaina ja sunnuntaina.

”On järjetöntä tehdä kauppaa ulkomaisten kumppanien kanssa vain kolmena päivänä viikossa. Emme ikinä pärjää kilpailussa kolmen päivän työviikolla”, valtion virkamies Larbi Ould Ahmed valittaa.

Taloustieteen professori Hacéne Amyar laskee, että venähtävistä viikonlopuista koituu Algerian ulkomaankaupalle vähintään 390 miljoonan euron tappio vuodessa. Se syntyy paljolti korvauksista, joita maa joutuu maksamaan tyhjän panttina satamissa seisoville ulkomaisille laivoille.

Toimittaja Hafid Azzouzin mukaan viikonloppuongelma on kuitenkin tabu virallisissa piireissä, koska hallituksessa mukana olevat vanhoilliset muslimit pitävät tiukasti kiinni nykyisestä järjestelmästä.

Amyar muistuttaa, että moni muu muslimimaa on hyväksynyt yleismaailmallisen viikonlopun tai siihen mukautetun järjestelyn, jossa vapaapäiviä ovat perjantai ja lauantai.

 

Siirtolaisuuden perinne Malilla

Mali. Siirtolaisuus on malilaisille vanha sopeutumiskeino. Siihen on totuttu turvautumaan, kun köyhyys on tehnyt olosuhteet kotiseudulla mahdottomaksi. Washingtonilaisen siirtolaisuustutkija Sally Find-leyn mukaan Malin maaseutujen asukkaat ovat tottuneet jo vuosisatojen ajan jättämään kotinsa kuivuuden vallitessa ja palaamaan takaisin olojen kohennuttua.

Siirtolaisuus on niin syvällä malilaisessa kulttuurissa, että joillain alueilla nuoret eivät saa mennä naimisiin ennen kuin he ovat olleet ulkomailla. Historioitsija Amadou Syllan mukaan 18-31-vuotiaat nuoret ovat vakuuttuneita siitä, että vain muuttamalla pois kotiseudultaan he saavat tarkoituksen elämälleen ja mahdollisuuden auttaa perhettään. Hankkimillaan tuloilla he uskovat voivansa rakentaa itselleen paremman elämän kun palaavat takaisin kotimaahansa.

Esikoloniaalisena aikana siirtolaisuus Malilta suuntautui naapurimaihin, sittemmin Ranskaan. Nykyisin eri puolilla Eurooppaa ja Pohjois-Amerikkaa elää puoli miljoonaa malilaista.

Luottamus hyvinvoinnin lisääntymiseen siirtolaisuuden myötä ei ole vailla pohjaa. Malilaiset siirtotyöläiset lähettävät kotimaahansa joka vuosi noin 200 miljoonan Yhdysvaltain dollarin arvosta rahaa. Summa on yli puolet maan vientituloista.

Malilaiset nuoret lähtevät siitä huolimatta, että tietävät lähdön voivan koitua kohtalokseen. Eurooppa sulkee rajojaan, ja samaan aikaan muuttopaine Malista kasvaa. Vuonna 2005 ainakin 12 malilaista kuoli yrittäessään ylittää Espanjan filiaalikaupungin Melillan muuria Marokossa. Osa ammuttiin, osa musertui kuoliaaksi. Ihmisiä nääntyi myös Saharan autiomaahan, jonne marokkolaiset viranomaiset heidät kuljettivat. Kenenkään tiedossa ei ole, kuinka moni tänä vuonna Kanarian saarille pyrkineistä on hukkunut. Espanjan viranomaiset ovat kertoneet 500 uhrista.

 

Rahat vai henki?

Kolme suurta lääkeyritystä – Novartis, Merck ja Pfizer – käyvät oikeutta Intiaa, Thaimaata ja Filippiinejä vastaan lääkkeiden valmistuksesta. Lääkefirmat yrittävät estää maita valmistamasta kopiolääkkeitä tuotteista, jotka yritykset ovat patentoineet.

Maailman kauppajärjestö WTO:n tekijänoikeuksia suojaava TRIPS-sopimus kuitenkin antaa kehitysmaille erillisoikeuden tuottaa ja tuoda maahan kansanterveydelle välttämättömiä lääkkeitä.

Jos Novartis voittaa oikeudessa Intian, kärsii miljardimaan väestön lisäksi moni muu, sillä Intia on halpojen kopiolääkkeiden suurin viejä Aasian ja Afrikan köyhiin maihin. Brittijärjestö Oxfamin mukaan yritykset ajavat monopolejaan terveyden kustannuksella, ja oikeusjuttujen päätymisellä lääkejättien voittoon olisi hyvin tuhoisa vaikutus köyhien mahdollisuuksiin saada halpoja lääkkeitä.

 

Kaksi järvikaupunkia kavereina

Kaksi järvikaupunkia pohjoisessa ja etelässä, Tampere ja Tansanian Mwanza, ovat tehneet yhteistyötä jo lähes 20 vuoden ajan. Puunistutuksesta alkanut yhteistyö on laajentunut, ja nykyään mukana on koulujen, palolaitoksen ja viranomaisten välistä yhteistyötä.

Mwanzan kaupunki on Kuntaliiton North-South -kuntaohjelmassa Tampereen parina. Tampere-Mwanza projekti aloitettiin vuonna 2002, ja sen projektikoordinaattorina Tampereella toimii Riikka Juuma ja Mwanzassa Joseph Mlinzi.

Mwanzaa kutsutaan kivikaupungiksi Victoriajärven rannassa olevien valtavien kivenlohkareiden mukaan. Puolen miljoonan asukkaan kivikaupunki on silti viihtyisä asuinpaikka. Kaupunkia ympäröivät tiheään asutut kukkulat ovat kunnan pelastus- ja huoltotoimelle melkoinen haaste.

”Esimerkiksi paloautot eivät mahdu ajamaan jyrkillä rinteillä ja kapeilla teillä”, Joseph Mlinzi harmittelee.

Järvimaisemalla on arvoa asukkaiden viihtyvyydelle. Mwanzan kaupunki pyrkiikin parantamaan aluetta rakentamalla puiston järven rantaan. ”Puiston nimeksi tulee Tampere Park”, kertoo Joseph Mlinzi.

