”Hyväksymmekö lasten kuoleman ikään kuin luonnonlakina ajatellen, ettei sille voi eikä tarvitse tehdä mitään”, Jukka Paarma pohtii.

Arkkipiispa Jukka Paarma koki kehitysmaaherätyksen kymmenen vuotta sitten El Salvadorissa. Tuolloin hän vieraili siellä tuomiorovastina Kirkon Ulkomaanavun opintomatkalla. El Salvador oli juuri ollut yhteisvastuukeräyksen kohteena, ja sisällissodasta toipuvaa maata alettiin jälleenrakentaa suomalaistenkin tuella.

”Se on ollut elämäni tärkeimpiä matkoja. Kiertelimme kyliä ja näin ensimmäistä kertaa, mitä kehitysyhteistyöllä voidaan saada aikaan. Uskoon tulleen innostuksella kävin sen jälkeen puhumassa seurakunnissa näkemästäni”, piispa myhäilee.

Tämän vuoden alussa Paarma vieraili maassa uudestaan. Hän tapasi taas El Salvadorin pienen mutta vaikutusvaltaisen luterilaisen kirkon piispan, ystävänsä Medardo Gómezin. Tämä on noussut lähes samaan asemaan kuin pyhimykseksi julistettu, sisällissodan aikana alttarille murhattu katolinen piispa Oscar Romero, joka edusti vapautuksen teologiaa.

Gómez pitää joka maanantai tiedotustilaisuuden, jossa hän ottaa voimakkaasti kantaa ajankohtaisiin yhteiskunnallisiin asioihin.

”El Salvador on ollut uusi alku ajattelulleni. Samaan suuntaan on vaikuttanut ekumeeninen liike, jossa on vahva oikeudenmukaisuuden painotus”, Paarma kertoo.

Eräässä puheessaan hän on sanonut, että kirkon esikuvana on hyvä paimen, joka jättää 99 hyväosaista lammasta kiiruhtaessaan pelastamaan yhtä väsähtänyttä ja eksyvää.

Yhtä? Eikö lampaista jo suuri osa ole huono-osaisia?

”Vertaus antaa toimintaohjeen. Kirkon ei pidä hoitaa vain omaa joukkoaan. Sen voi pakkotilanteessa jättää huonommallekin hoidolle, jotta voimat riittävät ulkona olevien ja apua tarvitsevien tavoittamiseen.”

Kirkko onkin Suomessa lamasta lähtien selvästi lisännyt sosiaalista toimintaansa. Samaan aikaan ihmisten mielikuva kirkosta on muuttunut myönteisemmäksi – mikä ei tosin ole estänyt kirkon jäsenmäärän jatkuvaa hidasta vähenemistä.

Valkoisiksi kalkitut haudat

Viime aikoina arkkipiispa Paarma on ottanut kantaa muun muassa kehitysyhteisvaroihin. Hän rinnasti kaksi symbolista tekoa toisiinsa: Changemaker-verkoston nuoret elivät nykytaiteen museon Kiasman edessä viikon ajan syöden puuroa ja näkkileipää muistuttaakseen niistä noin kolmesta miljardista ihmisestä, joiden on tultava toimeen alle kahdella dollarilla päivässä. Samaan aikaan, vastapäisessä rakennuksessa, päättäjät söivät sanansa ja korottamisen sijaan vähensivät kehitysyhteistyömäärärahoja.

”Kehitysavussa teot ovat ratkaisevampia kuin puheet. Hyväksymmekö lasten kuoleman ikään kuin luonnonlakina ajatellen, ettei sille voi eikä tarvitse voida mitään”, arkkipiispa kysyi.

Mutta eikö Raamatussakin sanota: ”Köyhät teillä on aina keskuudessanne…”?

Paarma hymyilee. Hän muistuttaa miten lause jatkuu: ”… mutta minua teillä ei aina ole. Jeesus puhuu siitä, mikä on tärkeätä nyt. Köyhät teillä on aina keskuudessanne, heitä voi auttaa joka päivä. Sunnuntaina kutsutaan messuun, arkipäivän jumalanpalvelusta on käytännön työ toisten ja yhteiseksi hyväksi. Ne eivät sulje pois toisiaan.”

”Tämähän on se opetus uskosta Jumalaan, usko ja teot. Jeesus käytti aika jyrkkiä sanoja niistä, jotka vain käyvät rukoilemassa. He ovat kuin valkoisiksi kalkittuja hautoja, ulkopuolelta kauniita, mutta sisältä täynnä kuolleiden luita.”

