Viime vuoden elokuussa allekirjoitettiin Helsingin Smolnassa rauhansopimus, jonka on määrä päättää Acehin sisällissota. Itsenäisyyttä vaatinut Vapaa Aceh -liike, GAM, ja Indonesian asevoimat olivat siihen mennessä taistelleet Sumatran saaren pohjoisosissa sijaitsevassa maakunnassa jo 28 vuotta.
Taisteluissa oli kuollut arvioilta 20 000 ihmistä, valtaosa siviilejä. Lisäksi vuoden 2004 tapaninpäivänä oli tsunami vaatinut 180 000 acehilaisen hengen.
Pitkään kestäneen taistelun osapuolet olivat käyneet presidentti Martti Ahtisaaren luotsaamana neuvotteluja yli puoli vuotta ja päätyneet sopimukseen. Tulitaukosopimuksia oli nähty Acehissa jo aiemminkin, mutta ne kaikki olivat kariutuneet. Monet konfliktia seuranneet, erityisesti acehilaiset itse, suhtautuivat sopimukseen skeptisesti. Miksi tämä sopimus pitäisi, kun kaikki muut olivat epäonnistuneet?
Vuotta myöhemmin GAM on sopimuksen mukaisesti luopunut aseistaan, Indonesian erikoisjoukot poistuneet Acehista, ja rauha on – lähes kaikkien yllätykseksi – pitänyt.
Media hehkutti sankaria
Rauhansopimuksen ensimmäisen vuosipäivän kunniaksi julkaistiin Suomessa Katri Merikallion kirja Miten rauha tehdään (WSOY 2006). Myönnän, että suhtauduin kirjaan ennakkoluuloisesti. Suomen valtamedioissa esitetyt kirja-arvostelut korostivat joka käänteessä ”suomalaisen diplomatian neroutta” sekä Ahtisaaren ja muutaman muun suomalaisen osallisen erinomaisuutta. Ne ennustivat entiselle presidentillemme seuraavaa Nobelin rauhanpalkintoa.
Suomalainen me-henkisyys on ollut uutisoinnissa päällekäyvää. Acehissa itsekin työskennelleenä minusta alkoi tuntua vastenmieliseltä tapa, jolla acehilaisten oma panos sekä Indonesian hallituksen rooli sivuutettiin. Ahtisaari on itse aktiivisesti yrittänyt hillitä hehkutusta ja korostanut, ettei kyseessä ollut mikään yhden hengen show. Tästä huolimatta valtamedia jatkoi sankaritarinan kehittämistä.
Hieman kärjistäen kuulosti siltä, että rauhan Achiin toivat Ahtisaari, hänen avustajansa Juha Christensen ja Acehiin sijoitettujen tarkkailijoiden varakomentaja Jaakko Oksanen. He olivat supersankareita, joiden tärkeimpänä valttina oli nimenomaan suomalaisuus. Rauha oli siis oikeastaan meidän suomalaisten ansiota. Acehilaiset itse, heidän sodan ja tsunamin runtelema kaunis maakuntansa sekä muut indonesialaiset muodostivat vain kulissin tälle suomalaisen nerouden todistamiselle.
Kirja näkee laajemmin
Onneksi Merikallion kirja osoittautui paljon tasapainoisemmaksi kuin kirja-arvosteluista olisi voinut päätellä. Vaikka itse aihe – kansainvälisen sopimuksen neuvottelu ja seuranta – on kuiva, Merikallio on onnistunut kirjoittamaan mukaansatempaavan kirjan. Hän osaa tuoda Acehin monimutkaisia ongelmia lähemmäksi lukijaa lyhyillä tietoiskuilla, jotka selvittävät lukijalle tilanteiden taustoja.
Ennakkoluuloistani huolimatta kirja ei onneksi sorru Ahtisaaren sankaripalvontaan. Se tuo hyvin esille myös muiden keskeisten henkilöiden, erityisesti acehilaisten ja indonesialaisten neuvottelijoiden, taustat ja motiivit. Silti tärkein rauhasta päättävä osapuoli, Acehin kansa, jää mielestäni hieman paitsioon.