Puolin ja toisin

Mwanzasta löytyy suomalaisen mielestä monia kotoisia elementtejä. Kaupunkia ympäröi järvi, siellä syödään paljon kalaa, keskustan kadut ovat hyvässä kunnossa eikä liikenne ole ruuhkaista. Kaupungista löytyy jopa sauna. Kipinä sen rakentamiseen on kaiketi lähtenyt Mwanzassa työskennelleiltä tamperelaisilta opettajilta.

”Saunassa käy nykyään säännöllisesti mwanzalainen vakioporukka”, kertoo kuntosalin työntekijä.

Mwanzalaisen Igoman koulun ja tamperelaisen Lamminpään ala-asteen oppilaat ovat käyneet kirjeenvaihtoa. Se on ollut hyvä keino tutustuttaa lapsia vieraisiin kulttuureihin.

”Toivoisimme jatkossa myös enemmän vierailuja tamperelaisten ja mwanzalaisten kesken”, kertovat Igoman koulun opettajat Winfrida Masanja ja Nkuba Seni. He muistelevat ilolla Mwanzassa järjestettyjen Tampere-päivien kansanmusiikkiesitystä Igoman koulun pihalla, jossa tamperelaiset muusikot lauloivat ja soittivat kanteletta.

Winfrida Masanjan koulun oppilaat puolestaan ovat tehneet Tampereesta ja Lamminpään koulusta kertovan tervetulolaulun, jonka he kuorossa rumpujen säestyksellä esittävät vierailijoille.

”Minua kiinnostaisi kuulla suomalaisesta koulujärjestelmästä”, lähettää pieni koulutyttö yllättävän asiallisen toiveensa lamminpääläisille. Koulun rehtori Timothy Lugejuna vieraili Tampereen Mwanza-viikolla marraskuussa kertomassa Tansanian koulujärjestelmästä.

”Olemme kiinnostuneita ottamaan oppia Suomessa toteutetusta yhteiskuntakehityksestä, mutta haluamme myös mahdollisuuden esitellä oman kulttuurimme vahvuudet”, Lugejuna sanoo.

Kuntaliiton North-South -hankkeiden tarkoituksena onkin molemminpuolinen yhteistyö ja oppiminen.

 

Humanitaarinen tasa-arvo hukassa

Korkean profiilin kriiseihin käytetään suhteettomasti resursseja. Tämän maksavat unohdetut, eli aidsin piinaamat maat ja esimerkiksi Kongon kriisin uhrit, todetaan yhdysvaltalaisen Feinstein International Centerin tuoreessa Humanitarian agenda 2015 -selvityksessä.

Irakiin ja Afganistaniin rahaa riittää, mutta suuri osa terrorismin uhreista on pitkälti avun tavoittamattomissa. Pohjois-Ugandan perukoilla ja Kolumbian viidakoissa terrorismin tuhot ovat arkipäivää, mutta koska näillä konflikteilla ei juuri ole globaalia ulottuvuutta, ne jäävät pimentoon.

Terrorismin vastainen sota häiritsee selvityksen mukaan humanitaarista tasa-arvoa monin tavoin. Se on muun muassa nakertanut yleisiä humanitaarisia periaatteita ja kansainvälistä lakia. Yhdysvaltain vankila Guantánamossa, salaiset pidätyskeskukset ja Venäjän rankat otteet Tshetsheniassa ovat yleisimmin mainittuja esimerkkejä.

Maailmanpolitiikassa humanitaarinen työ on jäänyt turvallisuusajattelun jalkoihin. Kun kansainvälisen yhteisön toiminnassa pyritään johdonmukaisuuteen eri toimijoiden välillä, etusijalle asetetaan turvallisuus. Humanitaarinen työ kärsii.

”Uskomme, että syyskuun yhdennentoista jälkeen humanitaarinen työ putoaa yhä useammin pohjoisen poliittiselta agendalta”, raportissa mainitaan.

Tekijöiden mukaan humanitaaristen toimijoiden tulisikin ymmärtää entistä paremmin poliittisia ja sotilaallisia voimia ja kehittää yhä luovempia tapoja äärimmäisen politisoituneissa olosuhteissa toimimiseen.

Myös humanitaarinen työ saa raportissa pyyhkeitä.

”Humanitaarinen bisnes näkee itsensä ja mandaattinsa universaalina”, raportti toteaa. Koska ulkopuolisten ja autettavien arvot eivät usein kohtaa, on humanitaarinen työ täynnä hiertymiä, jotka johtuvat auttajien kulttuurisen herkkyyden puutteesta.

Ulkopuolisten eurooppalaisten ja sisäpiirinomaisten autettavien välistä jännitettä pitäisikin hallita paremmin, ja autettavien omien näkemyksien pitää päästä paremmin esille, tutkijat vaativat.

Ulkopuolisuus ei aina kuitenkaan ole pahasta, he muistuttavat. Ulkomaisten avunantajien voi korkeamman statuksensa tähden olla paikallisväestöä helpompi puhua viranomaisten kanssa vaikeista asioista, kuten ihmisoikeuksista. Heitä saatetaan myös arvostaa enemmän kuin paikalta palkattua apuhenkilökuntaa.

Pohjoisen humanitaarisen työn tekijöiden pitäisi kuitenkin kuunnella enemmän ja oppia autettavien yhteisöjen neuvokkuudesta, joustavuudesta ja selviytymisstrategioista, raportissa tähdennetään.

 

Ourvision -laulukilpailu

Ourvision 2007 on Kansainvälisen kulttuurikeskus Caisan järjestämä laulukilpailu Euroviisujen kunniaksi. Osallistua voivat kaikki ne, joilla on sukujuuria Euroopan ulkopuolella Aasiassa, Arabiassa, Afrikassa tai Latinalaisessa Amerikassa. Latinoviisujen esikarsinta on 19.1., afroviisujen 20.1., aasiaviisujen 2.2., ja arabiviisujen 3.2. Esikarsinnat tapahtuvat kulttuurikeskus Caisassa Helsingissä ja niihin on kaikilla sukujuuriin katsomatta vapaa pääsy. Ourvision finaali mitellään 5.5.2007.


Lisätietoja www.caisa.fi

Julkaistu Kumppani-lehdessä 1/2007

Koulu etsii kansainvälisyyttä

Kansainvälisyyteen kasvattaminen on jo parinkymmenen vuoden ajan ollut kouluissa lakisääteistä eli pakollista. Kunnilla on kuitenkin oikeus päättää itsenäisesti, miten ja missä määrin kansainvälisyyskasvatusta toteutetaan. Niinpä koulut toteuttavat sitä omien voimavarojensa mukaan.

