Caroline Moorehead: Human Cargo. A Journey Among Refugees.
”Jotenkin ihmiset tuntuvat unohtaneen hyvin yksinkertaisen totuuden: kukaan ei halua olla pakolainen”, kirjoittaa Caroline Moorehead. Se onkin kirjan kantava teema: kuinka pakolaisia kohdellaan usein niin kuin he olisivat itse syypäitä tilanteeseensa. Moorehead kuljettaa kiehtovasti lukijaa pitkin pakolaisten reittejä muun muassa Sisilian rannikolle, Libanonin Sabran ja Shatilan pakolaisleireille, Yhdysvaltain ja Meksikon väliselle rajalle ja lopulta Ouluun.
Matka alkaa Kairosta, afrikkalaisten ”kadonneiden poikien” parista. Moorehead tutustui etupäässä Liberian sotaa paenneiden entisten lapsisotilaiden elämään. Pojat yrittävät saada pakolaisstatuksen ja haaveilevat elämästä ”siellä jossain”, missä vihdoin elämä voisi alkaa, liian pitkän odottamisen jälkeen. Juuri tästä haaveilevat kaikki kirjan pakolaiset: mielekkäästä elämästä. Ne, jotka haluavat rakentaa muuria Euroopan ympärille, unohtavat, että 90 prosenttia pakolaisista jää omalle seudulleen. Yksi esimerkki on rutiköyhä Guinea, jonne naapurimaiden sotaa paenneet elävät pohjattomassa köyhyydessä kurjilla pakolaisleireillä kapinallisten iskuja peläten. He ovat ”vähän parempia kuin torakat”, kuten Guinean presidentti totesi.
Mutta myös lännessä pakolaisia kohdellaan epäinhimillisesti. Moorehead käy karmaisevissa Australian vastaanottokeskuksissa, joiden vankilamaisissa olosuhteissa varsinkin lapset ovat saaneet pysyviä henkisiä traumoja. Pakolaistulvaa pelkääville Moorehead muistuttaa, että suurin osa maailman ihmisistä pysyy paikallaan: vain 2-3 prosenttia maailman väestöstä lasketaan siirtolaisiksi. Luku ei ole muuttunut miksikään 50 viime vuoden aikana.
Nekin, jotka palaavat kotiseudulleen, joutuvat monesti pettymään, kuten Pohjois-Israelista paennut Ghazi. Hänen lapsuuden kylänsä oli tuhottu maan tasalle ja nyt sitä asuttivat israelilaiset siirtolaiset. Kun hän palasi Libanoniin Ein al-Helwehin pakolaisleirille, hän tunsi olonsa vielä enemmän ulkopuoliseksi. Juurettomuus toistuu kaikissa kirjan pakolaistarinoissa. Mukaansatempaavan ja tuhtia tietoa sisältävän kirjan parasta antia ovatkin yksittäisten pakolaisten monesti karmaisevat selviämistarinat.
Kirjan viimeinen luku käsittelee Ouluun sijoitettujen sudanilaisten dinkojen tunnelmia. Luku on otsikoitu ”Kuolleita unelmia”, sillä siten dinkat tuntevat lumen keskellä, pimeässä pohjoisessa. Vaikka he ovat kiitollisia suomalaisten avokätisyydestä, he ovat pettyneitä, etteivät ole saaneet opiskella muuta kuin suomea ja että töitä on vaikea saada.
”Katsomme televisiota, syömme, nukumme. Käymme kylässä. Tämä on todella hyödytöntä minulle”, sanoo Sudanissa opettajana toiminut Malish. Nyt unelma on kuollut; muiden sudanilaisten tavoin hän yhä vain odottaa.
Julkaistu Kumppani-lehdessä 8/2005