Valitettavasti kirjassa on myös muutama asiavirhe. Valtaosa asiavirheistä on pieniä, mutta vakavampi asiavirhe tulee kirjan keskivaiheilla. Siitä ei kuitenkaan voi syyttää Merikalliota, sillä saman virheen tekevät lähes kaikki rauhanprosessiin osallistuvat tahot: naisten panosta GAM:in taisteluun vähätellään tai kiistetään se kokonaan. Kirjassa se sentään mainitaan, monelta se unohtuu täysin.
Tämä saattaa kuulostaa triviaalilta pilkun viilaamiselta, mutta entisten taistelijoiden sukupuolen huomiotta jättäminen voi vuosien mittaan nousta ratkaisevaksi tekijäksi rauhanprosessissa. Naisia taisteli GAM:in riveissä, mutta suurin osa GAM:in naisjäsenistä toimi huoltopuolella.
Ei ihan sissi
Kuten lähes aina rauhanprosesseissa, näitä naisia ei lasketa sisseiksi samoin kuin miehiä. Siksi naiset eivät myöskään saa sodan loputtua taloudellista tukea. He palaavat kotikyliinsä merkttyinä naisina, sillä heitä pidetään entisinä sisseinä riippumatta siitä, oliko heillä ase kädessään vai ei.
Paluu yhteiskuntaan voi olla vaikea, sillä heitä pidetään ”vaarallisina” naisina, turhan itsenäisinä, ehkä jopa rikollisina. Heillä ei myöskään ole samankaltaista aseveliakselia johon entiset miespuoliset taistelijat voivat tukeutua. Siksi taisteluista kotiutuvat naiset ajautuvat helposti yhteiskunnan laidalle.
Aseveljeyden tuomasta yhteisöstä huolimatta myös entiset miestaistelijat ajautuvat usein kriisiin, kun sukupuoleen sidotut odotukset törmäävät karuun todellisuuteen. He ovat viettäneet elämänsä parhaimmat vuodet vuorilla ja metsissä ja odottavat nyt parempaa tulevaisuutta: hieman kunnioitusta uhrauksiensa vuoksi, elannon takaavaa maaplänttiä, vaimoa, lapsia ja mahdollisuutta muistella vanhoja sotatarinoita tovereiden kanssa kahvilassa iltaisin.
Miten näille miespuolisille sisseille käy, kun heille tarkoitetut sosiaaliset ja taloudelliset integraatio-ohjelmat ovat ohi ja rahaa ei ole, kunnioitusta ei tullut eikä vaimoakaan löytynyt? Kuinka moni heistä ajautuu käyttämään vanhoja sotataitojansa, joko poliittisen muutoksen tai suoran rahallisen voiton puolesta?
Vaikein edessä
Acehin rauhansopimusta juhlitaan jo nyt suomalaisen tai hieman laajemmin EU:n ja Aseanin siviilikriisinhallinnan malliesimerkkinä. Kuusi vuotta aiemmin juhlittiin toisella puolella Indonesiaa Itä-Timorin itsenäistymistä YK:n rauhanturvaamisen malliesimerkkinä. Tänä vuonna entiset sissit, nuoret vihaiset miehet, ottivat aseensa jälleen esiin ja kaatoivat maan hallituksen.
Toivottavasti rauha Acehissa pitää ja ihmiset pääsevät toipumaan sekä sodan että tsunamin traumoista. Toivottavasti entiset taistelijat sodan molemmilta puolilta saadaan integroitua takaisin yhteiskuntaan ja Helsingin sopimus pitää.
Vaikein vaihe on vasta edessä. Se on vähemmän hohdokas kuin neuvottelut kaukaisten maiden empiirityylisissä palatseissa. Se koostuu pienistä arkipäiväisistä sovinnon askelista joita acehilaisten on otettava keskenään. Ja siihen tarvitaan myös jatkuvaa ulkopuolista tukea, vaikka tukemisesta ei heltiäisikään kovin suurta mainetta ja kunniaa.
Kirjoittaja toimii Kepan yhteystiedottajana Indonesiassa ja valmistelee väitöskirjaa Itä-Timorin nuorista vihaisista miehistä.
Julkaistu Kumppani-lehdessä 10/2006