Monet suomalaiset järjestöt tuottavat koulujen käyttöön paljon korkeatasoista kansainvälisyyskasvatusaineistoa, mutta sen saaminen opettajien ja sitä myötä oppilaiden ulottuville ei aina ole helppoa. Se vaatii aikaa ja rahaa.

Koulujen välillä on edelleen suuria eroja siinä, miten paljon ne voivat hyödyntää uutta teknologiaa ja uusia oppimisympäristöjä kuten internetiä. Suurin osa eri järjestöjen tuottamasta KVK-materiaalista on tällä hetkellä internetissä. Siis kaikkien saatavilla, mutta usein kuitenkin näkymättömissä.

”KVK-materiaalia tuottavilla järjestöillä ei useinkaan ole käytettävissään suuria määriä rahaa, joten ne eivät voi pistää pystyyn vuoden pituista kampanjaa tiedottaakseen materiaalista”, sanoo kansainvälisyyskasvatuksen verkostokoordinaattori Pauliina Saares Kepasta.

”Olen usein törmännyt toiveeseen, että aineistoja saisi jotenkin koulutoimen kautta keskitetysti.”

Toiveissa on myös, että aineistot eivät olisi aivan niin internet-painotteisia. Monet kokevat perinteiset oppaat luettavammiksi kuin selkeätkin internet-sivut.

Kepan vuonna 2004 valmistuneesta perusselvityksestä Pallo haltuun ollaan nyt tekemässä päivitettyä versiota, ja Saareksen mukaan tavoitteena on, että opas saataisiin jakoon kaikille opettajille.

Pallo hallussa Oulun kouluissa

Kasvattajat Rauhan Puolesta ry. aloitti viime vuoden huhtikuussa Oulussa pilottihankkeen, jonka tavoitteena on ollut tukea opettajien tekemää kansainvälisyyskasvatustyötä. Maailmankoulu-hankkeessa ovat mukana Ihmisoikeusliitto, Suomen Pakolaisapu, Taksvärkki ja World Environment Development Werde, ja sitä on rahoitettu ulkoministeriön tiedotustuella. Tammikuussa selviää, saadaanko hankkeelle lisärahoitusta ja siten jatkoaikaa.

Rahoituksen turvin on palkattu yksi kokopäiväinen työntekijä, joka on koonnut saatavilla olevasta aineistosta käsikirjaston ja auttanut opettajia pitämään työpajoja eri teemoista kuten pakolaisuudesta ja ihmisoikeuksista. Hankkeen työntekijälle Hanna Kuuluvaiselle ovat opettajat myös voineet soittaa tarvitessaan ideointi- ja suunnitteluapua, lyhyelläkin varoitusajalla. Maailmankoulu on saanut oululaisopettajilta hyvän vastaanoton.

”Mitä enemmän olen kouluja kiertänyt, sitä enemmän on kyselyjä tullut. Opettajat ovat pitäneet erityisesti siitä, että heitä lähestytään valmiiden, käytännönläheisten ideoiden kanssa. Kaikki Maailmankoulun palvelut ovat myös kouluille ilmaisia, mistä on samoin tullut paljon hyvää palautetta”, Kuuluvainen kertoo.

Kuuluvainen on tyytyväinen yhteistyöhön opetusviraston kanssa. Hän on ollut tervetullut opettajien koulutustilaisuuksiin ja rehtorien kokouksiin kertomaan kansainvälisyyskasvatuksesta. Työtilat ja tietokone järjestyivät opetusviraston tiloista, mikä on hyvä alku.

”Toiveissa on tietenkin, että kaupungit hoksaisivat, miten tärkeä juttu tämä on, ja innostuisivat rahoittamaan KVK-tukihenkilöitä kaupungin omasta budjetista. Onhan luontokoulujakin, joissa satsataan ympäristökasvatukseen. Oulun kaupungin periaateohjelmassakin mainitaan yhtenä perusarvona suvaitsevaisuus. Olisi hyvä, jos panostus näihin arvoihin näkyisi myös rahallisesti”, Kuuluvainen toivoo.

Monet järjestöt lähettävät jo nyt työntekijöitä kouluvierailuille. Esimerkiksi usean järjestön yhteisen hankkeen, Globalisaation monet kasvot -projektin globalisaatiolähetti saapuu tarvittaessa oppitunnille jo yhdeksässä suurimmassa kaupungissa. Globalisaatiolähetit, Taksvärkki ry:n kansainvälisyyskouluttajat ja Kassandra ry:n taidetyöpajat ovat kouluille ilmaisia (Kassandralla vain helsinkiläiskouluille).

Kansainvälisyyskasvatusverkosto laatii tämän vuoden kuluessa kouluvierailuille laatusertifikaatin.

 

KVK vai EVVK?

Kansainvälisyyskasvatus ei ole erillinen oppiaine, vaan kvk:ta voidaan sisällyttää useisiin eri oppiaineisiin. Kansainvälisyyskasvatuksen tavoitteena on, että ihminen

  • Hyväksyy toisten ihmisten erilaisuuden ja tuntee muita kulttuureja
  • Ymmärtää ihmisten ja kansojen keskinäisen riippuvuuden
  • Ymmärtää, että ihmisarvon perustana ovat tasa-arvo ja oikeudenmukaisuus

Kansainvälisyyskasvatus-käsitteen käytöstä ei ole olemassa yhtä selkeää ja yleisesti hyväksyttyä määritelmää. Kepan teettämässä Pallo haltuun -selvityksessä KVK:lla tarkoitetaan laajasti maailmanlaajuiseen yhteisvastuuseen ohjaavaa toimintaa.

KVK ei laajan käsityksen mukaan viittaa pelkästään lapsiin ja nuoriin kohdistuvaan kasvatukseen. Myös aikuiset ovat asennevaikuttamisen tärkeä kohderyhmä. Aikuisten arvot ja asenteet heijastuvat sekä heidän elämäntavoissaan että lapsissaan.

