Nuoria naisia istuu vaitonaisina 20-30 hengen ryhmissä Jakartan Soekarno-Hattan lentokentän lattialla. Pelokkaina, hermostuneina ja samanlaisiin vaatteisiin pukeutuneina he odottavat lentoa Saudi-Arabiaan. Päivittäin sadat indonesialaiset naiset lähtevät Lähi-itään, Malesiaan, Bruneihin, Singaporeen tai Hong Kongiin.

Valtaosa heistä lähtee ulkomaille työskentelemään kotiapulaisina. Kaikki ovat myös kuulleet kauhutarinoita siitä, mikä heitä pahimmassa tapauksessa odottaa: maksamattomiksi jäävät palkat, orjuutta vastaavat työolosuhteet, pahoinpitelyt, raiskaukset, kuolema. Parhaimmassa tapauksessa he tietenkin palaavat kahden vuoden päästä kotiin suhteellisen varakkaina ja pystyvät elättämään perheitään. Tästä huolimatta Indonesian tiedotusvälineissä aika ajoin esillä olevat tarinat ja kuvat piestyistä tai kidutetuista kotiapulaisista ovat kaikkien mielessä.

Siirtotyöläisyys naisistuu

YK:n alaisen kansainvälisen työjärjestön ILO:n mukaan Kaakkois-Aasiasta lähtee vuosittain arviolta viisi miljoonaa ihmistä ulkomaille etsimään työtä, erityisesti Lähi-idän maihin sekä Japaniin, Etelä-Koreaan ja Hong Kongiin. Kasvava osuus heistä on naisia.

”Tämä on osa muuttotyövoiman ’naisistumista’, mutta toisaalta myös köyhyyden ’naisistumista’ ”, selittää Aya Fabrosa manilalaisesta Institute for Popular Democracysta. ”Siinä, missä ennen miehet lähtivät kaupunkeihin, ulkomaille tai merille töihin, lähtijät ovat nyt entistä useammin naisia.”

Filippiiniläisistä siirtotyöläisistä jo hieman yli puolet on naisia, monet heistä 20-34-vuotiaita ja usein koulutettuja, mutta koulutusta vastaavaa työtä heille harvoin löytyy. Valtaosa naisista sekä Filippiineiltä että Indonesiasta päätyy Persianlahdelle.

Naisten syyt Persianlahdelle lähtöön ovat samat.

”Mies jätti ja jotenkin minun pitää elättää perhettäni”, kertoo Mary Etiopiasta.

”Minulla oli oma yritys Manilassa, mutta se meni konkurssiin”, sanoo filippiiniläinen Helen, joka odottaa lasta amerikkalaiselle sotilaalle, ”nyt pitää maksaa velat pois.”

”Veljeni elätti ennen perhettäni, mutta poliisi ampui hänet ratsian yhteydessä”, thaimaalainen Rose kertoo.

”Vanhempani ovat sairaita. Jostain sitä rahaa on hankittava”, indonesialainen Eva sanoo ja jatkaa: ”Tietenkin tekisin mieluimmin jotain muuta, mutta ei kotonakaan ole mitään työtä.”

Työolosuhteet ovat vaikeat. Harva Kaakkois-Aasian maista muuttaneista osaa arabiaa, kulttuuri on vierasta, siirtotyöläisten asema on heikko ja erityisesti naiset kohtaavat usein väkivaltaa uudessa maassa työskennellessään.
 

Naiset työnantajien armoilla

”Pelkästään Lombokilta ja Sumbawan saarilta lähteneistä naisista 49 kuoli vuonna 2004”, selittää Halwati Panca Karsa -järjestöstä, ”eli keskimäärin melkein yksi viikossa.”

Panca Karsa toimii Lombokin saarella ja auttaa työn perään ulkomaille lähteviä naisia siinä missä pystyy.

”Vaikein tilanne on Saudi Arabiassa”, jatkaa hänen kollegansa Samsudin.

”Kotiapulaisilla ei ole käytännössä mitään oikeuksia, työpäivät venyvät, he eivät pysty poistumaan kodeistaan eivätkä osaa kieltä. Tukiverkostoja ei ole. Naiset eivät pysty järjestäytymään, eikä heitä auttavia kansalaisjärjestöjä ole. Raiskauksia ja pahoinpitelyjä tapahtuu jatkuvasti, mutta emme usein saa tietää niistä mitään.”

