”New York, Madrid, Lontoo: Terrorismi iskee jälleen.”Näin otsikoivat monet sanomalehdet eri puolilla maailmaa Lontoon kesäkuisen pommi-iskun jälkeen. Lehdet eivät maininneet Afganistania tai Irakia. Eivätkö niissä tapahtuneet – tai tapahtuvat – pommitukset ole myös terroristi-iskuja? Irakissa pommeja räjähtää päivittäin. Eikö tällaisissa iskuissa ja sodassa aina – tai melkein aina – kärsi juuri työväenluokka? Eivätkö he ansaitse samanlaista kunnioitusta ja myötätuntoa kuin minkä tahansa elämää halveksuvan teon uhrit?
Vuonna 1776 Yhdysvaltain itsenäisyysjulistuksessa vahvistettiin, että kaikki ihmiset on luotu tasa-arvoisiksi. Tätä tarkennettiin ensimmäisessä perustuslaissa muutamaa vuotta myöhemmin siten, että väestönlaskennassa mustat laskettiin kolme viidesosaa -ihmisiksi. Missä määrin ihmisiksi irakilaiset tänä päivänä lasketaan?
Ovatko toiset ihmiset tasa-arvoisempia kuin toiset? Niin väitetään. Valtioterrori, kaiken terrorismin hedelmällinen isä, käyttää luomaansa terrorismia alibinaan. Se itkee krokotiilinkyyneleitä joka kerta, kun jokin menee pieleen, ja teeskentelee sitten olevansa syytön toimintansa seurauksiin. Maailmanomistajien ei kuitenkaan tarvitse olla huolissaan: fanaatikkojen ja mielipuolten raakuudet antavat heidän teoilleen oikeutuksen, eikä teoista rankaista.
Valheella on lyhyet jäljet, sanotaan. Väärin: valheella on pitkät jäljet. Pidemmät kuin valehtelijoiden kiellot. Toitotettuaan kaikille, että Irak on vaaraksi ihmisyydelle, George W. Bush ja Tony Blair myönsivät julkisesti, että maassa, johon he hyökkäsivät ja jonka he pistivät maan tasalle, ei ollutkaan joukkotuhoaseita. Hyökkäystä seuranneissa vaaleissa Yhdysvaltain ja Britannian kansat palkitsivat johtajansa valitsemalla heidät uudestaan.
Rikos ei kannata, sanotaan myös. Sekään sanonta ei osu oikeaan. Maailmassa käytetään jopa 2,2 miljardia dollaria päivässä sotateollisuuteen, kuoleman teollisuuteen, ja summa kasvaa päivittäin. Sodat tarvitsevat aseita ja aseet tarvitsevat sotia, ja sodat ja aseet tarvitsevat vihollisia.
Sotateollisuuden on tuotettava pelkoa perustellakseen olemassaolonsa. Kyseessä on varsinainen noidankehä: maailmasta tulee teurastamo, josta tulee hullujenhuone, josta tulee teurastamo Pommitetusta, miehitetystä ja nöyryytetystä Irakista tulee uusi rikollisuuden ykkösoppilaitos. Sen vapauttajiksi itseään kutsuvat valloittajat ovat perustaneet oivallisen lastentarhan terroristeille, joita näköalattomuus ja epätoivo ruokkivat.
”Aikainen lintu nappaa madon.” Viittaako tämä sisseihin? Menestyksekkäisiin pankkiireihin? Sanonta on syntynyt kehottamaan työläisiä heräämään ajoissa ja se on peräisin ajoilta, jolloin työnteko kannatti. Nykymaailmassa työ on jätettäkin arvottomampaa.
Universaalin valtajärjestelmän – järjestelmän, jota kutsuttiin kapitalismiksi niihin aikoihin, kun minä synnyin – kahdesta moottorista vain toinen toimii: ahneus on kadonnut, ainakin työläisten. Kukaan ei nykyään haaveile rikastuvansa työtä tekemällä. Vallan kaksi taustavoimaa ovat nyt pelko ja pelko: pelko työpaikan menettämisestä, pelko, ettei työtä löydy, nälän pelko, kodittomuuden pelko.
Työläisiä puolustaneet järjestöt tuntuvat esihistoriallisilta ilmiöiltä. Kuuluisimmat monikansalliset yritykset, Wal-Mart ja MacDonalds, kieltävät työntekijöitään avoimesti ja anteeksi pyytämättä liittymästä liittoon ja antavat kenkää kaikille, jotka yrittävät niihin liittyä. Kansainväliset ihmisoikeuksien puolesta taistelevat järjestöt eivät reagoi näihin pöyristyttäviin rikkomuksiin. Liittojen näivettyminen tai niiden suoranainen kieltäminen on yleistynyt.
Ammattiyhdistysliike, työläisten kaksi vuosisataa kestäneen taistelun tulos, on kriisissä kaikkialla maailmassa. Samoin ovat kaikki yhteiset rauhanomaiset puolustuskeinot, joita on työllään elävillä, oman onnensa nojaan hylätyillä ihmisillä, joiden on toteltava työnantajiaan ja työskenneltävä kahta kauheammin selviytyäkseen puolikkaalla palkalla.
Heikentyneet, vainotut liitot eivät voi tehdä paljoakaan auttaakseen, ja Jumalalla näyttää riittävän kiireitä muualla. Presidentti Bush tarvitsee Jumalaa päivin öin opastamaan häntä jumalallisessa maailmanvalloituksessaan. Miten he kommunikoivat? Postitse, faksitse, puhelimitse vai telepatian avulla? Se on valtionsalaisuus.
”Piru keinot keksii.” Siinä olisi sanonta, joka pitäisi paikkaansa. Jumala ei voi olla niin ilkeä tyyppi. Piru keksi ainakin ne todelliset joukkotuhoaseet, joita Irakilla ei ollut ja jotka repivät maailmaa kahtia. Julkisia mielipiteitä tuottavat tehtaat, jotka pommittavat valheilla. Kuluttajayhteiskunnan kemialliset aseet, jotka suututtavat ja pilaavat ilmaa; pelkotehtaiden myrkkykaasut, jotka saavat meidät hyväksymään sellaista, mitä on mahdoton hyväksyä ja tekevät nöyryytyksestä osan kohtaloa. Sarjamurhaajat, joita ei rankaista, vaan joista tehdään valtionpäämiehiä; vallanpitäjät kaksiteräisine miekkoineen, jotka yhtä aikaa lisäävät köyhyyttä ja lupaavat köyhyyden poistamista, kylvävät jalkaväkimiinoja ja myyvät proteeseja, ja kylvävät pommeja taivaalta samalla, kun tekevät jälleenrakennussopimuksia tuhottujen maiden kanssa. IPS
Kirjoittaja on uruguaylainen kirjailija ja journalisti.
Käännös Minna Hjort
Julkaistu Kumppani-lehdessä 9/2005