Lasten ja nuorten kansainvälisyyskasvatus voi olla ”helpompaa” kuin aikuisten, koska aikuisuuteen siirryttäessä ei enää ole kaikille yhteisiä oppimistilanteita, joita koulut tarjoavat. On helppoa tavoittaa kansainvälisyydestä jo kiinnostuneet aikuiset, mutta muut voivat kokea tiedottamisen tuputtamiseksi, mikä lisää muutosvastarintaa.

Parasta kansainvälisyyskasvatusta voikin olla esimerkiksi työyhteisöjen vähittäinen monikulttuuristuminen. Sen mutkia oikomaan perustettiin vuonna 2001 ETMO-projekti, joka päättyi keväällä 2005. Mukana oli 16 työyhteisöä neljässä kaupungissa.

Ikääntyville ei juuri ole tarjolla erikseen kansainvälisyyskasvatusta. Jotkin kirkolliset järjestöt tavoittavat vanhuksia seurakunta- ja jumalanpalvelustyön kautta. Monikulttuuriyhdistys Familia Club ry. on järjestänyt ikääntyville suomen kielen kursseja.

Välttämättä eivät kaikki opettajatkaan ole täysin vailla ennakkoluuloja. Maailmankoulu-hankkeen koordinaattori Hanna Kuuluvainen on tavannut opettajia, jotka kertovat havainneensa kyseenalaisia asenteita kollegoissaan, ja opettajia, jotka nostavat kädet pystyyn esimerkiksi havaitessaan oppilaiden syrjivän maahanmuuttajaoppilaita.

”Monet tunnustavat suoraan, että heidän pitäisi tietää aika paljon näistä kysymyksistä, että he voisivat ottaa niitä opetusohjelmaan”, itsekin opettajan koulutuksen saanut Kuuluvainen toteaa.

Hyödyllisiä internet-sivuja: www.kansainvalisyyskasvatus.net www.maailmahaasteena.net

Julkaistu Kumppani-lehdessä 1/2007

Keskitien kaihtaja Alexis Kouros

Aleksis Kouros vaaka

 

Alexis Kouros on yhdeltä koulutukseltaan lääkäri. Hän vertaa tätä työtä papin työhön. Ihmiset tulevat kertomaan hyvin henkilökohtaisia asioitaan. ”Opin tosi paljon suomalaisesta yhteiskunnasta ja ihmisistä juuri lääkärin työn kautta”, Kouros pohtii. (Kuva: Raisa Karjalainen)

”Alexis Kouros ei enää kirjoita Kumppaniin, olen niin pahoillani – hänen kolumnejaan luin usein ystävilleni puhelimessa.”

Näin harmiteltiin lukijatutkimuksessa viime maaliskuussa. Alexis Kouros oli lopettanut kolumnistina pari kuukautta aikaisemmin, kuuden vuoden ja 42 kolumnin jälkeen. Hänestä pidettiin – hän oli ainoa lukijatutkimuksessa nimeltä mainittu kirjoittaja – mutta ei kärkevä kolumnisti kritiikiltäkään säästynyt.

”Joskus ihmiset kysyivät ärsyyntyneinä, että miksi tuollaista kirjoitat ja julkaiset. Se on ihan tyypillistä mutta myös omituinen ja ristiriitainen asia”, Kouros sanoo ja jatkaa:

”Sananvapaus ei ole toteutunut länsimaissa sillä lailla kuin pitäisi. Kaikki saavat kyllä sanoa, kunhan se sopii keskitiehen, toleranssiviivojen väliin, ja mun mielestä tämä tuhoaa debattikonseptia. Uskon, että totuus löytyy, kun hyvin erilaisetkin ajatukset pannaan vierekkäin ja ihmisillä on mahdollisuus vertailla. Mutta jos nyt katsotaan Suomen päämedioita kuten Helsingin Sanomia ja Yleä, ne ovat katastrofaalisia. Siellä on usein totuus ennalta valittu ja sen ympärillä kirjoitetaan, vaikka medianhan pitäisi peilata ihmisiä eikä työntää massoja siihen suuntaan, mihin itse haluaa”, Kouros sanoo viitaten alkutalven Nato-keskusteluihin, joissa Helsingin Sanomat ilmoitti kannattavansa jäsenyyttä, vaikka gallupien mukaan kansan enemmistö sitä vastusti.

Kun tuotantoyhtiönsä Dream Catcherin studion punaisella sohvalla istuva Kouros pääsee vauhtiin, sanottavaa riittää.

”Kerran sain negatiivista palautetta kirjoittaessani naisten kunniamurhista. En missään nimessä hyväksy kunniamurhaa, en siinä kolumnissa tai sitä ennen tai sen jälkeen. Mutta mun pointti oli, että nyt kun kylmän sodan jälkeen länsimaat ovat valinneet islamilaisen maailman vastapoolikseen, niin kaikkia niiden virheitä ja ongelmia tarkastellaan suurennuslasin alla. Kunniamurhia kauhistellaan, ja samaan aikaan esimerkiksi Pohjoismaissa naisten pahoinpitelyt ja murhat ovat hälyttävän yleisiä, mutta sitä pidetään normaalina tai ainakin se on sietämisen rajojen sisäpuolella.”

Mutta onhan siinä eroa, Kourokselle vastattiin: siellä kunniamurhaa juhlitaan mutta täällä naisten pahoinpitelyä ei hyväksytä.

”Kuka voi juhlia oman siskonsa tai serkkunsa kuolemaa, ei sellaista ole olemassakaan! Tämä on niin sokea tapa ajatella. Ne ihmiset, jotka näin ajattelee, eivät yleensä ole käyneet niissä maissa vaan ovat rakentaneet itselleen kuvan median kautta.”

Mediakritiikki sekä lännen ja islamilaisen maailman vastakkainasettelu ovat Kouroksen lempiaiheita. Mutta ennen kuin annetaan hänen jatkaa, on paikallaan kerrata, kuka oikeastaan on äänessä.

Iranilainen Alexis Kouros on ollut häkellyttävän monessa mukana: Hän on saanut dokumenttielokuvillaan palkintoja Uppsalasta Honoluluun ja Shanghaista New Yorkiin, ja hänen esikoiskirjansa Gondwanan lapset palkittiin Junior Finlandialla vuonna 1997 ja Ruotsin Peter Pan -palkinnolla 2002. Hän on lääkäri, europarlamenttiehdokas vuodelta 1999 ja perustamansa SixDegrees-lehden päätoimittaja. Mutta hän on myös vaatimaton, tämä haastattelupyyntö oli hänelle ”kunnia-asia”.