Viranomaisten antama tuki väkivallan uhreille on pientä. Tuen määrä riippuu usein siitä, kuinka vakavasti hallitus ottaa siirtotyöläisten ongelmat ja kuinka paljon kokemusta virkakoneistolla on kyseisestä asiasta.

Usein lähettäjämaiden kädet ovat sidotut, eivätkä suurlähetystöt pysty käytännössä tekemään muuta kuin järjestämään naisille lentolipun kotiin. Viranomaisilta puuttuu joskus myös ymmärrys naisten asemaa kohtaan. Esimerkiksi Jakartassa vuonna 2003 pidetyssä kansainvälisessä seminaarissa erään Lähi-idän maan suurlähettiläs ehdotti, että jos kotiapulaisia koulutettaisiin Indonesiassa paremmin, ei heitä ”tarvitsisi” rangaista niin usein ja ankarasti heidän tekemistä virheistään.
 

Siirtotyöstä seksityöhön

Naissiirtotyövoimaa organisoivat yritykset eivät ole valmiita kehittämään toimintaansa tai ottamaan vastuuta naisten olosuhteista. Osa yrityksistä osallistuu myös laittomaan naiskauppaan.

”Suurin osa naisista päätyy kotiapulaisiksi”, kertoo Halwati, ”mutta osa naisista pakotetaan paikan päällä työskentelemään karaokebaareissa, hieromalaitoksissa tai tanssijoina.” Pahimmassa tapauksessa naisilta otetaan uudessa maassa henkilöpaperit pois ja heidät pakotetaan työhön bordelleihin, usein pahoinpitelyn tai raiskauksen jälkeen.

Persianlahden kaupungeissa kuten Abu Dhabissa, Bahrainissa, Kuwaitissa tai Dubaissa ei prostituutiota virallisesti ole, mutta öisin kaduilla, ravintoloissa ja baareissa on naisia Kaakkois-Aasiasta, Pohjois- ja Itä-Afrikasta, Itä-Euroopasta ja entistä enemmän myös Kiinasta myymässä itseään.

Prostituution muotoja on monia. Osa naisista toimii enemmän tai vähemmän omaehtoisesti ”freelancereina”. Heillä on vapaus liikkua ja valita asiakkaansa, toisin kuin niillä, jotka on pakotettu työskentelemään suljetuissa, epävirallisissa bordelleissa.

Osalle naisista, kuten karaoke-emännille tai tanssijoille seksipalveluiden myyminen on osa työnkuvaa. Se saattaa olla ”vapaaehtoista” siinä mielessä, että naisia ei suoranaisesti pakoteta seksityöhön. Sitä on kuitenkin vaikea välttää. Asiakkaina ovat paikalliset miehet, öljyfirmojen ulkomaiset työntekijät tai alueella olevat ulkomaiset sotilaat.
 

Vaikea paluu kotimaahan

Lento Abu Dhabista Jakartaan on täynnä, ja matkustajista vain neljä on miehiä. Toistasataa indonesialaista naista on palaamassa kahden vuoden pestin jälkeen kotimaahansa. Tunnelma on helpottunut, päinvastoin kuin niillä naisilla, jotka samaan aikaan Jakartan kentällä odottavat lähtöä.

Paluu ulkomailta on naisille usein hankalaa.

”Erityisesti maaseudulta lähteneet naiset ovat usein vieraantuneet kyläyhteisöstä. Väkivallan uhreiksi joutuneet naiset ovat traumatisoituneita eivätkä saa tukea tai hoitoa, raiskatut naiset taas eivät enää löydä aviomiestä”, kertoo Halwati.

Ulkomailla säästetyistä rahoista osa jää Jakartan tai Manilan lentoaseman virkailijoiden taskuun, osa menee tuliaislahjoihin, loput jaetaan perheen ja suvun jäsenten kesken. Rahat eivät riitä pitkälle, eikä naisilla ole muuta vaihtoehtoa kuin palata jälleen ulkomaille paremman tulevaisuuden toivossa.

Jutussa esiintyvien ihmisten nimet ja kansallisuudet on muutettu.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 3/2005