Introducing Vakoka

World Music Network

Tämä albumi on syntynyt rakkaudesta madagaskarilaiseen musiikkiin, ja siksi on paikallaan muutama sana sen syntyhistoriasta. Levyn tuottajaksi päätynyt kanadalainen Sean Whittaker ei ole oikea muusikko, ja hän tuli Madagaskarille alunperin vuonna 1993 rakentamaan tuulimyllyjä, asusti saarella viisi vuotta ja tykästyi musiikkiin, jota esitettiin kaikkialla – paitsi radiossa ja klubeissa. Kun hän sitten palasi sinne sapattilomaansa viettämään vuoden 2002 lopulla, muusikoiden tilanne oli yhä kehno, ja Whittaker päätti tehdä asialle jotain. Klubi-illoista kehkeytyi lopulta monin tavoin kiinnostava levytysprojekti. Ja lopputuloksena syntyi aivan loistava levy.

Madagaskar on suuri saari, ja musiikillisessa monimuotoisuudessaan jättiläinen. Kaikki ympäröivä ja läpikulkenut on jättänyt jälkensä, ja niinpä musiikissa voi kuulla kaikuja yhtä hyvin siirtomaa-aikojen Ranskasta kuin Afrikan mantereelta tai arabeilta. Uskotaan, että saaren alkuasukkaat saapuivat sinne alkuaan Polynesiasta, ja jotain niinkin kaukaista voi lauluissa joskus kuvitella erottavansa.

Vakoka on neljätoistahenkisen kollektiivin nimi, mutta siitä ei voine puhua varsinaisesti yhtyeenä. Kaikki muusikot kun eivät ennen harjoittelu- ja äänitysjaksoja olleet edes tavanneet toisiaan, niin Madagaskarin musiikillista kermaa kuin ovatkin. Laulut kulkevat perinteisissä tyyleissä ja niitä sekoittaen, mutta ovat silti uusia ja uutta luovia. Nykyaikaa on nimenomaan elementtien yhdistely eikä esimerkiksi studiotekniikalla pelleily. Siksikin kokonaisuus on harvinaisen sopusointuinen, pohjaltaan orgaanisen akustinen.

Raskaimman musiikillisen vastuun kantavat taiteelliset johtajat Hanitrarivo Rasoanaivo ja Seta Ramaroson, joista ensinmainittu johtaa myös merkittävimpiin ja kansainvälisestikin menestyneimpiin madagaskarilaisiin yhtyeisiin lukeutuvaa Tarikaa.

The Rough Guide to the Music of Madagascar

World Music Network

Tarika, samoin kuin yksi Hanitran Vakokalle tekemä kappale, on mukana toisessa Madagaskarin musiikin kokoelmassa, joka osaltaan todistaa saaren musiikillisista rikkauksista – ja hiukan kyseenalaistaa Whittakerin antamaa ankeaa kuvaa aidon madagaskarilaisen musiikin, tai ainakin levytetyn sellaisen, tilasta. Tämä kokoelmahan on rakennettu jo valmiiden albumien pohjalta, eikä se häviä Vakokalle sen enempää laadussa kuin varsinkaan monipuolisuudessa. Moni-ilmeisyydestään huolimatta kokonaisuus ei tunnu tilkkutäkiltä, vaan johdonmukaiselta ja valaisevalta. Modernisointi ja perinteisyys vuorottelevat nautittavasti ja ajatteluttavastikin, ja jos kuunnellessaan vielä lukee Ian Andersonin mainiot kansitekstit, saaren eri alueiden hyvinkin erilaiset musiikinlajit ja tyylit tulevat tutuiksi siinä määrin kuin runsaassa tunnissa ylipäätään on mahdollista.

The Mothers: Township Sessions

Mr Bongo Records

Tätä eteläafrikkalaisen naiskuoron levyä kuunnellessa kannattaa muistaa hankkeen hyvä tarkoitus, nimittäin tiedon levittäminen ja huomion saaminen eteläafrikkalaiselle yksityiselle neuvolaorganisaatiolle Philanille. Äitien kuoro perustettiin Philanin piirissä vuonna 1986, ja ideana oli saada sanoma laajemmalle kuin pamfletteja jakamalla. Tämä levy puolestaan haluaa levittää sanomaa laajemmalle kuin kuoro omillaan pystyisi, lähinnä kai teknotanssimusiikkia soittaviin klubeihin tai Ibizan rantabaareihin. Kuoron esitykset on nimittäin remiksattu ja upotettu muhkeaan konerytmi ja -sointimassaan, jolla on ällistyttävä kyky tehdä kaikesta musiikillisesta materiaalista yhdenmukaista. Äitejä käy oikeastaan sääliksi, sillä muutamia tuokioita lukuunottamatta he ovat omalla levyllään kuin vierailijoita tai pahimmillaan pelkkiä äänitehosteita. Muun muassa Peter Raeburnin, Nitin Sawhneyn, Tom Kenyattan ja Kalahari Surfersin tuottamia kappaleita olisi ehkä sittenkin paras kuunnella muistamatta sähköisten äänihyökyjen lähes hukuttamaa kuoroa.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 2/2006