Kaksi vuotta rintamalla

Aleksis Kouros pysty Kuva: Raisa Karjalainen

Alexis Kouros syntyi Kermanshahissa Länsi-Iranissa vuonna 1960. Hän kävi peruskoulun ja lukion, harrasti judoa ja asui sen myötä muutaman kuukauden Japanissakin. Pääpiirteittäin normaalia nuoren elämää shaahin diktatuurissa. Mutta vaikka Iran näytti ulospäin vauraalta ja länsimaiselta, pinnan alla kuohui.

”Iranissa ei ollut varteenotettavaa oppositiota, joten ainoa ryhmä, jolla oli valmiit kanavat ja järjestelmät liikuttaa massoja, oli islamilainen papisto. Ihmiset tajusivat, että tässä on nyt se vaihtoehto, ja askel askeleelta osoittautui, että tämä vaihtoehto vaati täydellistä elämäntapamuutosta.”

Vallankumouksesta ei kuitenkaan ehditty kauaa nauttia, koska Irak hyökkäsi Iraniin vuonna 1980. Myös Kouros taisteli lähellä rajaa sijaitsevan kotikaupunkinsa puolesta: 15 päivää eturintamalla, 15 taaempana ja 15 päivää kotona oli periaatteessa seuraavan parin vuoden päivärytmi.

”(USA:n entinen ulkoministeri) Madeleine Albright itse on myöntänyt, että se oli USA:n kehittämä sota, jolla oli tarkoitus pysäyttää islamilaisen ajattelun leviäminen”, Kouros kertoo.

Eräänä päivänä tykkituli osui niin lähelle, että ilmalennon jälkeen maahan iskeytyneeltä Kourokselta murtui jalka. Paraneminen kesti useita kuukausia, ja koska Kouros oli ollut sodassa vaadittavat kaksi vuotta, hänen ei tarvinnut enää palata.

”Monet kaverit kyllä jäivät, mutta minä päätin opiskella. Ja täytyy muistaa, ettei kukaan siinä vaiheessa arvannut, että tämä sota tulee kestämään kahdeksan vuotta. Luultiin, että se loppuu muutaman kuukauden sisällä.”

Lääketiede toi Suomeen

Ensin Kouros opiskeli elokuva-alaa Yhdysvalloissa, sen jälkeen lääkäriksi Unkarissa. Syyskuussa 1990 hän saapui Suomeen tekemään erikoistumisopintojaan. Millainen maa Suomi oli tuolloin ulkomaalaiselle?

”Tässä asiassa on hyvin vaikea olla oikeudenmukainen, koska yksikin negatiivinen kokemus tekee paljon syvemmän vaikutuksen kuin monet positiiviset. Se on ihan inhimillistä: jos esimerkiksi tässä sohvassa olisi yksi tahra, niin siihen kiinnittää heti huomiota, vaikka 99 prosenttia on ihan puhdasta.”

Mutta kyllä Kourokselta tähänkin asiaan mielipide löytyy: Poliittiselta johdolta puuttuu maahanmuuttaja-asioiden hoidossa pitkän aikajänteen visio, ja media on puolestaan tuonut tulokkaat esiin sensaatiohakuisesti. Mutta suomalaiset ihmiset, heistä Kouroksella ei ole huonoa sanottavaa.

”Kun olin Kaustisilla terveyskeskuslääkärinä, mulla oli vähän ajan kuluttua enemmän potilaita kuin muilla lääkäreillä. Potilaat halusivat tulla luokseni, koska olin heille kohtelias ja käyttäydyin kunnioittavasti. Aika nopeasti se maine kiersi ja tämä ulkomaalaisuus jäi taka-alalle.”

Myöskään islaminuskonsa vuoksi Kouros ei ole joutunut kokemaan ennakkoluuloja, sillä hän on uskonasioissa hyvin pragmaattinen.

”Uskon, että Jumala on olemassa, mutta loput onkin sitten ihmisten keksimää. Mun mielestä nämä maailman suuret uskonnot eivät ole uskontoja vaan lahkoja, jotka ovat paisuneet. Ehkä lähin oikea uskonto voisi olla buddhalaisuus, jossa on jonkinlaista harmoniaa luonnon ja kaiken olevaisen suhteen”, Kouros pohtii ja toistaa sanan ehkä.

Neitseellinen syntyminen, maailmanpelastajat ja jumalan lähettämät sanansaattajat sitä vastoin eivät Kourosta vakuuta.

”Jos kristinuskoa, juutalaisuutta tai islamia seuraisi vain muutama sata ihmistä, niin heidät varmaan laitettaisiin vankilaan. Ajateltaisiin, että he ovat hulluja”, Kouros naurahtaa.

Takaisin Iraniin?

Vuonna 1996 lääkärintyöt laman runtelemassa Suomessa loppuivat ja Alexis muutti yhdessä vaimonsa, nykyään Ihmisoikeusliiton pääsihteerinä toimivan Kristiina Kouroksen kanssa pariksi vuodeksi Kanadaan. Vuonna 1998 Kouros perusti Dream Catcher -tuotantoyhtiön omia elokuviaan varten. Sittemmin yritys on laajentunut ja elokuva- ja radiotuotannon lisäksi se on julkaissut vuodesta 2003 englanninkielistä ilmaisjakelulehteä SixDegrees.

Vaikka Suomi on Alexis Kouroksen pysyvä asuinpaikka, hän käy Iranissa lähes vuosittain. Eikä hän sulje pois mahdollisuutta, että voisi asua siellä vielä joskus.

”Kylläkin kun tulee ikää ja on perhe ja lapsia, niin tällaiset muutokset tulee koko ajan vaikeammiksi. Mutta on se mahdollista, jos tulee oikea hetki. Elämä Iranissa on tosi hauskaa, kunhan ei joudu olemaan paljoa tekemisissä viranomaisten kanssa.”

Iran on ollut otsikoissa viime aikoina etenkin ydinasekiistojen takia. Kouros ei kotimaansa käytöstä ihmettele, päinvastoin.

