Vuonna 2000 valmistunutta Palermon sopimusta on moitittu muun muassa epämääräisyydestä. Totta onkin, että sopimus lisäpöytäkirjoineen ei ole täydellinen. Kaikki maailman maat eivät ole sitoutuneet siihen, eikä se estä kaikkea maailman ihmiskauppaa – kansainvälisillä sopimuksilla ei ylipäänsä ole suoraa vaikutusta itse rikollisiin. Sopimuksen ratifioineille maille se antaa kuitenkin oivan työkalun kansallisen lainsäädännön laatimiseen ja kansainväliseen yhteistyöhön.

Sopimuksen keskeisintä antia on määrittely siitä, mitä kaikkea ihmiskaupaksi kutsuttu rikollisuuden laji pitää sisällään. Määritelmän mukaan ihmiskauppaan kuuluu kolme elementtiä: sen päämäärä, itse toiminta ja eri vaiheissa käytetyt keinot.

Keinot monet, päämäärä sama

Ihmiskaupan tavoitteena on aina toisen ihmisen hyväksikäyttö. Sillä on monia muotoja, joille kaikille on yhteistä se, että ihmiskauppiaat haluavat uhreistaan aina – tavalla tai toisella – taloudellista tai muuta aineellista hyötyä.

Ihmiskauppiaiden raha tulee monesta lähteestä. Ei ole harvinaista, että ihmiskauppiaat rahastavat ensimmäiset voittonsa uhreiltaan.

Matka kohdemaahan ja väärennetyt dokumentit voivat maksaa kehitysmaasta lähtevän naisen koko omaisuuden. Tai hän voi saada matkarahat ”velaksi”, ja päätyä maksamaan velkaa bordellissa. Ihmissalakuljetuksen ja ihmiskaupan yksi ero onkin siinä, että salakuljetetun ja salakuljettajien suhde on ohi, kun matka on tehty. Ihmiskauppiaat eivät hellitä otettaan uhrista.

Toinen merkittävä ero rikosten välillä on, että ihmiskaupan uhri ei välttämättä siirry maasta toiseen. Myös kotimaassaan voi päätyä ihmiskauppiaiden hyväksikäyttämäksi.

Ihmiskaupan toiminta käynnistyy siellä, missä uhri ensimmäisen kerran vedetään siihen mukaan. Ihmiskauppaan eivät siis syyllisty vain ne ihmiset, jotka uhrin päästyä perille kohdemaahan alkavat hyötyä tästä. Aivan yhtä vakavaan rikokseen syyllistyvät he, jotka värväävät uhreja lähtömaissa, kuljettavat tai kätkevät heitä matkan aikana tai vastaanottavat heidät matkan päätepisteessä.

Käytännössä uhreja rekrytoivat usein tutut ihmiset tutussa ympäristössä.

Uhrit eivät lähde kotiseudultaan kahleet kaulassa kalisten tai väkivalloin vietynä. Sieppaukset tai väkivaltainen pakottaminen eivät ole kokonaan poissuljettuja, mutta enimmäkseen kauppiaiden käytössä ovat hienovaraisemmat keinot. Puolitutut ihmiset kertovat houkuttelevia tarinoita työmahdollisuuksista, omat tai ystävän sukulaiset maalailevat auvoisia kuvia uudesta elämästä, joka uhreja uudessa paikassa odottaa. Mielikuvien ei tarvitse olla suuren suuria: unelmaksi riittää tulevaisuus laittomana tiskaajana eurooppalaisen suurkaupungin kapakassa.

YK:n alueiden välinen kriminaalipoliittinen tutkimuslaitos UNICRI on tutkinut filippiiniläisiä naisia, joita ihmiskauppiaat ovat vieneet muun muassa Japaniin. Naiset kertoivat haastatteluissa, että lähtiessään ulkomaille he yleensä luulivat pääsevänsä ”kunnialliseen” työhön ravintolaan tai viihdealalle. Työn todellinen luonne klubeja kiertävänä seksileluna tai prostituoituna selvisi vasta naisten päästyä perille.

Seksiteollisuuden hyödykkeeksi päätynyt nainen on siis voinut lähteä kotoaan omasta halustaan, maksaa matkansa itse, tehdä sen vapaaehtoisesti ja itsenäisesti, ja kuitenkin hän on ihmiskaupan uhri.

Jollekin uhreista yllätyksenä ei tule edes työn luonne. Mutta vaikka he lähtiessään tietäisivätkin joutuvansa seksityöläiseksi, alkuperäisellä suostumuksella ei ole merkitystä, jos ihminen on päätynyt paritettavaksi ihmiskaupan keinoja käyttäen ja hyväksikäyttöön tähdäten.

Kun todellinen tilanne paljastuu uhrille, hän on yleensä täysin riippuvainen hyväksikäyttäjistään tai kokonaan näiden alistama. UNICRI:n tutkimat filippiiniläisnaiset maksoivat matkastaan Japaniin ja väärennetyistä matkustusasiakirjoistaan jopa tuhansia dollareita. He tekivät matkansa yksin tai pienessä ryhmässä ja lähtivät liikkeelle luottavaisesti, tuntematta minkäänlaista uhkaa tai pelkoa. Heillekin ihmiskaupan todellisuus avautui vasta perillä, jossa heidät pakotettiin prostituutioon tai klubiviihdyttäjiksi.

Kotona luvassa entistä pahempaa

Ihmiskauppa on prosessi, johon puuttuminen tuntuu olevan vaikeaa sen kaikissa vaiheissa. Jokainen sukulaisen houkuttelemana Eurooppaan lähtevä beniniläistyttö ei päädy sen uhriksi ja ulkomailla asuvat filippiiniläisnaiset ansaitsevat elannon perheelleen useimmiten ilman välissä olevaa hyväksikäyttäjää. Jokainen nigerialainen kotiapulainen ei ole työnantajiensa orja.

Toisaalta kohdemaissa viranomaisten kanssa tekemisiin joutuvat, usein prostituoituina työskentelevät naiset eivät halua kertoa hyväksikäyttäjistään, koska pelkäävät sen aiheuttavan vaikeuksia itselleen tai kotiin jääneelle perheelleen. Viranomaiset ja heidän keinonsa voivat tuntua pelottavammilta kuin ihmiskauppiaiden käytössä olevat.

Ja totta on sekin, ettei pelkkä tunnistaminen välttämättä johda uhrin kannalta mihinkään. Tai jos johtaa, niin entistä surkeampaan tilanteeseen. Jos uhri palautetaan lähtömaahansa ja lähtöolosuhteisiinsa, on sangen mahdollista, että hän päätyy samaan tilanteeseen uudelleen. Palaaminen voi olla mahdotonta myös siihen liittyvän sosiaalisen nöyryytyksen takia. Kotiin palattuaan prostituoituna työskennellyt nainen voi päätyä lähtötilannettaankin kurjempaan asemaan ja yhteisönsä hylkimäksi.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 3/2005