Missä sitten on vika, kun sanat eivät muutu teoiksi? Yleviä sanoja ei ainakaan ole puuttunut, Suomessa on viime vuosina keskusteltu arvoista enemmän kuin ehkä koskaan. Paarmakin on käynyt puhumassa arvoista lukemattomissa tilaisuuksissa.

”Olen aika tyytyväinen siihen, että nämä asiat ovat esillä. Mutta arvokeskustelu muuttuu heti sitä vaikeammaksi, mitä konkreettisemmalle tasolle mennään. Ratkaisutilanteessa, kun vastakkain ovat oma etu ja yhteinen etu, oma suu on lähempänä kuin pussin suu. Helppo minunkin on tässä nyt puhua – miten itse toimisin todellisessa valintatilanteessa?”

”Hyvä kuitenkin, että edes puhutaan. Mitä enemmän puhutaan, sitä todennäköisemmin puhe voi myös koskettaa ihmisen sisintä ja tahtoa. Me suomalaiset olemme sivistynyttä kansaa – kyllä me tiedämme mikä on oikein ja hyvää – mutta mistä löytyy motivaatio?”

”Minusta kristinusko antaa motivaation kansainväliseen auttamiseen. Muillakin tavoilla voidaan motivoitua vahvasti – työväenliike, solidaarisuus, eettinen humanismi – mutta kristinuskon ainakin pitäisi motivoida auttamaan”, arkkipiispa toteaa.
 

Kristinuskon painopiste etelään

Kuva: Arkkipiispa Jukka Paarma (Kuvaaja: Jouko Leskelä

Monet etelästä Suomeen tulleet ihmiset ovat vähän ihmeissään. Luterilaiseen kirkkoon kuuluu 84 prosenttia kansasta, silti kirkot täyttyvät harvoin. Puolet suomalaisista ei koskaan ylitä kirkon kynnystä. Etelän maihin, joissa kirkot ovat aina täynnä, lähetetään täältä lähetystyöntekijöitä kahdeksan järjestön voimin, yhteensä yli 400 lähettiä, 30 maahan eri puolille maailmaa.

Eikä tilanne ole suinkaan se, että kehitysmaassa olisi luterilainen kirkko vastaan siihen vielä kääntymättömät pakanat. Esimerkiksi parin miljoonan asukkaan Botswanassa on peräti 400 eri kirkkokuntaa. Luterilainen on yksi monista.

”Lähetystyö elää aikamoista murrosvaihetta”, myöntää Paarma. Kristinuskon painopiste on siirtynyt eteläiselle pallonpuoliskolle. Saarnaajia ei etelään enää juuri lähetetäkään, vaan eri alojen asiantuntijoita. Nyt tehdään yhteistyötä ja tuetaan paikallisia köyhiä kirkkoja kuten esimerkiksi El Salvadorin luterilaista kirkkoa, joka on Turun arkkipiispahiippakunnan ystävyyskirkko.

Maailman ihmisistä kolmasosa eli yli kaksi miljardia ihmistä on kristittyjä. Seuraavaksi eniten, viideososa, on muslimeja. Kristityistä reilu puolet on katolilaisia, protestantteja, ortodokseja ynnä muita kirkkokuntia selvästi vähemmän.

Protestantteihin lukeutuvia luterilaisia on maailmassa noin 70 miljoonaa. Euroopassa luterilaisten määrä lievästi vähenee, mutta erityisesti Etiopiassa se nousee ennätysvauhtia.

”Helluntailaisten ryhmien määrä kasvaa maailmalla kaikkein eniten. Niitä syntyy ja kuolee jonkun karismaattisen henkilön ympärille. Niissä on paljon tunteisiin vetoavaa toimintaa, tunteikasta ja rytmikästä musiikkia, voimakkaita julistajia. Anglikaaninen ja luterilainen kirkko ovat niihin verrattuna viileämpiä, ja niissä edellytetään ajattelua, teoreettistakin pohdintaa, mikä ei ole huudossa maailmassa.”

”Myös täällä etsitään entistä enemmän elämyksiä ja kokemuksia. Meidänkin kirkkomme sisällä on erilaisia liikkeitä, joka mentaliteetille on jotain. Ja se on hyvä”, arkkipiispa päättelee.
 