”Kyllä ihmettelisin, jos Iranin kaltainen maa ei kehittäisi itselleen voimakkaampia aseita. Sen molemmilla puolilla on miehitetty maa, Afganistan ja Irak, ja koko ajan huhutaan hyökkäyksestä. Kuka hullu olisi vain siinä ja sanoisi, että tervetuloa?” Kouros ihmettelee ja jatkaa:

”Tämä on jälleen tällaista yksisilmäistä maailmankatsomusta, että joitakin ihmisryhmiä ja maita voidaan muka uhata ja alistaa loputtomasti ja ne vain olisivat myöntyväisiä.”

Kouroksen mielestä Iranin tulee kehittää ydinase niin pian kuin mahdollista. Eikä ainoastaan Iranin.

”Mun mielestä myös Suomen pitäisi kehittää nopeasti itselleen ydisase, ehkä silloin ei tarvitsisi kumarrella milloin Venäjään, milloin USA:han päin. Nämä puheet ydinaseriisunnasta ovat ihan pelkkää pienten maiden huijaamista. YK:ssa niillä mailla, joilla on ydinase, on myös veto-oikeus. Käytännössä siellä ei ole demokratiaa, vaan sitä voisi kutsua väkivallan vallaksi. Ne päättävät, joilla on aseita, vaikka kaikki muut maat olisivat eri mieltä.”

Kaikille maille ydinaseet, tämäkö nyt painetaan lehteen? ”Väärinkäsitysten välttämiseksi” Kouros haluaa muistuttaa, että hän on ehdottomasti ydinaseita vastaan.

”Ydinaseista luopuminen on number one prioriteetti. Mutta se on valehtelua, että USA ja Venäjä vaativat muilta luopumista mutta kehittävät koko ajan uusia ydinaseita.”

Puhukaa kapitalismin kieltä!

Kouros kertoo tekevänsä töissä ”pitkiä päiviä”, minkä lisäksi hän pyrkii urheilemaan, katsomaan elokuvia ja lukemaan.

”Ja sitten lapset on siinä iässä, että kotona ei voi paljon muuta tehdä kuin olla niiden kanssa kunnes ne menee nukkumaan.”

Kouroksen tapaisia ahkeria moniottelijoita pyydetään usein mukaan politiikkaan. Niin tekivät Vihreät europarlamenttivaaleissa 1999.

”Rehellisesti sanottuna en kampanjoinut ollenkaan, koska minusta tuntui jotenkin raskaalta mennä kadulle ja kerjätä ihmisiltä ääniä… ja taas tullaan tähän mediaan,

että tuntemattomana ehdokkaana ei saa medianäkyvyyttä, jolloin äänet täytyy kerätä käytännössä yksitellen.”

Kouros ei ole myöskään vakuuttunut poliitikkojen mahdollisuuksista vaikuttaa. Nykypäivän ”ajattelevalle ihmiselle” hän suosittelee ennen kaikkea puhumista sillä ainoalla kielellä, jota kapitalismi ymmärtää: rahalla eli kulutuspäätöksillä. Mutta ei politiikkakaan poissuljettu mahdollisuus ole.

”Ainakin pääsisi sanomaan, vaikka mitään ei tapahtuisikaan – että for the record, jollain oli tällainenkin mielipide.”

Julkaistu Kumppani-lehdessä 1/2007

 

Lämmintä luvassa

Vuosi vaihtui ensimmäisenä taas Tyynen valtameren saarilla. Kun meillä vasta poksauteltiin kuohuviinipulloja ja ihasteltiin ilotulitusraketteja, Tuvalussa ja Kiribatissa keskipäivän aurinko porotti jo kuumana etelämeren palmujen yllä. Tai ehkä horisonttiin kerääntyi tummanpuhuvia trooppisia pilviä ja ihmiset odottivat pelokkaina vuoden ensimmäisten pyörremyrskyjen saapumista.

Joka vuosi toistuvien syklonien seurauksia voi olla vaikea käsittää. Tuvalu koostuu yhdeksästä pienestä saaresta, joiden keskikorkeus on kaksi metriä merenpinnan yläpuolella ja korkein kohta kohoaa viiden metrin korkeuteen. Kiribatin atollisaarista iso osa on alle metrin korkeudella.

Jos ilmastonmuutoksen ansiosta merenpinta nousee sadassa vuodessa 95 senttiä, monista Tyynen valtameren saarista ei jää myrskyn jälkeen mitään jäljelle.

Ilmaston lämpeneminen ei silti ole mikään uusi ilmiö. Luin lehdestä, että Tornionjoen jäidenlähtö on aikaistunut kolmella viikolla sitten 1700-luvun alun. Tansaniassa puolestaan Kilimanjarovuori on vajaan sadan vuoden kuluessa menettänyt suurimman osan lumihuipustaan.

Kun koko maailmassa keskilämpötila on kohonnut sadassa vuodessa 0,5 astetta, Kenian teenviljelyalueella Kerichossa päivälämpötilat ovat nousseet 3,5 astetta 20 vuodessa. Vuoteen 2100 mennessä maapallon keskilämpötilan uskotaan kohoavan 1,4-5,8 astetta lisää.

Suomessa ilmaston lämpenemisellä voi olla lyhyellä aikavälillä jopa myönteisiä seurauksia. Kasvukausi pitenee, metsät kasvavat kohisten, lämmityskustannukset vähenevät. Mutta samalla sateet ja syysmyrskyt lisääntyvät, monet kasvit ja eläinlajit häviävät – ja hiihtäminen uhkaa ainakin etelässä jäädä katoavaksi kansanperinteeksi.

Jo ennestään lämpimillä leveyspiireillä muutokset voivat olla sitäkin kohtalokkaammat. Marraskuussa järjestetyn Nairobin ilmastokokouksen yhteydessä julkaistiin useita raportteja ilmastonmuutoksen vaikutuksista nimenomaan Afrikassa. Tutkijoiden mukaan Afrikan keskilämpötila kohoaa seuraavan sadan vuoden aikana 2-6 astetta. Eteläinen Afrikka ja Välimeren maat tulevat kärsimään kuivuudesta, kun taas päiväntasaajalla on odotettavissa lisää sateita. Sahelin alue saattaa vihertyä, ja Saharan autiomaa siirtyy pohjoisemmaksi.

Monissa maissa nykyisistä viljelykasveista joudutaan luopumaan. Esimerkiksi Ugandassa maan päävientituote kahvi ei enää menesty, jos lämpötila kohoaa kaksi astetta.

Villieläimet eivät pääse vaeltamaan viileämmille seuduille, kun ihmisasutukset ovat joka suunnassa esteenä. Afrikannorsu ja sarvikuonot kuolevat sukupuuttoon, puhumattakaan tuhansista pienemmistä ja tuntemattomammista eläinlajeista.

Merenpinnan kohoaminen tuhoaa korallit, mangrovemetsät ja turistien ihannoimat hiekkarannat. Kalastus kärsii. Jokisuistojen ja meren alle jäävien rannikoiden asukkaat hakeutuvat sisämaahan.

Miljoonat pakolaiset yrittävät myös päästä Välimeren yli – mutta tällä kertaa pikemminkin kuivuuden näivettämästä Etelä-Euroopasta paremman elämän toivossa Afrikkaan…

Julkaistu Kumppani-lehdessä 1/2007

Täällä Ridge Forrester, Gambia

Ridgen leukaperät ja Rachelin tukka ovat tuttuja liki kaikkialla, sillä satelliittikanavat tuovat katsojien ulottuville samat sarjat niin Paraisilla kuin Pakistanissakin. Moneen maahan samanaikaisesti leviävät sarjat keräävätkin valtavia katsojalukuja.

”Tällä hetkellä CSI Miami on tutkimusten mukaan maailman katsotuin draamasarja”, kertoo MTV3:n tiedottaja Nina Palmroos.

Seuraavaksi katsotuimpia ovat saman tuoteperheen sarja CSI sekä sairaalasarja Greyn anatomia ja American Idol. Myös Täydelliset naiset kerää mittavia määriä katsojia ympäri maailman. Ohjelmien katsojalukuja tilastoidaan innokkaasti, sillä katsojien ohella televisiokanavat kilpailevat usein myös mainostajista.

Eri kieli- ja kulttuurialueiden ohjelmia harvoin kuitenkaan kootaan samaan tilastoon, joten yksittäisen ohjelman koko maailman kattavia katsojalukuja ei ole tarjolla. Yli miljardin ihmisen Intiassa katsotuin ohjelma oli marraskuun lopulla valtakunnallisella televisiokanavalla alkanut uutuussarja Hari Mirchi Lal Mirchi, jota ei hindinkielisen maailman ulkopuolella tunneta. Myös espanjankielisessä maailmassa suositut saippuasarjat, telenovelat, painivat aivan omassa katsojatilastosarjassaan.

Kiintotähdet pesevät komeetat

Tämän hetken katsotuimmat sarjat eivät kuitenkaan ole välttämättä niitä, jotka parhaiten tunnetaan. Monissa maissa kauden kuumimmat sarjat ovat maksullisten kanavien vetonauloja, jotka siirtyvät kaikkien televisionomistajien ulottuvilla oleville julkisille kanaville vasta jonkin ajan kuluttua. Eivätkä yhden tai kahden kauden hitit herätä samanlaista uskollisuutta kuin vuosi toisensa jälkeen tasaisessa suosiossa pysyttelevät sarjataivaan kiintotähdet – kuten vaikka Kauniit ja rohkeat.

Forresterin perheen vuonna 1987 alkanutta saagaa voi tällä hetkellä seurata paikallisilta kanavilta muun muassa Gambiassa, Botswanassa ja Sri Lankalla, ja sarja voitti juuri maailman katsotuimman päiväaikaan esitettävän saippuasarjan arvonimen.

Jälleen kerran Suomessakin uudestaan alusta alkanut Frendit kuuluu sekin tv-taivaan kiintotähtiin. Kymmenen tuotantokautta pyörinyt sarja on kerännyt paitsi ystäviä, myös kielitaitoa. Dubbauksen ansiosta Rachel ja kumppanit ovat ruotineet elämäänsä niin japaniksi, venäjäksi kuin portugaliksikin. Toukokuussa 2004 esitetty Frendien viimeinen jakso keräsi ensiesityksellään yli 52 miljoonaa katsojaa jo yksin Yhdysvalloissa. Sarjan eri tuotantokausien dvd:t ovat nekin suosittuja – niin lailliset kuin piraatitkin.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 1/2007

Terveyttä telkkarista

Television vallan ovat huomanneet myös terveysvalistajat. Ikäväkin viesti menee paremmin perille, jos se tarjoillaan tunteilla höystettynä osana hyvää televisio-ohjelmaa.

Englannin sanoista koulutus (education) ja viihde (entertainment) on sorvattu termi edutainment, jolla kuvaillaan viihteen muodossa tehtävää terveyden edistämistä. Valistusviesti voidaan pukea vaikka televisio-ohjelman, sarjakuvan tai musiikinkin muotoon. Kun mukaan annostellaan vielä suurta tunnetta tai hilpeää huumoria, tehoaa viihteen kautta tehtävä valistus paljon kuivaa luentoa paremmin.

Kun Frendit -tv-sarjan Rachel kertoi Rossille tulleensa raskaaksi, vaikka pari oli käyttänyt kondomia, meni oppi kondomien tehokkuudesta perille paitsi Rossille myös sarjan katsojille. Sarjassa mainittiin, että kondomi estää raskauden 97 prosentin todennäköisyydellä, ja jakson ensiesityksen jälkeen Yhdysvalloissa tehdyssä tutkimuksessa paljastui, että iso osa katsojista muisti yhä sarjassa mainitun kondomien tehon.

Joskus valistusta syötetään mukaan jo olemassa oleviin sarjoihin, joskus taas itse syy sarjojen kehittämiseen on terveysvalistus. Eteläafrikkalainen Soul City Initiative -järjestö on valistanut viihteen keinoin jo toistakymmentä vuotta niin radion, television kuin sarjakuvienkin avulla. Eri tuotantokausina etualalle nostetut teemat ovat vaihdelleet, ja laadukkaat tv-sarjat ovat olleet suosittuja.

Tunteen ja huumorin tehon tietävät kotimaisetkin terveyden edistäjät. Valtakunnallinen radiokanava Yle-X muistuttaa kesä toisensa jälkeen kondomeista kesäkumibiisein, eikä alkoholivalistustakaan enää tehdä sormi pystyssä osoitellen. Tv-mainosten ”jos otat, et aja” -slogan on vuosien saatossa muokkautunut ymmärtäväisempään ”jos otat, ota kuski” muotoon.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 1/2007

Kotimaana kirjallisuus

Kun Nuruddin Farah oli yhdeksänvuotias, hän perusti luku- ja kirjoitustaidottomille tarkoitetun kirjuripalvelun: pakkilaatikko torin reunalle, paperia ja kyniä, ja oma yritys oli valmis. Eräänä päivänä paikalle saapui harvinaisen kiukkuinen asiakas, joka halusi sanella kotoa lähteneelle vaimolleen uhkauskirjeen: ”Jos et ole kolmen kuukauden kuluttua palannut, tulen ja raahaan sinut hiuksista kotiin.”