Punaisen langan vetäjä

Jukka Paarma syntyi Lappeenrannassa vuonna 1942 ja kävi koulunsa Tampereella. Paarman hakeutuminen papiksi oli muille paitsi hänelle itselleen päivänselvää jo nuoresta pitäen. Isä oli pappi, ja suvussa oli muitakin pappeja.

”Ratkaisun tekemistä vaikeutti, kun piti osoittaa itsenäisyyttä suhteessa vanhempiin. Urheilua harrastin nuorena enemmän kuin seurakunnan asioita”, sympaattinen arkkipiispa kertoo.

Arkkipiispaksi Paarma nimitettiin vuonna 1999. Hän luonnehtii itseään kansankirkolliseksi ja matalakirkolliseksi: Paarman kirkon ovella kynnys on matala ja ovi auki tielle päin. Hän kaihtaa teoreettisia ja teologisia määritelmiä: parhaiten voi puhua runouden, kuvien ja tarinoiden kautta. Esimerkiksi Jumalan valtakuntaa Paarma on verrannut Golfvirtaan. Sitä ei merestä erota, mutta ilman sitä täälläkin elettäisiin tundralla.

”Iloisinta on, kun vierailen seurakunnissa tutkimassa niiden tilaa ja näen niissä innostusta ja hyvää toimintaa. Pahinta työssäni on päinvastainen. Kirkon piirissä on myös paljon inhimillisiä piirteitä: kitkaa ja väsymistä.”

Uskonasiat ovat Suomessa perinteisesti olleet hyvin yksityisiä, mutta viime aikoina on tapahtunut muutos. Yhä useammat ihmiset puhuvat suhteestaan uskonasioihin mediassa. Arkkipiispan mielestä se on hyvä asia.

Toisaalta lööpeistä saadaan lukea pettäjäpiispasta, pahoinpitelijäpapista ja Alkossa käyneestä papista. Eikö tämä ole kiusallista?

”Aika raskasta. Otan aika henkilökohtaisesti, kun kirkko kolhiintuu. Mutta elämän ilot ja surut löytyvät aivan muualta enemmän kuin lööppi- tai muusta julkisuudesta.”

”Kirkon piirissä on monia erilaisia liikkeitä. Minun tehtäväni on antaa tilaa niille ja samalla pitää koossa, vetää punaista lankaa, johon kaikki voivat tarttua”, Paarma pohdiskelee.
 

”Kirkon on uudistuttava”

Kirkossa on viime vuosina toteutettu monia uudistuksia. Raamattu on käännetty uudestaan, virsikirjaa ja kirkonmenoja muutettu. Jos ennen kirkkoa moitittiin taantumuksellisuudesta, nyt arvostellaan vanhan ja tutun katoamisesta, ihmisten mielistelemisestäkin. Ehkä ortodoksisen kirkon suosio liittyy tähän?

”Meidän ja ortodoksien vertaaminen on vaikeaa, olemme niin eri kaliiberia”, Paarma toteaa. Ortodokseja on saman verran kuin on jäseniä suurimmissa luterilaisissa seurakunnissa: 60 000 eli runsas prosentti suomalaisista.

”Meillä on tehty uudistuksia, jotta Raamattu ja jumalanpalvelus vastaisivat nykyajan ihmisen kieltä ja ajattelua. Kirkonhan pitää uudistua koko ajan. Vaarana on, että se tapahtuu jonkin oleellisen opin kustannuksella. Mutta sinänsä ei ole paha asia, että me haluamme miellyttää ihmisiä.”

”Me lähdemme siitä, että kirkko ei ole olemassa vain itseään varten – pyörittääkseen menojaan itseään varten – vaan parhaiten palvellakseen ihmisiä. Jeesuskin kysyi sokealta mieheltä Jerikon kaupungin luona: ‘Mitä haluat, että minä sinulle tekisin?’ Aika usein yritän pitää tätä kohtaa mielessäni.”

Jeesus puhui välillä aika jyrkkiä sanoja helvetin tulesta ja madoista. Kirkossa tällaista puhetta ei taida enää kuulla. Onko helvetti enää totta?

”Pitäisikö kirkossa puhua enemmän helvetistä? Kyllä kadotus kuuluu uskoomme ja oppiimme, emmekä siitä vaikene. Itse en pidä sitä paljon esillä. Minulla on se vakaumus, että enemmän tulee kertoa Jumalan hyvyydestä ja rakkaudesta. Raamatussakin sanotaan, että Jumalan hyvyys vetää enemmän parannukseen kuin tuomion pasuunat.”

Julkaistu Kumppani-lehdessä 8/2005