”Minusta se oli väärin”, Farah, 61, muistelee. Niinpä hän kirjoitti: ”Jos et ole kolmen kuukauden kuluttua palannut, voit pitää itseäsi eronneena.”

Muutaman kuukauden kuluttua vielä kiukkuisempi aviomies saapui Nuruddinin isän puheille tuomioistuimen päätöstä heiluttaen: vaimo oli esittänyt kirjeen tuomarille, joka oli lausunut avioeron. Nainen oli mennyt saman tien uusiin naimisiin uuden rakastettunsa kanssa.

”Silloin ymmärsin, millainen voima kirjoitetulla sanalla on”, Farah toteaa. Hänestä ei tullut kirjailija sattumalta.

Kirjallisuuden maa

Sattumaa oli lähinnä se, millä kielellä somalia, arabiaa, englantia ja amharaa puhuva Farah kirjailijan uransa aloitti: ”Löysin vanhan, englannin aakkosilla toimivan kirjoituskoneen. Valinta oli tehty.”

Englannin kieli avasi myöhemmin eurooppalaisten kustantamojen ovet ja teki Farahista yhden tunnetuimmista afrikkalaisista kirjailijoista. Hänen teoksensa kertovat siitä Somaliasta, jota uutiset eivät koskaan näytä: voimakkaana elävästä kulttuurista, vahvoista yksilöistä, jotka kulkevat omaa tietään vaikeuksista huolimatta.

”Ei yhteiskunnasta tai ihmisryhmästä voi kirjoittaa yhtenä kokonaisuutena. Tarinan on välityttävä yksilön silmien kautta.”

Farah ei yritäkään väittää, että hänen romaaneissaan olisi koko totuus Somaliasta. Hän puhuu mieluummin kirjallisuuden maasta, omasta erityisestä Somaliastaan, joka sai alkunsa Roomassa vuonna 1975. Nuori kirjailija oli palaamassa kotimaahansa, kun veljen puhelinsoitto muutti suunnitelmat: ”Älä tule. Sinun on unohdettava Somalia, tätä maata ei ole enää olemassa sinulle.”

”Sinä samana hetkenä toinen maa alkoi elää sisälläni”, Farah muistelee. Maanpakolaisuus synnytti romaanien maan, kirjoittamisesta tuli elintärkeä henkireikä. ”Somalia piti pitkään minusta huolta. Nyt on minun aikani pitää siitä huolta.”

Naisten silmin

Farah ei voinut palata Somaliaan 21 vuoteen. Luulisi, että maanpakolaisuus olisi kullannut muistot. Kirjailija ei kuitenkaan ihannoi kotimaataan – eikä Afrikkaa yleensäkään.

”Afrikkalainen yhteiskunta, varsinkin somalialainen yhteiskunta, on hyvin autoritäärinen. Sen yhteisöllisyyttä hehkutetaan usein ihan turhaan. Todellisuudessa yhteisöllisyys tarkoittaa myös tiukkaa sosiaalista kontrollia, jossa yksilön on vaikea löytää paikkansa”, toteaa Farah ja lisää: ”Autoritäärisyyden voi ymmärtää vain tarkastelemalla yhteiskuntaa sen uhrien silmin: naisten ja lasten silmin, tai niiden silmin, jotka vastustavat diktatuuria.”

Siksikö Farahin päähenkilöt ovat niin usein naisia? Hän kirjoittaa näiden mielenliikkeistä niin elävästi, että somalinimiä tuntematon englantilainen kustantaja luuli ensimmäisen käsikirjoituksen olevan naisen käsialaa.

Farah hymyilee ja kertoo sitten äidistään, somalirunoilijasta. Toisin kuin useissa afrikkalaisissa kulttuureissa, joissa suullinen kirjallisuus kulkee eteenpäin vailla tietoa alkuperäisestä taiteilijasta, somalinkielinen suullinen runous pitää mielessään tekijän nimen. Farahin äiti oli yksi heistä.

”Hän oli hyvin vahva nainen. Niin on myös vaimoni. Ja tyttäreni”, kirjailija naurahtaa.

Ja niin ovat myös kirjailijan henkilöhahmot: esikoisteoksen From A Crooked Rib nuori Ebla, joka pakenee pakkoavioliittoa, Elämisen lahjan kolmen lapsen yksinhuoltaja Duniya ja Perhesalaisuuksien arvoituksellinen Sholoongo, joka pyytää lapsuuden ystäväänsä siittämään hänelle lapsen.

”Kirjailija ei ole koskaan pakolainen”

Maanpakolaisuus on silti jättänyt jälkensä. Farah myöntää, että hänen romaaninsa olisivat erilaisia, jos hän olisi voinut aikanaan palata Somaliaan. Hän vierailee entisessä kotimaassaan joka toinen tai kolmas vuosi, muttei edes haaveile lopullisesta paluusta.

”Somalia on maanpäällinen helvetti. Kirjoittaminen siellä olisi mahdotonta.”

Farah on asunut Englannissa ja Nigeriassa ja oleskelee tätä nykyä Etelä-Afrikassa. Hän kuitenkin pitää kiinni somalialaisesta passistaan ja kieltäytyy määrittelemästä itseään pakolaiseksi. Kirjassaan Yesterday, tomorrow (2000) hän kertoo keskusteluistaan somalipakolaisten kanssa Ruotsissa, Sveitsissä, Italiassa, Englannissa, Tansaniassa, Yhdysvalloissa…

”Pakolainen on ihminen vailla tulevaisuutta, ihminen, joka on kadottanut kykynsä ilmaista itseään ja joka pakenee maasta toiseen”, Farah kirjoittaa.

Hän lisää hymy suupielessä: ”Kirjailija ei ole koskaan pakolainen. Hänen kotimaansa on kirjallisuus.”

Julkaistu Kumppani-lehdessä 1/2007